Apu

Linturetki Saanalle – "Suurtuntureiden erämaat kolmen maan kohtaamispisteessä on omanlaisensa paikka maailmassa"

Linturetki Saanalle – "Suurtuntureiden erämaat kolmen maan kohtaamispisteessä on omanlaisensa paikka maailmassa"
Kiipesimme Suomen kuuluisimman tunturin huipulle katsastamaan maailmaa lintujen silmin. Samalla avautui näkymä maailmaan, joka voi olla tuleville sukupolville erilainen.
Julkaistu: 10.7.2021
Kilpisjärven Retkeilykeskuksen pihassa käy kuhina. Matkailijat eri puolilta Suomea ovat saapuneet nauttimaan Käsivarren Lapin alkukesästä.
Tapaan Metsähallituksen suunnittelijan Antti Ohenojan retkeilykeskuksen pihalla. Mies tuntee Käsivarren luonnon erityisen hyvin, sillä hän on Kilpisjärveltä kotoisin ja liikkunut suurtuntureilla koko elämänsä, työuransa myös virkansa puolesta. Ohenoja tekee heti yhteenvedon kevään aikana havaitsemistaan muuttolinnuista.
Kesän tullessa suurtuntureiden sulavedet muodostavat komeita vesiputouksia ja puroja, jotka virtaavat kohisten tuntureiden rinteillä.
– Tunturikoivikoiden pikkulinnut kuten urpiainen, leppälintu ja sinirinta ovat alkaneet pesiä normaalissa rytmissä, mutta piekana ja tunturikihu vain käväisivät toukokuun loppupuolella ennen kuin katosivat maisemasta. Luulen, että koska tänä vuonna myyräkannat näyttävät olevan aallonpohjassa, niistä riippuvaiset petolinnut tajusivat kääntyä takaisin etsimään parempia pesimämaita etelämpää, kokenut lintuharrastaja selittää.
Myyräkantojen syklit ovat keskeinen osa tunturiluonnon vuodenkiertoa. Niistä ovat riippuvaisia niin petolinnut kuin äärimmäisen uhanalainen naali, joita vaeltelee näillä suurtuntureilla muutama.
– Pohjoisen sijainnin ja korkeusasteen vuoksi suurtuntureiden luonto on erityisen herkkä kokonaisuus, ja pienilläkin muutoksilla, kuten esimerkiksi hyönteiskannan vaihteluilla, on suuri vaikutus lintujen pesintään. Arktisessa luonnossa ravintoa kun on muutenkin kovin rajallisesti, Ohenoja sanoo.
Näkymät Saanatunturin rinteeltä Kilpisjärvellä. Taustalla kohoavat Ruotsin tunturit ja Norjan jylhä vuoristomaisema.
Kilpisjärvi eroaa pohjoisen suosituimmista matkakohteista siinä mielessä, että merkittävä osa matkailijoista saapuu tänne kesäaikaan. Lapin suuret hiihtokeskukset ovat tupaten täynnä talven ja kevään sesonkeina, mutta kesäisin niissä on hiljaisempaa. Kesämatkailun edistäminen onkin yksi maakunnan matkailun isoista tavoitteista. Koronan tuomat suomalaismatkailijat, joista moni on löytänyt Lapin ensi kertaa tai uudelleen, voivat tuoda muutosta tähän.
– Olisi tietenkin hyvä asia koko maakunnan kannalta, että Lapin matkailusta tulisi kautta linjan ympärivuotista. Kilpisjärvellä myös talvikauden suosio näyttää kasvaneen vuosi vuodelta.

