Apu

Lumenauraajat ovat yön sankareita, joita ilman Suomi joutuisi pulaan: ”Kerran nukahdin rattiin – Heräsin, kun törmäsin pihalla olevaan mäntyyn”

Lumenauraajat ovat yön sankareita, joita ilman Suomi joutuisi pulaan: ”Kerran nukahdin rattiin – Heräsin, kun törmäsin pihalla olevaan mäntyyn”
Pienillä paikkakunnilla taloyhtiöiden, kauppojen ja koulujen pihoja auraavat usein maanviljelijät. Työtä tehdään kellon ympäri, kun lunta tulee. Tapasimme Itä-Suomessa yön sankareita, joiden ansiosta ihmiset pääsevät liikkumaan lumen ja jään maassa. 
Julkaistu: 20.3.2020

Tammikuu oli ennätyksellisen lauha Imatralla. Edellisen kerran näin lämmintä on ollut vuonna 1925.

Mittaushistorian aikana ei ole koskaan ollut näin vähän lunta tähän aikaan vuodesta. Suuria laitehankintoja tehneet aurausyrittäjät ovat seuranneet säätilannetta apein mielin.

Tammikuun puolenvälin jälkeen Itä-Suomessa, Imatralla ja Joutsenossa vihdoin pyrytti. 

Täällä sijaitsee Euroopan tihein metsäteollisuuskeskittymä: Imatralla Stora Enson Kaukopään ja Tainionkosken tehtaat, Joutsenossa Metsä Fibren sellutehdas sekä Lappeenrannassa UPM. 

Sitten on Jaakon Halli, ehdottomasti yksi Joutsenon seitsemästä ihmeestä. Se on paikallisten maanviljelijöiden turvasatama, jonne voi viedä lähes vuorokauden ympäri autoja tai laitteita korjattavaksi.

Verstaan omistaja, Jaakko Arminen, 39, on maanviljelijä-auraaja ja korjaaja, paikallinen Härski Hartikainen. Armisen isä rakensi hallin vuonna 1985.

Jaakko Arminen huoltaa auran teriä verstaallaan.
– Tässä on vanha terä pultattu uuden terän päälle. Maatalousmuseoon tämä kuuluisi, Arminen sanoo.

Hallissa on vietetty jopa tohtorinkaronkka, mutta ei Armisen, sillä hän on koulutukseltaan tekniikan ylioppilas – ja ylpeä siitä.

Arminen opiskeli tuotantotaloutta ja konetekniikkaa Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa, mutta työt menivät opiskelun edelle.

Nykyiset työrutiinit ovat saaneet alkunsa aikana, jolloin Arminen huolsi Stora Enson tehtaassa koneita.

Pikkusikareita ja kahvia kuluu, radio pauhaa taustalla.

– Mitäs saisi olla, ykkösolutta vai keskiolutta? kysyy isäntä heti kättelyssä.

Talvisin lumi määrää tahdin

Auraamisesta Armisella on yli kymmenen vuoden kokemus. Kesäisin hän viljelee maata kymmenen hehtaarin tilallaan. Seuraavaksi hän aikoo mennä luomukurssille, jotta saisi sadoistaan paremman hinnan tulevaisuudessa.

Armisen mielestä pieniä tiloja olisi mahdotonta ylläpitää ilman yhteistyötä suurempien tilojen kanssa. 

– He lainaavat kalustoa ja jakavat tietotaitoa. Minä korjaan vastapalvelukseksi laitteita vaikka keskellä yötä.

Kylvöön tai sadonkorjuuseen liittyvien koneiden huoltaminen ja korjaaminen menevät kaiken muun edelle. Vähemmän kiireisillä koneilla ja autoilla on tapana jäädä hallille pölyttymään. Siitä Arminen saa kuulla huulenheittoa päivästä toiseen.

Talvisin lumi on työnjohtaja, joka määrää tahdin. Jos lunta sataa päiväkausia putkeen, työtuntien määrä on kasvanut 50–60:een viikossa.

Keskellä yötä heräämiseen Arminen on tottunut. Työn aloittamista helpottaa se, että matka traktorin koppiin on kymmenen metriä sängystä. Arminen asuu rivitalossa Joutsenossa yhdessä Minna-vaimon ja kahden alakouluikäisen lapsen kanssa.

Puhelin soi.

– Aja hallille, niin katsotaan, miten se saadaan kuntoon, Arminen vastaa apua tarvitsevalle tuttavalleen.

Hallista kajahtaa työkalujen sinfonia, tasainen pauke ja kolina käy. Suojamaski päähän ja takaisin hommiin.

Verstaalta löytyvät mitä ihmeellisimmät laitteet ja työkalut koneiden ja autojen huoltamiseen. Vessaa siellä ei enää ole. Hetken aikaa Armisella oli hallissa vuokralainen, joka ei huolehtinut maksuistaan. Vuokralaisen kanssa samalla ovenavauksella lähti ulkohuussi.

