Lukkari ja akateeminen futisjätkä – Juha Valla on omistautunut juniorivalmentamiselle yli 40 vuoden ajan
Vuonna 1982 juniorivalmentamisen aloittanut Juha Valla, 62, on ollut Suomi-futiksessa osin myyttinen hahmo, joka on toiminut esimerkkinä ja innoittajana lukuisille laji-ihmisille. Helsinkiläinen on ollut vuosikymmenten ajan tinkimätön kilpajalkapallon ja futissivistyksen sanansaattaja, joka on väsymättömästi jaksanut puolustaa myös juniorivalmentajien asemaa. Aition Pioneerit-sarja sukeltaa pitkän linjan HJK-toimijan tarinaan ja merkitykseen.
Muistan sen keskustelun ikuisesti.
Elettiin kesää 2018. Olin nuorehkon miehen uholla kritisoinut sosiaalisessa mediassa yksittäisiä Palloliiton työntekijöitä siitä, etteivät heidän kannanottonsa ja esimerkkinsä olleet edistäneet suomalaisen jalkapallon toimintakulttuuria. Soppahan siitä syntyi.
Osa liiton ja seurojen ihmisistä ihmetteli, miksi keikutin futisperheen yhteistä venettä. He luulivat, että minulla oli jotain hampaankolossa Palloliittoa kohtaan. Joiltakin jalkapallon seuraajilta sain Twitterissä tulikivenkatkuisia yksityisviestejä, joissa puolusteltiin muun muassa kritisoimaani pelaajalegenda Jari Litmasta. Silloisen seurani Käpylän Pallon johto kehotti tekstiviestitse minua rauhoittumaan.
Myös KäPan urheilutoimenjohtaja Juha Valla soitti minulle. Toisin kuin useat muut, Valla ei kritisoinut, syyttänyt tai tuominnut minua mistään. Ei, vaikka liitto oli KäPalle tärkeä sidosryhmä ja olin kritisoinut myös Vallalle läheisiä henkilöitä. Sen sijaan Valla painotti moneen kertaan sitä, että julkisissa avauksissa piti ehdottomasti olla tilaa myös kritiikille. Kaikkein eniten kokenut futistekijä kammoksui ennakkosensuuria ja epäkohtien esille nostamisen rajoittamista.
Olen myöhemmin miettinyt useaan otteeseen, miksi tuo noin puolen tunnin puhelinkeskustelu jätti itseeni niin merkittävän jäljen. Syitä on monia.
Valla näytti, ettei hän ollut riippuvainen ulkoisista voimista tai epäsuorasta vaikutuksesta. Hän ei ajatellut henkilösuhteita, vaan itse asiaa. Valla arvosti sananvapautta. Sanavalintani olivat kenties kärkkäitä, mutta Valla piti tärkeänä, että myös Palloliittoa sai kritisoida. Ja ennen kaikkea: Valla halusi tukea omiaan. Näyttää, ettei hänen tukensa horjuisi konfliktitilanteissakaan. Hän halusi tarjota rohkaisevat sanansa myös yksittäisen juniorijoukkueen oto-valmentajalle.
”Vallan suuruus jalkapalloihmisenä piilee siinä, että hän on ollut aina valmis puolustamaan juniorivalmentajia.”
Yli 40 vuotta suomalaisen pelaajakehityksen parissa ahertanut Valla on ollut juniorijalkapallon eräänlainen lukkari, joka on väsymättömästi raivannut tietä kiilusilmäisille nuoremmille valmentajille. Hän on ollut mentori ja sparraaja, jonka sydän on sykkinyt parempien pelaajien ja valmentajien koulimiselle.
Leimallista Vallan valmennusurassa on ollut se, ettei hän itse ole pyrkinyt näkyvimpiin pesteihin, parhaimpiin ikäluokkiin tai kallispalkkaisimpiin rooleihin. Sen sijaan hän on pyrkinyt esimerkillään, palautteellaan ja muulla päivittäisellä tuellaan työntämään kyvykkäimpiä luotseja vastuullisempiin tehtäviin.
Pitkällä urallaan pääasiassa Helsingin Jalkapalloklubissa työskennelleen Vallan suuruus jalkapalloihmisenä piilee siinä, että hän on ollut aina valmis puolustamaan juniorivalmentajia.
Kun vanhemmat ovat palaneet halusta työntää valmentajan lankulta alas, Valla on asettunut poikkiteloin suojaamaan valmentajaa. Kun Käpylän Pallon jossakin joukkueessa ilmeni ongelmia, Valla oli valmis ottamaan ongelmat omalle kontolleen.
Sanoillaan hän ei koskaan halunnut nakertaa valmentajien arvovaltaa vanhempien silmien edessä. Monille vaikeuksien kanssa rimpuilleille valmentajille tuo tuki oli korvaamattoman tärkeää.
