Mondo

Lukijan matkatarina: Voi niitä Alcobaçan karvaisia herkkusuita!

Lukijan matkatarina: Voi niitä Alcobaçan karvaisia herkkusuita!
Mondo-lehti julkaisee lukijoiden kertomuksia matkoista, joilla on sattunut jotakin erityisen mieleenpainuvaa. Jos haluat kirjoittaa oman tarinasi, katso ohje tämän jutun lopusta. Minna Korhonen kirjoitti siitä, kuinka ei koskaan unohda Brasiliassa kohtaamaansa katujen ja rantojen koiraväkeä.
Julkaistu: 9.6.2021
Asumme mieheni kanssa Brasiliassa, ja olemme lähdössä matkalle maan sisällä, Belo Horizontesta Bahian osavaltioon. 14 tunnin linja-auto­reissun päässä Alcobaçan kaupungissa odottaa loma meren rannalla.
Edessä on kuitenkin pitkä yö ennen määrän­päätä. Aiemmalta matkalta Rio de Janeiroon tiedän, että taukopaikoilla voi nähdä kodittomia koiria, joten olen pakannut mukaan eväitä nelijalkaisille uusille ystäville.
Ensimmäisessä pysähdyspaikassa João Monlevadessa kävelen arkaillen kahvilan nurkalle. Koirien sijaan näen pimeydessä kolme kissaa! Jätän niille herkkupaloja syötäväksi, sillä ei kissakaan pelkällä kiitoksella elä, vaikka sanonta toisin väittääkin.
Toinen taukopaikka Teófilo Otoni on iloinen yllätys. Kodittomia koiria (tai edes kissoja) ei näy mailla halmeilla.
Viimeisessä pysähdyspaikassa Nanuquessa piha vilisee koiria. Kaksi narttua on juuri saanut pennut. Yksi musta koira linkuttaa kipeää jalkaansa, ja toinen musti makaa maassa aamuauringon paahteessa. Sillä on silmän alapuolella kipeän näköinen patti. Jätän koirille loput ruuat sekä lopun pullovedestä.
Alcobaçan kaupunki lähestyy. Mustia sileitä kallioita ja vihreää maisemaa vilisee ikkunan takana. Perillä edessämme avautuu ­Atlantin valtameri. Aurinko paistaa, lämmin tuuli puhaltaa ja palmut huojuvat.
En osaa kuitenkaan nauttia maisemista ennen kuin olen etsinyt netistä Nanuquen eläintensuojeluryhmän. Kirjoitan heille koirista, jotka näin viimeisellä taukopaikalla. Pian saankin vastauksen: ”Kiitos tiedosta, yritämme auttaa.” Eläköön internet!
Toisena lomapäivänä näemme rannalla kaksi pientä koiraa nuuskimassa paikkoja. Tarjoan niille koirankeksejä. Yksi koira on niin arka, ettei se edes lähesty meitä. Toinen syö, mutta pian se oksentaa keksit ruohikolle.
Surkuttelemme mieheni kanssa koirien kuntoa. Arvelemme, että niillä on matoja, koska niiden mahat ovat niin pulleat.
Illalla menemme lähiravintolaan, ja yllätys on suuri, kun näemme siellä nuo kaksi karva­naamaa lokoisasti makoilemassa.
Paljastuu, että ne ovat ravintolan omistaja­paris­kunnan koiria. Vaaleampi turre, se oksentelija, on Lola. Tummempi eli arkajalka on Veludo, Lolan poika.
Ravintolan omistaja Lindamá kertoo, että heidän koiransa rakastavat rannalla kuljeskelua. Naapurilla on kuulemma koira, joka viettää enemmän aikaa rannalla kuin kotona.
Oksentelun syy oli siis se, että Lola oli ahtanut kupunsa täyteen ravintolan herkkuja eivätkä koirankeksit enää mahtuneet sekaan. Tai sitten keksit maistuivat pahalta karva­turrista, joka on tottunut kulinaristisiin nautintoihin. Alkaa naurattaa.
Lähtöpäivänä näemme rannalla maailman iloisimman koiran. Se haukkuu kuollutta meduusaa häntä heiluen, lähtee salamana juoksemaan rantaviivaa pitkin, löytää vedenrajasta jotain mielenkiintoista ja pyyhältää iloisesti ohitsemme kantaen aarretta suussaan. Ehkä tämä on se ravintolan naapurin koira.
Matkalla Alcobaçaan näimme osavaltion rajalla kyltin, jossa sanottiin: Hymyile, olet Bahiassa. Taitaa päteä myös koiriin.
Tapahtuiko sinulle reissussa jotain tarinan arvoista? Kirjoita siitä noin A4-arkin mittainen juttu ja lähetä teksti osoitteeseen ­mondo@a-lehdet.fi. Julkaistusta jutusta maksetaan pieni palkkio.
Kommentoi »