”Sodassa masennusta vastaan kaikki aseet ovat sallittuja, myös lumitykki” – Hiihtämistä rakastava Samuli Knuuti kertoo, miltä lumeton talvi tuntuu

Tulkoon vaan silmitön talvi / Järjetön sää / Meitä ei kylmetä routa ja jää.” (Miljoonasade)

Kuinka monta kertaa tämä on tapahtunutkaan tänä talvena? Olen herännyt sisäisen kelloni mukaan aamukuudelta, ravistanut unet silmistäni ja matkalla kahvinkeittimelle toiveikkaana vetänyt verhot sivuun. Olisiko tänä yönä tapahtunut kerrankin se, mitä oli viime päivinä säätiedotuksissa luvattu? Onko ”valkoinen kurittaja” iskenyt raipallaan Suomea? Onko talvi viimein saapunut?

Vastaus on lähes aina ollut kolkko ei. Jos maahan on yön aikana lunta tullut, se on pelkkää tomusokeria. Hilsettä luontoäidin kuontalolla.

Tove Jansson kirjoitti Taikatalven, mutta talvi 2024—2025 ei Etelä-Suomessa ole ollut Muumilaaksoa vaan Samuel Beckettiä. ”Huomenna lumi tulee” – siis ei koskaan. Odottaminen on turhaa, mutta muuta ei voi tehdä kuin odottaa. Suksien pettyneen huokauksen voi melkein kuulla kylpyhuoneesta.

Miljoonasade-yhtye kirjoitti yllä siteeraamani laulun vuonna 1991, aikana jolloin Suomen keskilämpötila oli noin 1,1 astetta kylmempi kuin nykyään. Tammikuun 2025 keskilämpötila Helsingissä oli 3,4 astetta lämpimämpi kuin 90-luvulla. Myös Lapissa talvi on ollut poikkeuksellisen vähäluminen, minkä johdosta olemme nähneet vielä joulukuussa uutislähetyksissä pettyneitä talvituristeja. Heidän pettymyksensä on ymmärrettävä, sillä talvi Suomessa ilman lunta muistuttaa epäilyttävästi kommunismin ajan Gdanskia telakkalakkojen marraskuussa.

Pitää katsoa kalenteriin, jotta voi uskoa, että sillä hetkellä kun kirjoitan tätä, maassamme vietetään laskiaistiistaita. Aika kauas saa pulkka kainalossa toiveikas lapsi taivaltaa pääkaupunkiseudulla löytääkseen mäen, jota voi laskea muulla kuin maastopyörällä. Laskiaispullan välissä maistuu mantelimassan tai mansikkahillon sijasta hampaissa narskuva hiekoitussora.

Talvi 2024—2025 on siis ollut kaikkea muuta kuin silmitön. Voi kysyä, missä määrin se on ollut talvi ollenkaan. On toki lumitöihin pakotettuja rivitaloasukkeja ja vilukissoja, joiden antipatiat talvea kohtaan ovat edes jossakin määrin ymmärrettävissä.

Mutta sitten on myös meitä, jotka rakastamme talvea. Minä rakastan kylmyyttä, rakastan pimeyttä, rakastan lunta ja kaikkea talven ankaruutta, joka saa pakkasilman tuntumaan laittomalta piristeeltä ja vastapainoksi oman sohvan tavallistakin kodikkaammalta. Talvi pukee suomalaista mentaliteettia kuin parhaiten istuvat nahkahansikkaat ja villapäähine.

Ennen kaikkea minä rakastan hiihtämistä. Hiihto on mielestäni esteettisin, sulavaliikkeisin ja elegantein tapa liikkua, ja se on kehollemme hyväksi, minkä kertoo sekin, että ammattihiihtäjät harvoin joutuvat leikkauspöydälle, toisin kuin melkein kaikkien muiden lajien edustajat. Jo koulussa sain liikunnanopettajalta erikoisluvan lähteä hiihtämään luistelutunneilla. Vihasin kiristäviä luistimia, vihamielisen kovaa jäätä ja hampaat sisään iskevää kiekkoa. Tuo poika on outo, opettaja varmaan ajatteli, mutta kuolevan kansanperinteen harrastajia täytyy kunnioittaa, ja joskus jopa kannustaa.

Parhaimpina lumitalvina olen kyennyt hiihtämään Espoossa yli tuhat kilometriä astumatta kertaakaan suksien kanssa autoon tai bussiin. Kotioveltani Olarissa ei tarvitse kävellä kuin 200—400 metriä latujen alkuun. Ja Espoon latuverkosto on laaja sekä monimutkainen kuin Pariisin metro, ja siitä pidetään varmasti parempaa huolta. Kunhan on vain lunta. Tuo ”kunhan” on vuosi vuodelta yhä painokkaampi sana.