Vallan lukkarin rooliin on aivan keskeisesti kuulunut myös tapa, jolla hän on edistänyt valmentajien solidaarisuutta ja tietynlaista akateemista yhteishenkeä. Parhaiten muistoissani ovat vuodet 2016–2018, jolloin sain toimia Vallan kanssa samaan aikaan Käpylässä.
KäPassa Valla oli yksi ”haalarikoutsi” muiden joukossa. Vuosien saatossa hän valmensi puolentusinaa eri ikäluokkaa. Kentällä, kopissa tai koulutuksissa hän ei koskaan alleviivannut rooliaan urheilutoimenjohtajana. Valla oli oppimassa ja kehittymässä kuten muutkin. Toisin kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen lukkari, Valla ei uskonut ankaraan johtamiseen, vaan valmentajien autonomian pönkittämiseen.
Jos Valla ei tiennyt jotakin asiaa, hän myönsi sen avoimesti. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun hänen suustaan toistui sama kommentti: ”Minun typeriä ajatuksiani saa sitten aina haastaa.” Eikä Valla koskaan loukkaantunut, jos hänen näkemyksiään myös avoimesti kritisoitiin. Se nimittäin edusti juuri sellaista ilmapiiriä, jota hän nimenomaisesti halusikin edistää.
Vuosien varrella tapaamistani jalkapalloihmisistä Valla on ollut kaikkein laaja-alaisimmin sivistynyt. Hän on kyennyt vaivattomasti keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta. Tuo akateeminen orientaatio on tarttunut lukuisiin Vallan kanssa työskennelleisiin valmentajiin. Valtiotieteiden maisteri on kannustanut nuorempia kollegoitaan lukemaan, tutkimaan ympäröivää yhteiskuntaa ja kehittämään itseään mahdollisimman monipuolisesti. Itse hän on elänyt niin kuin on opettanut.
Kuvaavaa on, että päälle kuusikymppinen nestori on vanhoilla päivillään innostunut jakamaan sosiaalisessa mediassa lukusuosituksia liittyen jalkapalloaiheisiin teoksiin.
”Joissakin koulutuksissa minua suorastaan hävetti, kun lähes eläkeikäinen Valla oli eturivissä janoamassa kynä sauhuten uutta oppia samalla, kun nuoremmat koutsit räpläsivät takarivissä puhelimiaan.”
Pelaajaurallaan parhaimmillaan kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla pelannut Valla kuuluu harvalukuiseen valmentajaporukkaan: vain pienen pieni osa päätoimisista juniorivalmentajista on yli 60-vuotiaita. Nykypäivän juniorivalmennuskenttä on korostuneesti nuorehkojen miesten työskentely-ympäristö.
Yli puolet elämästään valmentanut Valla on mieleltään kuitenkin edelleen nuori kapinallinen. Kun Eerikkilän urheiluopistolla on järjestetty valmennusaiheisia seminaareja ja koulutuksia, Valla on ollut yksi aktiivisimmista osallistujista.
Eräässä koulutuksessa, jonka aihetta en valitettavasti enää muista, Valla nousi yhtäkkiä kesken luennon pystyyn ja alkoi demonstroimaan oikeaoppista sisäsyrjäsyöttöä. Tilaisuuden espanjalainen kouluttaja ihmetteli performanssia silmät suurina.
Kun eräässä toisessa tapahtumassa pidettiin luennon jälkeinen malliharjoitus, Valla eläytyi 8-vuotiaiden poikien alkulämmittelyssä palloa jahtaavan mörön rooliin sellaisella pieteetillä, että osa osallistujista muisti Vallan heittäytymisen vielä vuosia myöhemminkin.
Joissakin koulutuksissa minua suorastaan hävetti, kun lähes eläkeikäinen Valla oli eturivissä janoamassa uutta oppia kynä sauhuten samalla, kun nuoremmat koutsit räpläsivät takarivissä puhelimiaan. Tiedän, että esimerkiksi Pol Deulonder, vuosia suomalaisia valmentajia Eerikkilässä kouluttanut katalonialaisvalmentaja, arvosti Vallan omistautumista suuresti. Valla ei ollut kuluttamassa aikaa pois, hän oli oppimassa.
”Valla on ollut samaan aikaan sekä old school -valmentaja että hipsterikoutsi.”
Viidellä eri vuosikymmenellä valmentanutta Vallaa ei ole valmentajana helppo lokeroida johonkin tiettyyn kategoriaan.
Tiettyjen perusasioiden, kuten pallonkäsittelyn, teknisten toistojen ja loppuun asti yrittämisen, painottaminen on säilynyt Vallan valmennusrepussa näihin päiviin saakka. Pyörää ei aina tarvitse keksiä uudelleen.
