Luonnon suojeleminen on hankalaa, koska metsätalous on pitkään pyrkinyt monimuotoisuudesta eroon
Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen nähdään suurena ongelmana. Silti sen hillintää hidastavat vanhasta maailmasta periytyvät poliittiset käytännöt, sanoo dosentti Sari Puustinen Turun yliopistosta.
”Perinteistä politiikkaa voi kuvata junaksi. Siinä talouskasvu on veturi, joka kiskoo perässään muita politiikan osa-alueita. Luonnonsuojelu ja ympäristöpolitiikka on tässä kielikuvassa nähty poliittisen junan jarruvaununa. Ympäristöpolitiikan tehtävä on tulkittu niin, että se hidastaa muiden, tärkeämpinä nähtyjen politiikan sektorien toimintaa.
Erityisesti tämä koskee biodiversiteettipolitiikkaa. Luonnon monimuotoisuuden köyhtymisestä on tullut poliittinen kysymys myöhemmin kuin esimerkiksi saastumisesta tai ilmastonmuutoksesta. Siksi luontokadon ehkäisy tuntuu joskus kilpailevan poliittisesta huomiosta myös muiden ympäristöongelmien kanssa. Biodiversiteetin ympärille ei ole myöskään vielä kehittynyt sellaista bisnestä kuin esimerkiksi päästökauppa on ilmastopolitiikassa. Siksikin luontokadon torjunnan nähdään niin helposti jarruttavan yhteiskuntaa, erityisesti taloutta.
Luonnon köyhtyminen on äärimmäisen vakava ongelma, vaikka siihen on politiikassa herätty hitaasti. Metsä- ja maatalous ovat tässä tärkeässä asemassa. Niiden vaikutus maa- ja vesiekosysteemien monimuotoisuuteen on suuri, mutta niihin tunnutaan olevan haluttomia puuttumaan. Tutkijana olen kiinnostunut näistä isoista linjoista: miksi luontokato ei saa ansaitsemaansa huomiota.
Yksi iso syy siihen, että luonnon monimuotoisuus jatkaa hupenemistaan, on että biodiversiteetistä on niin pitkään pyritty järjestelmällisesti eroon. Teollisen metsänhoidon malli edellyttää pyrkimystä mahdollisimman yksilajiseen puustoon ja sitä kautta vähäiseen biodiversiteettiiin. Aivan yhtä lailla maataloudessakin liian suuri monimuotoisuus vähentää tehokkuutta. On selvää, että tässä on käsillä todella suuri kulttuurinen ja rakenteellinen muutos.
Metsänomistaja omistaa maapohjan ja puuston, mutta hän ei omista marjoja, eläimiä eikä ympäröiviä vesistöjä.
Politiikka tuntuu kääntyvän hitaammin kuin muu yhteiskunta ympäristönsuojelun suuntaan. Tämä johtuu siitä, että monet hallinnolliset rakenteet ja käytännöt ovat syntyneet aivan toiseen maailmaan – sellaiseen, jossa globaalit ympäristöongelmat eivät olleet alituisena uhkana.
Työskentelen nyt strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa Biodiful-tutkimushankkeessa, jossa kartoitamme sitä, minkälaista luontoa kunnioittava johtajuus ja politiikka voisivat olla. Minä johdan tutkimuksen osahanketta, jossa tarkastellaan ympäristöpolitiikan ohjauskeinojen vaikuttavuutta ja hyväksyttävyyttä.
Olemme tehneet mahdollisista ohjauskeinoista laajan kyselyn, jossa oli mukana asiantuntijoita eri aloilta: erityisesti tutkijoita, mutta myös virkamiehiä, poliitikkoja, ympäristötoimijoita sekä yritysten ja etujärjestöjen edustajia. Oli huomionarvoista, että vastaajat olivat suhteellisen samaa mieltä siitä, minkälaiset ohjauskeinot olisivat kaikkein vaikuttavimpia, mutta hyväksyttävyys nähtiin hyvin eri tavoin riippuen siitä, mistä taustasta vastaajat tulivat.