Ei tarvitse harrastaa hiihtoa ymmärtääkseen, että lumessa on taikaa. Kaikkien eteläiseltä pallonpuoliskolta Suomeen syystä tai toisesta muuttaneiden maahanmuuttajien silmiin syttyvät heidän sielunsa käyntiin polkemat polttimot, kun he kertovat ensimmäisestä kohtaamisestaan lumen kanssa. Elokuvissa kesä on yleensä vain olosuhde, mutta maiseman täyttävä lumisade on silkkaa Hollywoodia. Elokuvat, joissa talvi ottaa pääosan, ovat aina dramaattisia, sillä ne ovat tarinoita olosuhteiden voittamisesta ja selviytymisestä: Hohto, Fargo, Snowpiercer, The Revenant, The Gray… Kukaan turisti ei matkusta tammikuussa Lappiin päästäkseen katsomaan Sodankylän poropatsasta.

Lumi on myös isänmaallista, sillä se auttoi kansakuntaamme selviytymään talvisodasta, koska sotilaamme olivat paremmin varustettuja ja siihen tottuneita kuin venäläiset hyökkääjät.

On aika sanoa vaiettu totuus. Kesä on Suomessa hirvittävän yliarvostettu vuodenaika. Me oletamme, että kaikki odottamisen arvoinen tapahtuu silloin kun aurinko on lakipisteessään ja meillä on lomaa joka yleensä vain muistuttaa meitä siitä, kuinka rasittavia oman perheemme jäsenet ovat.

Media ja sen meteorologit ylläpitävät konsensusta, että me kaikki rakastamme ylenpalttista lämpöä. Jos kesä alkaa poikkeuksellisen koleissa merkeissä, iltapäivälehdet kysyvät otsikoissaan ”Koska lämpö tulee?” samalla hartaalla toiveikkuudella kuin fundamentaalikristityt odottavat ylöstempausta.

Jos haluaa luetella asioita, jotka erottavat meidät eläimistä ja liittävät ihmiskuntaan, niitä ovat kulttuuri, taide, merkityksen tavoittelu, älyllinen ajattelu – ja ennen kaikkea kerrospukeutuminen. Aika pitkälle arktiseen maailmaan täytyy mennä, jotta kylmältä ei voisi vaatteilla suojautua. Tämä on niin ilmeinen asia, ettei sitä pitäisi tarvita aikuisille suunnatussa julkaisussa. Paahtava helle sen sijaan voi tappaa, ja mikä vielä pahempaa, se tekee olon kauhean epämukavaksi, ja hikoileminen pilaa meikit ja kampauksen.

Ilmatieteen laitoksen mukaan joillakin alueilla Suomessa oli vuonna 2024 yhteensä 71 hellepäivää. Tämä oli sosiaalisen median perusteella monien ihmisten mielestä ihanaa, mutta kun minä lenkkeilin syyskuun puolivälissä shortseissa okranvärisiksi paahtuneiden nurmikoiden keskellä, minä kuulin ajankohdalle poikkeuksellisen linnunlaulun alla ennen kaikkea kavioiden äänen. Se kuului ilmestyskirjan ratsastajille, joista myöhäiset helteet olivat ne viides.

Näin espoolaisen perspektiivistä lähihistorian surkein talvi oli 2019—2020. Se talven irvikuva oli Etelä-Suomen versio kaamoksesta: harmauden diktatuuria, jossa taivas muistutti päivästä toiseen evakkoreissussa rähjääntynyttä sideharsoa. Seassa varmasti oli muutamia pakkaspäiviä, ja muistan luntakin sataneen pari tai jopa muutaman kerran, mutta koska nämä päivät eivät koskaan osuneet yksiin, lunta ei missään vaiheessa ollut maassa muuna kuin nopeasti sulavana loskana. Omien kriteerieni mukaan ensilumi ei koskaan saapunut sinä talvena.

Talvi 2019—2020 sai ansaitsemansa päätöksen, kun kevään kanssa saapui käsi kädessä korona, joka sulki ravintolat, oppilaitokset ja vähäksi aikaa jopa koko Uudenmaan. Näillä asioilla – leudolla talvella ja koronapandemialla – ei ole järjellistä yhteyttä, mutta niillä pitäisi olla. Kun talvi kieltäytyy astumasta tupaan, näin vanha kansa minussa uskoo, siitä ei seuraa koskaan mitään hyvää. Sama on mielessä nyt tämän peruutetun talven jälkeen, kun maailmanpolitiikan mannerlaatat etsivät uusia paikkoja tavalla, joka ei koskaan tiedä hyvää maankamaralla seisoville. Se kajo, joka aamuisin saapuu aina pari minuuttia edellistä päivää aikaisemmin, ei lupaa saapuvaa kesää vaan maailmanpaloa.