Toisaalta Valla on ollut jatkuvasti valmis päivittämään omaa osaamistaan. Kun Suomessa innostuttiin pelinymmärtämistä painottaneesta Ekkono-valmennusmetodista, Valla oli yksi niistä valmentajista, joka kulutti koulutussalin penkkiä tunnollisimmin. Vierivä kivi ei sammaloidu.
Juuri tämän symbioosin varaan rakentuu paljon Vallan valmennusajattelusta. Hän on ollut samaan aikaan sekä old school -valmentaja että hipsterikoutsi. Luotsi, joka on halunnut päivittää tietotaitoaan vastaamaan pelin evoluutiota, mutta joka ei ole tempoillut jokaisen trendin mukana kuin tuuliviiri. Uusi on rakentunut vanhan päälle syvällisesti pohtien.
Valla sopisi monelle juniorivalmentajalle oivaksi esimerkiksi siitä, että innostumisen uusista opeista ei tarvitse tarkoittaa perinteisten valmennusmallien hylkäämistä. Eikä vanhaan tukeutuminen poissulje avointa mieltä. Taitava valmentaja hallitsee kriittisen reflektoinnin ilman, että se syö intoa oppia uutta.
Lapsuus- ja nuoruusvaiheen harjoittelussa on tilaa sekä pelin kautta tapahtuvalle oppimiselle että suljettujen drillien hiomiselle. Olennaista on osata hyödyntää erilaisia harjoitetyyppejä pelaajia innostaen ja kehittäen. Tässä innostamisessa ja positiivisessa vaatimisessa Valla on eittämättä ollut yksi Suomen etevimpiä juniorivalmentajia.
Jos minun pitäisi mainita kaksi asiaa Vallan kenttätyöskentelyssä, joita jokaisen valmentajan kannattaisi seurata, vastaus olisi helppo: äänenkäyttö ja palautteenanto. Valla osaa pumpata pelaajiinsa oikeanlaista yrittämisen ja kilpailemisen viettiä. Sanat kohdistuvat halutun tekemisen vahvistamiseen. Palautteet eivät ole liian pitkiä, vaan osuvat täsmällisesti toimintaan. Kannustava ja kehittävä osa ovat sopivassa suhteessa. Taputukset ja muu non-verbaalinen viesti tukevat sanomaa. Vallasta näkee kilometrien päähän, että valmentaminen on hänelle merkityksellistä. Hän osaa sytyttää ja innostaa. Osataanko näitä tekijöitä arvostaa arjen pelaajakehityksessä?
”Siinä missä 2000-luvun alussa Valla kuului maanalaiseen vastarintaliikkeeseen, nyttemmin hänestä on tullut suomalaisen jalkapallon eräänlainen vanhempi valtiomies.”
Tätä nykyä valmennuskoordinaattorin tittelillä HJK:ssa työskentelevä Valla on ollut avaintekijä suomalaisessa juniorivalmennuskulttuurissa jo vuosikymmenten ajan.
Vuosituhannen alussa Valla kuului pienilukuiseen oppositioon, joka ei pureksimatta niellyt Palloliiton ajamaa Kaikki pelaa -ideologiaa. Varsinkin vuonna 2002 julkaistu liiton nuorisotoimintalinja oli Vallalle ja Erkka V. Lehtolalle sekä kaksikon hengenheimolaisille liikaa. ”Kapinalliset” eivät ymmärtäneet esimerkiksi sitä, miksi harjoittelulle ja pelaamiselle piti asettaa viikoittaisia ja vuosittaisia enimmäismääriä, jotka olivat pelaajakehityksen näkökulmasta aivan liian alhaisia.
Valla kumppaneineen koki linjausten hidastavan suomalaista pelaajakehitystä ja jarruttavan lasten luontaista kilpailemisen eetosta. Heidän mukaansa sarjataulukoiden poistamisen kaltaiset järjestelyt olivat pelkästään keinotekoisia, koska lapset halusivat luonnostaan voittaa ja verrata osaamistaan suhteessa muihin. Myös ulkomaille piti päästä vertaamaan omaa osaamista suhteessa muihin. Lisäksi huolta kannettiin muun muassa siitä, että pelaajien ripotteleminen sekaisin eri ryhmiin teki hallaa sekä innokkaille ja edistyneille lapsille että vähemmän aikaa pelanneille vasta-alkajille.
Jälkikäteen on helppo sanoa, että molemmat ”leirit” syyllistyivät ylilyönteihin. Joitakin linjauksia tulkittiin kuin piru Raamattua, eikä viestintäkään ollut aina kaikkein selkeintä. Myös kriitikot osasivat antaa raippaa eivätkä aina välttämättä nähneet kokonaiskuvaa. Kaikki pelaa -ohjelmassa oli sekä hyviä että vähemmän hyviä puolia. Välillä kuitenkin tunteet sumensivat loogisen ajattelun.
