Mondo

Lukijan matkatarina: Aikamoinen ateria Etelä-Koreassa

Lukijan matkatarina: Aikamoinen ateria Etelä-Koreassa
Osallistuminen tv-ohjelmaan toi Paula Heikkiselle yllätyksen ravintolassa.
Julkaistu: 7.2.2021
Olen sattuman kaupalla päätynyt mukaan Etelä-Korean suurkaupungin Daegun paikallis­televisioon kuvattavaan sarjaan. Ohjelmassa ulkomaalaiset vierailevat paikallisissa perheissä ja tekevät yhdessä näiden kanssa perinteisiä korealaisia asioita.
Olemme jo suorittaneet isäntäperheen kanssa paikallisyhdistyksen vuotuisen vuorelle kapuamisen. Nyt on vuorossa ilta sushiravintolassa. Kuinka turvallista – tai niin minä ajattelin vielä matkalla ravintolaan.
Istuskelemme muovisten pöytien äärellä perheen isän selaillessa ruoka­listaa ja valitessa illan ateriaa. Alkupaloiksi on tavallisia puikoilla syötäviä naposteltavia, kuten silkki­toukan kotiloita. Isä tilaa pääruuan, mutta vaikka osaan vähän korean kieltä, en edes kuuntele mitä hän sanoo, koska huomioni kiinnittyy naapuripöydän keski-­ikäisen miehen tilaamaan ruokalajiin.
Se on sätkivä mustekala. Se on pieni – ­nilviäisen pää on vain nyrkkini kokoinen. Mutta otus elää ja liikkuu. Kun mustekala ­tuodaan tarjolle, mies tarttuu siihen kourallaan ja tunkee sen pään suuhunsa. Lonkerot lyövät vasten hänen kasvojaan. Siitä välittämättä mies pureskelee sitkeää ateriaansa.
Ilmaisen isäntäperheelle hämmästykseni. Todellisuudessa olen syvästi järkyttynyt, mutta yritän olla hienotunteinen. Perheen isän vastaus ei voisi yllättää enempää.
”Tilasin meille samanlaisen.”
Järkytykseni syvenee.
Pian pöytäämme saapuu uivaa peräsuolta muistuttava merimakkara, ostereita, sushia – ja mustekalaa. Naapuripöydän otuksesta tulokas poikkeaa sikäli, että sen lonkerot on pätkitty muutaman sentin mittaisiksi palasiksi.
En tiedä, parantaako se tilannetta. Jokainen pala tuntuu elävän lautasella omaa elämäänsä sätkimällä kouristuksenomaisesti.
Perheen isä, jonka tiedän perheenpäänä aloittavan aterioinnin, ottaa puikot käteensä. Koko seurueemme katsoo minuun. Odottava ilmapiiri tiivistyy ympärilläni.
Tartun puikkoihin ja mietin, selviänkö tästä lainkaan. Isän ohjeistus ei juurikaan paranna olotilaani: ”Muista pureskella nopeasti, jotta se ei tartu imukupeillaan kurkkuusi.”
Nappaan yhden palasen mustekalaa ja toivotan itselleni hyvää matkaa tuonpuoleiseen. Leukani jauhavat nopeammin kuin koskaan. Maku on hivenen nihkeä, lähes limainen. Koostumus on sitkeä, mutta tunnen lonkeron palasen liikkeen suussani vain hetken.
Onnekseni annos jaetaan perheen kesken, ja voin kohteliaasti tyytyä napsimaan vain muutaman luikertelevan palasen. Mustekalan jälkeen mikään muu ruoka ei tunnu iljettävältä.
Ravintolakäynnin jälkeen näen kuukausia painajaisia loisista, joita luulen saaneeni tuosta ateriasta. Tapahtuman aikaan älypuhelimet ovat vielä lapsenkengissä jopa Etelä-Koreassa, enkä ole kohteliaisuudesta ottanut ravintolaan kameraa, joten kokemus ei koskaan tallennu edes kuviin. Muisto sitä vastoin jää ikuiseksi tuntemukseksi kielelle ja poskien sisäpinnalle.
Käsite elävä ravinto saa tuolla ravintola­reissulla täysin uuden merkityksen.
Tapahtuiko sinulle reissussa jotain tarinan arvoista? Kirjoita siitä noin A4-arkin mittainen juttu ja lähetä teksti osoitteeseen ­mondo@a-lehdet.fi. Julkaistusta jutusta maksetaan pieni palkkio.
Kommentoi »