Yksi suurimmista haasteista luonnonsuojelussa on vahva sitoutuminen yksityisen omistusoikeuden pyhyyteen. Nykyinen maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah sanoi aloittaessaan ministerinä, että hänen tärkein tehtävänsä ministerinä on huolehtia yksityisomaisuuden suojasta. Sanotaan, että metsänomistajalla täytyy olla oikeus tehdä metsällään, mitä haluaa – mutta näin sanotaan pääasiassa silloin, kun oikeutta avohakkuisiin halutaan rajoittaa.
Tämä väite on parillakin tavalla ongelmallinen. Ensinnäkään metsänomistaja ei ole koskaan ollut vapaa tekemään metsilleen mitä haluaa. Vuoteen 2014 asti muu kuin jaksollisuuteen eli avohakkuisiin perustuva metsätalous ei ole ollut sallittua, ja metsätaloutta on viimeistään 1950-luvulta lähtien määrätietoisesti ohjattu vastaamaan erityisesti selluteollisuuden tarpeisiin. Tämä perintö on vallassa edelleen, vaikka metsäsektorin taloudellinen merkitys onkin vuosikymmenten aikana pienentynyt.
Toinen huomio liittyy vastuuseen. Metsänomistaja omistaa maapohjan ja puuston, mutta hän ei omista marjoja, eläimiä eikä ympäröiviä vesistöjä. Silti hänellä on esimerkiksi avohakkuilla oikeus hävittää ja aiheuttaa haittaa niille. Metsänomistaja ei ole myöskään vastuussa luonnon köyhtymisestä.
Metsäteollisuus ylläpitää mielellään sellaista mielikuvaa, että Suomi ja suomalaiset hoitavat metsiään paremmin kuin muut.
Usein sanotaan, että suomalaisilla on erityisen läheinen suhde luontoon. Se pitääkin paikkansa yksilötasolla. Moni suomalainen liikkuu luonnossa, arvostaa järviä ja metsiä ja maisemaa. Lähes jokaisella on oma sienimetsänsä, lampi, keto tai lähikallio, joka on tärkeä.
On hyvä, että viime aikoina on puhuttu tutkimuksessa myös psykologisesta omistajuudesta ja ympäristösurusta eli siitä, että katoavasta luonnosta voi tuntea surua. Aiemmin on jotenkin tiedostamatta ajateltu, ettei sellaista voi surra, mitä ei juridisesti omista. Moni rakas luontokohde on uhrattu talouden alttarille, koska meihin suomalaisiin on vahvasti iskostettu sellainen ajatus, että omistajan velvollisuus on käyttää metsäänsä omaksi ja yhteiskunnan taloudelliseksi hyödyksi. Metsätaloudelle ja avohakkuille vaihtoehtoiset tavat suhtautua metsään aiheuttavat helposti sosiaalista painetta ja jopa häpeää, vaikka kulttuurinen muutos onkin käynnissä.
Suomalaisten erityinen metsäsuhde on myös väite, jota käytetään välineenä poliittisiin tarkoituksiin. Metsäteollisuus ylläpitää mielellään sellaista mielikuvaa, että Suomi ja suomalaiset hoitavat metsiään paremmin kuin muut, vaikka tämä ei pitäisikään paikkaansa. Kertomus erityisestä metsäsuhteesta legitimoi sellaista toimintaa, mitä ei tulisi enää harjoittaa.
Tähän liittyy sekin, että vaikka Suomessa hellitään sellaista mielikuvaa, että ympäristöpolitiikkamme on maailman huippua, EU on meitä huomattavasti edellä ja rakentaa kauaskantoista suojelupolitiikkaa. Puheista huolimatta Suomi pyrkii jatkuvasti EU-politiikassaan vesittämään tiukempaa ja ympäristöä huomioivampaa sääntelyä metsä- ja maatalousasioissa.
Yksityisten metsänomistajien tekemien toimien yhteisvaikutusta ei tahdota nähdä kokonaisuutena.