Siinä missä 2000-luvun alussa Valla kuului maanalaiseen vastarintaliikkeeseen, nyttemmin hänestä on tullut suomalaisen jalkapallon eräänlainen vanhempi valtiomies. Häntä arvostetaan paitsi Palloliitossa myös yli seurarajojen. Mielenkiintoista on, että Valla itse ei ole muuttunut kovinkaan paljoa. Hän on edelleen se sama vankkumaton kilpajalkapallon puolustaja, joka uskoo oikeanlaiseen vaatimustasoon, voittamiseen kasvattamiseen sekä tiukkaan positiiviseen kuriin. Tässä suhteessa suomalainen jalkapallo on muuttunut viimeisen 20 vuoden aikana huomattavasti Vallaa enemmän.
Toisaalta en usko, että Valla olisi saavuttanut nykyistä lukkarin ja valtiomiehen asemaansa ilman, että hän olisi ollut aito oma itsensä kaikki nämä vuodet. Valla ei ole hakenut helppoja irtopisteitä, nuoleskellut muita tai suhmuroinut taustalla. Peli on ollut politiikkaa tärkeämpää.
Valla on terävällä kielellään ja teroitetulla kynällään kyllä osannut provosoida, mutta vihamiehet ovat jääneet vähiin. Yksi syy on ollut se, että Valla on ollut kriittinen myös itseään kohtaan. Hän ei ole esittänyt kaikkitietävää tai ottanut kunniaa ansaitsemattomasti.
Ja mikä tärkeintä: Valla ei ole käyttänyt lajia hyväkseen, vipuvartena itsekkäisiin päämääriin. Hän on ollut vain akateeminen futisjätkä, jota ovat ohjanneet sisäiset motivaatiotekijät, halu työskennellä rakkaan lajin parissa.
”En tiedä, olisiko tätä tekstiä sinun, arvoisa lukija, edessäsi, jos tieni ei olisi ristennyt Juha Vallan kanssa.”
Olen varma, että tätä tekstiä tulee lukemaan moni valmentaja, joiden työhön ja ajatteluun Juha Valla on jättänyt pysyvän jäljen.
Itselleni Vallan merkitys ei liity niinkään valmennuksellisiin sisältöihin. Saamani opetus, jopa perintö, on paljon laajempi. Jotta voi ymmärtää jalkapalloa, on ymmärrettävä myös elämää jalkapallon ulkopuolella. Futis ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen osa-alue. Sillä on vahvoja yhtymäkohtia yhteiskunnan kehitykseen, historiallisiin kulkuihin, kulttuurieroihin, psykologiaan ja moneen muuhun kokonaisuuteen.
En tiedä, olisiko tätä tekstiä sinun, arvoisa lukija, edessäsi, jos tieni ei olisi ristennyt Juha Vallan kanssa. Hän rohkaisi kirjoittamaan ja ottamaan kantaa. Pallottelimme keskenämme ajatuksia toinen toistemme teksteistä. Valla on yksi niistä monista henkilöistä, jonka esimerkki on ollut ohjaamassa minua kirjoittajan polulle.
Loppujen lopuksi ratkaisevaa ei ole Juha Vallan tarina, vielä vähemmän omani. Tärkeämpää on ymmärtää, että suomalaisessa urheilussa on kymmeniä ja kymmeniä muita juhavalloja.
Tekijöitä, jotka tekevät vuosikymmenten uran ruohonjuuritasolla.
Hahmoja, jotka massojen hurmaamisen sijaan lukkaroivat isällisen tai äidillisen lempeästi yksittäisiä kulkijoita.
Arjen mahdollistajia, joiden vaikutus urheiluun välittyy urheilijoiden ja muiden valmentajien kautta.
Juha Valla ei ole ollut suurten otsikoiden mies. Häntä ei ole kutsuttu asiantuntijaksi televisiolähetyksiin eikä hän ole villinnyt seuraajia sosiaalisessa mediassa. Palkintoja tai julkisia tunnustuksia hän ei ole saanut nimeksikään. Missään muussa mediassa hänestä tuskin julkaistaisiin käsillä olevan kaltaista henkilökuvaa.
Silti ainakin Palloliiton toimistolla, Töölön ja Käpylän harjoituskentillä, espoolaisissa, turkulaisissa ja tamperelaisissa seuroissa, Puolan pääsarjassa ja jopa Huuhkajissa on ihmisiä, joille Valla on ollut esimerkki, innoittaja, keskustelukumppani tai tukija.
Pioneerikin.
