Kallioseinämien suojaamalla rannalla tyttäreni kikattaa juostessaan karkuun Atlantin vaahtoavia aaltoja. Kun ne perääntyvät, hän menee lähemmäs, juostakseen taas kiljuen pakoon.
Olemme poikaystäväni ja 8-vuotiaan tyttäreni kanssa 500 kilometrin pyörämatkalla helteen kourimassa Portugalissa. Ajamme pitkin Atlantin rantojen hiekkateitä. Maan keskiosien vuorilla nousemme jyrkkiä rinteitä ylös, vailla puiden suomaa varjoa.
Tyttäreni kärsii huulten kuivumisesta auringossa, ja minusta tuntuu kuin kengänpohjani sulaisivat polkimien päälle. Yösijamme on usein teltta, silloin tällöin hostelli. Joskus voimme aloittaa aamun surffaamalla meressä, mikä saa tyttäreni hyppimään riemusta.
Ajopäiviä rytmittää hänen sähköpyöränsä lataus. Akku on vanha, ja sitä pitää ladata monta kertaa päivässä. Se tarjoaa myös hyvän syyn pysähtyä lepäämään usein. Sähköä saamme kahviloista ja paikallisten kodeista.
Toisinaan sukellamme metsäpalon runtelemaan eukalyptusmetsään. Ympärillämme kohoaa mustia, palaneita puunrunkoja. Kun metsäpalo on mennyt ja raivaustyöt alkaneet, luonto on äänetön.
Joissakin kylissä talot ovat säästyneet, mutta palaneet autot on siivottu hiekkakentälle. Surusta huolimatta ihmiset ovat sydämellisiä ja optimistisia.
Portugaliin ihanuuksiin kuuluvat praia fluvialit eli joenrantojen uintipaikat. Ne ovat vihreitä keitaita, joissa voi pulahtaa kylmään veteen. En jätä väliin yhtään tilaisuutta jäähdyttää höyryävää päätäni ja kehoani.
Juoksevaa vettä saa pyhimysten kuvin koristelluista lähteistä, joita ympäröivät kukkivat pensaat. Kylien koirat haukkuvat meille, kun poljemme mukulakivikaduilla. Tyttäreni on oivaltanut, että polkeminen haastavalla tiellä on helpompaa ja palkitsevampaa kuin pyörän taluttaminen.
Kerran, kun pidämme taukoa vuorilla pyöreiden kivenmurikoiden suojassa, kuulemme lähestyvää kellojen kilinää. Nousemme kiven päälle katsomaan. Tietä pitkin lähestyy vuohilauma, jota ohjaa 2000-luvun paimen lava-autolla. Vuohet kolistelevat eväspaikkamme tuntumaan nyhtämään matalaa kasvillisuutta suihinsa.
Paimentaja katsoo pyöriämme ja kysyy: ”Raskasta?”
Me kiistämme hymyillen. Jatkamme matkaa ylös vuoritietä kuin olisimme sunnuntaiajelulla.
Retken loppuhuipennuksen on tarkoitus olla Manner-Portugalin korkein huippu, Serra da Estrela, tähtivuori. 1993 metriin nousevaa vuorta ympäröi luonnonpuisto. Sen jälkeen aiomme palata junalla lähtöruutuumme Lissabonin tuntumaan, joten enää ei tarvitse säästellä voimia.
Mitä lähemmäksi huippua tulemme, sitä kovemmaksi nousut käyvät. Tyttäreni pyörä tarvitsee yhä enemmän sähköä, mutta samalla asutus ja akun latausmahdollisuudet hupenevat olemattomiin. Satelliittikartassa näkyy taloja, mutta ne osoittautuvat autioiksi.
Lopulta akku tyhjenee. Se tapahtuu keskellä ei mitään. Tähtivuoren korkeimmalle huipulle on vielä kolme kilometriä nousua. Olisiko vain luovutettava ja pystytettävä jo leiri? Epäröimme.
Poikaystäväni pyytää minua kaivamaan pyörän perälaukusta riippumattomme köydet. Hän sitoo ne tyttäreni pyörään ja omaansa: hän aikoo vetää lasta.
Tepsiikö ratkaisu? Nyt on poljettava pitäen köysi kireällä, poikaystäväni neuvoo tyttöä. Nousu tällä tavalla vaati hyvää yhteistyötä – mutta se toimii!
Saavumme huipulle voitonhuumassa. Jano polttelee, ja näemme pienen puodin. Vuohenjuustoa myyvä nainen on sulkemassa putiikkinsa ovet. Pyydämme saada täyttää vesivarastomme. Hän suostuu nauraen, vaikkei vesi kuulemma ole kovin juomakelpoista. Muutakaan ei ole, ja hyvältä se meistä maistuu.
Telttailemme vuorella tyynessä hiljaisuudessa. Vuohilauma on asettunut lähistölle aloilleen nukkumaan. Yössä kuuluu vain pieniä kaulakellon kalkahduksia.
Tapahtuiko sinulle reissussa jotain outoa tai hurjaa, josta haluat kertoa muillekin? Kirjoita tapahtumista noin 4 000 merkin mittainen juttu ja lähetä se osoitteeseen mondo@a-lehdet.fi. Julkaistusta jutusta maksetaan pieni palkkio.