Vaikka tutkinkin nykyisin metsäpolitiikkaa, olen tehnyt pitkään yhdyskuntasuunnittelun ja kaupunkien tutkimusta. Näen, että tällä hetkellä käydään laajaa keskustelua siitä, miten luonnon monimuotoisuus voidaan ottaa huomioon myös kaupungeissa.
Tiiviiseen kaupunkirakenteeseen luottava urbanisaatio-ideologia voi olla ilmastonäkökulmasta osin perusteltu, mutta Suomen suurissa kaupungeissa käydään kovia kiistoja metsien ja muun lähiluonnon säilyttämisen puolesta. Tässäkin kamppailussa määritellään uudelleen vanhoja ajattelumalleja.
Viime vuosien työskentely monitieteisessä tutkimushankkeessa on opettanut minulle, että biologeja ja muita luonnontieteilijöitä pitää kuunnella koko ajan. Se on yhtä lailla tärkeää metsäpolitiikan ohjauksessa kuin kaupunkisuunnittelussakin. Faktojen ja tieteellisen tiedon biodiversiteetistä pitää olla tärkeässä roolissa.
Olen hyvin huolissani siitä, että luontopolitiikka ei ota huomioon kokonaiskuvaa ja nojaa liikaa vapaaehtoisuuteen. Suomen metsistä merkittävä osa on yksityisomistuksessa, ja metsänomistajia on noin 600 000. Ympäristöpolitiikassa keskitytään pistemäisesti suuriin teollisuuslaitoksiin ja niiden sääntelyyn, mutta yksityisten metsänomistajien tekemien toimien yhteisvaikutusta ei tahdota nähdä kokonaisuutena. Suojelu ei tästä syystä koske riittävän laajoja kokonaisuuksia.
Jos saisin ottaa heti jonkun metsäluonnon köyhtymistä ehkäisevän ohjauskeinon käyttöön, niin haluaisin voimaan sitovat, metsänomistajien ja viranomaisten yhdessä laatimat aluekohtaiset suojelusuunnitelmat. Tällöin voitaisiin suojella riittävän suuria ja luontoarvoiltaan merkittävimpiä ekosysteemejä ja kompensoida menetykset metsänomistajille joko rahallisesti tai korvaavilla metsäaloilla.”
OIKAISU: Artikkelissa kirjoitettiin alun perin virheellisesti, että Biodiful-tutkimushanke olisi Suomen Akatemian rahoittama. Hanketta kuitenkin rahoittaa Suomen Akatemian yhteydessä toimiva strategisen tutkimuksen neuvosto.
Jutun otsikko vaihdettu 8.4.2024 klo 13.05.
Miten luontokato pysäytetään seitsemässä vuodessa?
Meneillään on kuudes sukupuuttoaalto, jonka keskeinen aiheuttaja on tutkijoiden mukaan ihminen. Globaalisti noin miljoona lajia on vaarassa hävitä sukupuuttoon. Montrealissa joulukuussa 2022 solmitun YK:n Kunmingin–Montrealin biodiversiteettisopimuksen tavoitteena on pysäyttää luontokato seitsemässä vuodessa, vuoteen 2030 mennessä.
Sopimuksen päämääränä on luonnon monimuotoisuuden suojelu sekä lajien ja elinympäristöjen tilan parantaminen maalla ja vesistöissä, luonnon kestävän käytön edistäminen sekä geenivarojen käytöstä saatavien hyötyjen oikeudenmukainen jako. Sopimuksessa on määritelty 23 tavoitetta toimille vuoteen 2030 mennessä. Niitä ovat esimerkiksi suojelualueiden määrän kasvattaminen maailmanlaajuisesti 30 prosenttiin, heikentyneiden elinympäristöjen ennallistamisen nostaminen 30 prosenttiin sekä kehittyville maille suunnatun, luonnon monimuotoisuutta tukevan rahoituksen kasvattaminen vähintään 30 miljardiin dollariin vuosittain vuoteen 2030 mennessä.
Sarjassa seitsemän asiantuntijaa kertoo, miten luontokadon pysäyttäminen seitsemässä vuodessa onnistuu ja mitä siihen vaaditaan.
Päivitetty 10.4.2024 – Artikkelin otsikkoa muutettu