– Totesin, että minä en hänen paskojaan siivoa, joten pistin sen paskan palamaan.

Tällä kertaa Arminen on vaihtamassa teriä auraansa, joka on alun perin päätynyt hänelle Lappeenrannan Korvenkylän Tiurun sairaalasta. Se on valmistettu 1960-luvulla.

Laitehankinnat ja investoinnit pidetään kohtuullisina. Se johtuu ”karjalaisesta geeniperimästä ja luonteesta”.

– Tässä on vanha terä pultattu uuden terän päälle. Maatalousmuseoon tämä kuuluisi.

– Nyt lumi on pehmeää, ja joka nurkan voi nuolla auralla. Ajoissa jos lähtee, voi nukkuakin.

Töitä Gösta Sundqvistin tahdissa

Auraajia on kahdenlaisia: isoja kiinteistönhuoltofirmoja ja pieniä, viljelijätaustaisia yrittäjiä, joita on noin tusina. Kaikki tuntevat toisensa.

Arminen laskuttaa työstään noin kuusikymmentä euroa tunnilta. Hän on neuvotellut itselleen myös sopimuksen, joka mahdollistaa ansaitsemisen, vaikka lunta ei tulisikaan.

– Osalla yrittäjistä on sata tonnia kiinni kalustossa ja kutakuinkin samansuuruinen korvaus. Minulla on näissä laitteissa kiinni noin kolmekymmentä tonnia.

ELY-keskus hoitaa valtateiden ja pääväylien aurauksen. Kaikki muu jää paikallisten maanviljelijöiden hartioille.

– Paljon täällä olisi mahdollisuuksia, mutta enemmän nähdään vain kurjuutta.

– Nyt lumi on pehmeää, ja joka nurkan voi nuolla auralla. Ajoissa jos lähtee, voi nukkuakin.

Aurinko paistaa hallin ikkunoista hallin. Arminen valmistelee traktoria illan auraamista varten. Hän on lähdössä auraamaan mökkitietä Saimaan rannalle.

Arminen kuuntelee usein auratessaan Gösta Sundqvistin Koe-eläinpuistoa ja Harri Tuomisen maailmanmusiikkiohjelmaa.

Jaakko Arminen auraa talvet ja viljelee maata kesäisin.

Kolmannen polven viljelijä

Hiekkatie kiemurtelee Joutsenossa, lähellä Venäjän rajaa. Kuoppaisen tien varrella lepää pari autonraatoa.

Heikki Pukero, 35, on koneurakoitsija, auraaja ja kolmannen sukupolven maanviljelijä. Hän on koulutukseltaan talonrakentaja, mutta ei ole tehnyt päivääkään rakennustöitä.

Pukero on rakastanut metsää ja koneita lapsesta asti.

– Heti koulusta päästyä reppu lensi selästä nurkkaan, ja Heikki juoksi traktoriin tai katsomaan työkoneita, sanoo Sisko Pukero, äiti, jonka kanssa Heikki asuu lapsuudenkodissaan.

Tänään tarjolla on äidin tekemää makkarasoppaa ja jälkiruuaksi runebergintorttuja.

– Tähän asti on vältytty nyrkkitappeluilta, äiti vitsailee yhteiselosta.

Pukeron ikäpolvesta suurin osa on muuttanut muualle, työn perässä Helsinkiin ja muihin isoihin kaupunkeihin. Pukero kävi koulut Joutsenossa ja ammattikoulun Imatralla.

– Ennemmin kiinnosti olla pellolla kuin koulussa, sanoo Pukero.

Heikki Pukero asuu lapsuudenkodissaan äitinsä Sisko pukeron kanssa.

Maanviljelijänä hän on ollut vuodesta 2004 lähtien. Pukeron isä kuoli syöpään marraskuussa 2003. Heikki oli tuolloin 17-vuotias ja joutui ottamaan maatilasta vetovastuun olosuhteiden pakosta. Hänellä on myös vanhempi veli ja sisko.

Isänsä työtä seuraamalla Heikki oppi, miten työkoneet toimivat ja miten maata viljellään.

Pukerolla on 28 hehtaaria maata ja 70 hehtaaria metsää. Pääsääntöisesti pelloilla on kasvanut kaura, härkäpapu ja vehnä. Kuuden vuoden ajan tila on kuulunut kokonaan hänelle. Vuonna 2016 ötökät söivät viljan.

– Viime vuonna ei ollut puitavaa. En osaa sanoa, onko järkevää laajentaa viljelyä, sanoo Pukero.