Tätä kirjoittaessa ovat myös käynnissä myös hiihdon MM-kisat Trondheimissa: neljän tunnin päästä alkaa miesten perinteisen tyylin 10 kilometrin kilpailu. Se olisi Iivo Niskasen päämatka, mutta hän ei valitettavasti pystynyt koko kisoihin osallistumaan juuri tapahtuman kynnyksellä iskeneen ankaran influenssan takia. Iivo Niskasen poissaolo on ikävä kyllä täydellinen metafora talvelle ja lumelle, jotka jäivät saapumatta. Hiihdon MM-kisat ilman Niskasen kasvoista roikkuvaa räkää kaikkensa antaneen suorituksen jälkeen ovat kuin joulukuusi ilman latvatähteään.

Minusta hiihdon arvokisat ovat aina olleet terapeuttisinta mahdollista katsottavaa. Television hiihtokisat tuovat mieleen ne lapsuuden päivät, kun kenties vähän liioitellun flunssan takia sai jäädä pois koulusta makaamaan sohvalle ja katsomaan, kuinka miesten viestin avausosuuden hiihtäjä sössi Suomen mahdollisuudet niin, että yhtäkkiä mitalin sijasta kuudes sija olikin parasta mitä kilpailusta oli kotiin vietävissä.

Se kaikki lumi, hajanaiset kannustushuudot ja kiljaistut väliaikatiedot, se liukas ja sutjakka ääni kun huippuviritetty suksi liikkuu edestakaisin lumella. Suomalaisten menestys on toki aina ilahduttavaa ja plussaa, mutta epäonnistumiset eivät siltikään pilaa katselukokemusta. Sinänsä pelkkä osanotto riittää.

Tällä kertaa Trondheimin kisoista nauttiminen tuntuu kuitenkin epäluonnolliselta, kun espoolaisesta ikkunasta näkyy maaliskuun sijasta lokakuuta. Vain viereisen pihan parkkipaikalla näkyy pieni hupeneva lumikinos, siihen kohtaan kun on aurattu kaikki talven lumet pois asukkaiden autojen tieltä. Se on kuin viime talven tänne unohtama kaulaliina.

Kattavia tilastoja kuluneesta talvesta 2024—2025 ei ole koottu, mutta mitä etelämpänä Suomea asui, sitä surkeampi se oli. Se oli paitsi vetinen ja harmaa myös mielenterveyttä ja elämänhalua rapauttava. Tähän lukija saattaa huomauttaa kirjoittajalle, että älä rutise vaan muuta pohjoisemmaksi. Se ei ole huono idea, vaikka se olisi ilmastopakolaisuutta, jota maailma tulevina vuosikymmeninä näkee paljon vakavampien asioiden kuin lumenpuute takia.

Tämä jos mikä on minulle häpeällistä tunnustaa, mutta kuluneena talvena astuin suksille ensimmäistä kertaa tämän jutun kuvauksia varten. Siitäkin huolimatta, että 2020-luvun hiihtokilometrini ovat lähes 4000 kilometriä. Minulla ei ole autoa, enkä halua harrastaa rakastamaani latua kilometrin lumetetulla ladulla ihan liian monen muun hiihtäjän kanssa. Jos lenkki on liian lyhyt, mitään muuta en osaa kuin laskea kierroksia: toinen, kolmas, neljäs… Mieli ei vapaudu, ajatukset eivät lähde liitoon. Onko hamsteri pyörässä onnellisempi kuin hamsteri vailla edes pyörää viihdykkeenä ja virikkeenä? En tiedä.

On ollut muutama päivä, jolloin lähiladuilla olisi voinut hiihtää, mutta olen saattanut olla silloin flunssassa tai kiireinen. Lisäksi ahdistaa aloittaa talven hiihtäminen, jos tietää vesisateen iskevän seuraavana päivänä. On parempi jättää avaamatta sipsipussi kokonaan kuin saada pienet maistiaiset, joista jää vain jano ja tyydyttämätön himo. Pandoran lippaaseen ei voi vain kurkata.

Jos minulla olisi seinäkalenteri, repisin siitä tammi- ja helmikuun lehdet irti. Se olisi minun merkityksetön kostoni talvelle, joka jäi minulta väliin kaikilla merkityksellisillä tavoilla. Jos tällaiset talvet jatkuvat – ja kaikki tilastot ja uutiset kertovat, että niitä tulee vielä lisää, monta lisää --, minun on liityttävä seuraavina vuosina keinolumille. Se minun on tehtävä mielenterveyteni ja ikääntyvän kehoni puolesta. Sodassa masennusta ja lamaannusta vastaan kaikki aseet ovat sallittuja, myös lumitykki.