Leipä on tiukassa

Viljanviljely ei ole Suomessa aina kannattavaa. Muun muassa sen takia Pukero on aurannut yli kymmenen vuotta, urakointia ja aliurakointia vuodesta 2015. Nykyiset aurauspaikat siirtyivät hänelle entisen auraajan todettua, että hänelle riitti kaksikymmentä vuotta.

Aluksi Pukero aurasi talvet Lappeenrannan katuja palkkatöissä, mutta siirtyi lopulta yrittäjäksi. Nyt hän auraa yksityisiä pihoja, liikekiinteistöjä ja pihateitä. Hinta vaihtelee 15–70 euroon pihaa kohti.

Joskus lunta on pitänyt aurata neljänä yönä peräkkäin. Pukeron unenlahjat ovat vuosien varrella heikentyneet. Välillä hän kyttää kelloa ja säpsähtää hereille.

Paikallisten auraajien yhteinen taukopaikka löytyy Nesteeltä. Se on auki vuorokauden ympäri. Talvisin haja-asutusalueilla taukopaikkojen etsiminen on vaikeaa, ja auraajat pitävät taukonsa traktorissa.

– Viime vuonna ei ollut puitavaa. En osaa sanoa, onko järkevää laajentaa viljelyä, sanoo Heikki Pukero.

Pukero viihtyy parhaiten metsässä koneurakointia tehden. Kesällä hänellä on enemmän vapaa-aikaa.

Silloin hän suuntaa kotitilalta kivenheiton päähän pienelle lammelle, jonka rannassa on hänen isänsä ja veljensä rakentama saunamökki. Siellä hän heittelee virveliä ja rentoutuu.

Myös metsästys on varastanut palan sydäntä.

Joutsenon seudulla vilistää Venäjältä tulleita villisikoja. Pukeron metsästysseuralla on lupa pyytää vuosittain myös muutama hirvi.

Taulu Heikki Pukeron seinällä kertoo jo lapsena virinneestä innostuksesta koneisiin. – Ennemmin olin pellolla kuin koulussa.

Lasten riemu on parasta

Nuorempana kaikenlainen koneilla tekeminen oli todella hienoa hommaa, oli kyseessä sitten maanviljelys tai auraaminen, sanoo Risto Ikonen, 58. Hän on maanviljelyn ohessa aurannut talvisin yli 30 vuotta.

Ikonen asuu vaimonsa ja Ben-koiransa kanssa lapsuudenkodissaan Joutsenossa.

Auraustyöt hän aloitti Massey Ferguson 590 -traktorilla kasvihuoneiden välejä auraten. Omalla koneella hän aloitti työt Imatran kaupungilla vuonna 1985 ja aurasi 29 talvea päiväkotien, koulujen ja kaupungin vuokra-asuntojen pihoja.

– Kaupungilla työskennellessäni joskus laskin pinta-aloja. Silloin oli aurattavaa parin hehtaarin alue. Talvilomia ei tarvinnut harkita.

Risto Ikonen on yli 30 vuoden ajan aurannut talvisin teitä ja pihoja saadakseen lisätuloja pienelle maatilalle.

Ikonen valittelee, että pihasuunnittelussa ei oteta huomioon, että talvisin lumet pitäisi saada mahtumaan johonkin.

– Lunta joutuu siirtämään ja kuljettamaan minne sattuu. Se hidastaa ja hankaloittaa töitä. Muutaman valotolpan olen rikkonut ja kaatanut aitoja.

Harvemmin mitään vakavaa on sattunut, mutta leikkivät lapset eivät aina ymmärrä aurauskoneen vaarallisuutta.

– Koko ajan pitää olla silmät selässä ja edessä. Kerran muistan, että kolme lasta roikkui lananterässä kiinni, kun aurasin koulunpihaa. Siinä olisi voinut käydä todella huonosti.

Toisaalta lasten riemu ja leikki lumipenkoissa ovat työn parhaita puolia.

Rankka talvi

Ikonen auraa nykyään vähemmän. Enimmäkseen tiehoitokunnalle mökkiteitä, muutamia yritysten pihoja ja yksityisiä teitä. Enää hänen ei tarvitse lähteä yöllä auraamaan.

– Kun menin kaupungille töihin, tuntipalkka oli 80 markkaa. Aina oli kiire ja aikaisin piti lähteä töihin, muistelee Ikonen.

Kulunut talvi on ollut rankka, sillä Ikosen kiusana on ollut antibiootin aiheuttama mahatauti. Sairauslomaa on jatkunut kaksi kuukautta.

– Kunto on mennyt. Ei ole pystynyt syömään kuin kaurapuuroa ja mustikkasoppaa. Tuolissa on kulutettu aikaa Netflixiä katsoen.

Onneksi koira on pakottanut lähtemään ulos ja liikkumaan jonkin verran.

– Olen tehnyt aurausta saadakseni lisätuloja pienelle maatilalle. Ei siitä kivaa saa oikein millään, Ikonen sanoo.

Ikonen muistelee vuoden 2006 lokakuuta, jolloin lunta satoi viikko yhtä kyytiä.

– Viiteen päivään aurasin 76 tuntia. Ei silloin kerennyt oikein nukkumaankaan. Välillä pitää ajaa ovi auki. Kylmä ilma pitää hereillä.

Samalla viikolla traktorista puhkesivat peräkkäisinä päivinä molemmat eturenkaat. Syykin selvisi. Imatran yläasteen pihalle oli jäänyt työmaalta terästappi pystyyn.

– Kerran olen nukahtanut koulunpihaa auratessa rattiin. Heräsin siihen, että törmäsin pihamäntyyn. Vauhtia ei onneksi ollut paljon. 

Ikonen viljelee 55 hehtaarin pelloillaan heinää lähitilojen hevostalleille, ja kymmenisen hehtaaria on suojavyöhykenurmena.

– Se on sitten toinen tarina, olisiko tähän kannattanut ryhtyä. Viljanviljely on jäänyt hyvin vähälle, sillä se kannattaa huonosti.

Aamun valjetessa auramies on kierroksensa tehnyt.

Auraamista Ikonen ei kaipaa.

– Olen tehnyt aurausta saadakseni lisätuloja pienelle maatilalle. Ei siitä kivaa saa oikein millään.

Yksityiset auraajat ovat kunnille ja kaupungeille edullisia. Ei tarvitse palkata vakituisia työntekijöitä tai ostaa kalliita koneita. Joskus auraajat alihinnoittelevat itsensä.

Ikonen tietää 1990-luvulta tapauksen, jossa eräs maatalon isäntä oli pitkän auraamisputken jälkeen pysähtynyt huoltoasemalle kahville, saanut sydänkohtauksen ja kuollut.

– Pitäisi saada monen vuoden sopimuksia ja mahdollisuus tarkistaa hintaa välissä, sanoo Ikonen.

Auraaminen on henkisesti ja fyysisesti raskasta työtä.

– Koko ajan pitää olla huolellinen, ettei riko omaa konetta, kolhi autoja ja pitää ulkopuolisten turvallisuudesta huolta.

– Viljanviljely on jäänyt hyvin vähälle, sillä se kannattaa huonosti, Ikonen sanoo.

Tarkka kuin lumipoliisi

Hyppäämme maanviljelijä-yrittäjä Juuso Ahvosen, 29, pakettiauton kyytiin. Hän kiertelee Imatran, Joutsenon ja Lappeenrannan läpi tarkistaen, että kaikki tiet ja väylät on aurattu puhtaaksi.

Käymme rajavyöhykkeellä ja ohitamme Suomen kauneimmaksi äänestetyn rakennuksen, Imatran Valtionhotellin.

Ahvonen on aurannut siitä asti, kun hän viisitoista vuotta täytettyään sai traktorikortin. Nykyään hän omistaa yhdessä Matti-isänsä ja Ville-veljensä kanssa aurausyrityksen. Tarvittaessa hän auraa edelleen itsekin.

”Voi hörppiä kupin teetä ja katsoa työn jälkeä, kun on siivonnut kaupungin lumesta. On tällä joku tarkoitus."

– Meillä on neljä konetta käytössä, ja jokainen on vähintään kahdeksan tuntia päivässä ajossa. Traktoreissa on talvirenkaat, seurantalaitteet ja GPS-järjestelmä.

– Tämä talvi on täydellinen vastakohta edellistalvelle, jolloin jokaiselle päivälle riitti työtä. Positiivista on se, että pitkästä aikaa sai olla joulun ja uudenvuoden lasten kanssa kotona.

Lapset ovat usein isänsä mukana tarkistuskierroksilla päiväkotimatkalla. Ahvonen on työnjäljestä tarkka kuin lumipoliisi.

– Tähän asti ollaan eletty urakoinnilla, mutta tilaa viedään eteenpäin, ja kohta se on ykkösjuttu. 

Silloin tällöin Ahvonen ajaa työvuoronsa päätteeksi traktorilla Mellonmäen entisen hyppyrimäen huipulle auringon vielä noustessa.

Ylhäältä näkyy Venäjän ja Suomen raja, Svetogorskin ja Imatran tehtaat, kadut, asuinrakennukset ja silmänkantamattomiin metsää.

Jos tarkasti katsoo, sieltä näkyvät myös Pukeron, Armisen ja Ikosen maatilat.

– Tässä voi hörppiä kupin teetä ja katsoa työn jälkeä, kun on siivonnut koko kaupungin lumesta. Vittuilua tulee, mutta on tällä jokin tarkoitus.

1 kommentti