"Hellejakso" ihmetytti

Saanatunturi kohoaa taivasta kohti. Nousemme tampattua polkua pitkin tunturikoivikossa, joka hehkuu kirkkaan vihreänä perjantai-illan kelmeässä valossa. Lintujen laulu kantautuu ympärillämme levittäytyvästä metsästä. Tunturikoivujen lehdet ovat puhjenneet edellisviikolla, kun Käsivarren Lapissa koettiin useamman päivän kestänyt ”hellejakso”.
Metsähallituksen suunnittelija Antti Ohenojan tuntee Käsivarren luonnon erityisen hyvin.
– Oltiinhan sitä vähän ihmeissään, koska näillä korkeuksilla ei ole perinteisesti tavallista, että kesäkuun alkupuolella päivälämpötilat huitelevat monta päivää putkeen reilussa kahdessakympissä, oppaani selittää.
Kilpisjärven ilmasto on Suomen kylmimpiä. Vuoden keskilämpötila on noin -2,3 astetta, ja heinäkuunkin keskilämpötila on ainoastaan 10,9 astetta.
On perjantai-ilta, ja aurinko kurkistelee tummien pilvien takaa. Ilma tuoksuu raikkaana sateen jälkeen. Neljäntoista asteen lämpötila on juuri sopiva tunturissa retkeilyyn. Silti matkatavarat selässä hiki virtaa pitkin selkäpiitä jo muutaman minuutin nousun jälkeen. Silloin tällöin nuutuneen mutta tyytyväisen näköisiä retkeilijöitä astelee meitä vastaan. Liekö ovat käyneet huiputtamassa maamme kuuluisimman, 1 029 metriin nousevan tunturin.
– Etenkin juhannuksesta eteenpäin näillä ohjatuilla reiteillä on ihmisiä ruuhkaksi asti. Tämä trendi on näkynyt jo ennen koronaa, sillä Saanan kävijämäärät ovat kolminkertaistuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tosin viime vuonna vilkkaan kesän ansiosta Saanalla vieraili jopa 40 000 ihmistä, mikä oli reilun kymmenentuhannen korotus edellisvuoteen, Ohenoja kertoo.

Pohjoisessa linnut eivät voi hukata hetkeäkään

Tunturikoivikossa kaikuu tasaisen sähköinen surahtelu. Pidämme tauon ja kiikaroimme. Yhtäkkiä oranssimustana hehkuva järripeippokoiras ilmestyy läheisen tunturikoivun oksalle julistamaan pesimäreviirinsä kuninkuutta.
– Järripeipot ilmestyivät tänne toukokuun loppupuolella. On jännä, miten yhtäkkiä luonto herää henkiin pitkän talven jälkeen. Täällä pesivillä linnuilla ei ole aikaa hukattavaksi yhtään, koska kesä on niin lyhyt, Antti Ohenoja kertoo.
Suomessa pesivät järripeipot talvehtivat jopa Välimerellä saakka.
Suomessa järripeippo pesii suurinumeroisena maamme pohjoisosissa, mutta maan keskiosaan mentäessä pesimäkanta harvenee merkittävästi. Maan eteläosissa pesintöjä on yleensä vain kylminä keväinä. Tämä talitintin kokonainen pikkulintu on tullut joillekin tutuiksi etenkin talviruokinnan kautta.
Suomessa pesivät järripeipot talvehtivat Länsi- ja Keski-Euroopassa, sekä aina Välimerellä saakka. Hyvin pieni osa pesimäkannasta talvehtii Suomessa. Saanan tunturikoivikoissa pesivillä pikkulinnuilla on siis ollut pitkä taivallettavanaan maamme pohjoisimmille pesimäpaikoille.
– Täällä pesivät linnut ovat oman elinpiirinsä äärirajoilla. Ei ole harvinaista, että kesäkuun alkupuolella takatalvi yllättää, ja elohopea putoaa miinusasteiden puolelle. Tällöin koko pesue voi menehtyä, alueen lintuja koko ikänsä seurannut Ohenoja selittää.
Tämä tarkoittaa, että vuotuiset vaihtelut lintujen pesimämenestyksessä ovat usein merkittäviä. Käsivarren ympärivuotisia lintuasukkaita on vain kourallinen. Tunturi-Lapin ankara ilmasto asettaa karut reunaehdot elämälle. Kyse on pohjimmiltaan kasvien biomassan määrästä, joka on tunturiluonnossa alhainen.
Tunturiluonto pystyy elättämään ympärivuotisesti niukkaa eläintiheyttä. Tunturikoivikosta löytyy lajeja kuten hömötiainen, lapintiainen ja riekko. Ylempänä tunturipaljakoilla elää ympärivuotisesti ainoastaan kiiruna, korppi sekä äärimmäisen uhanalainen tunturihaukka.
Tosin ilmaston lämpenemisen sekä ennen kaikkea ihmisen läsnäolon myötä lajikirjo on kasvanut. Helsingin yliopiston alaisen Kilpisjärven biologisen aseman lintuseurannat osoittavat, että vuosikymmenten aikana perinteisesti eteläisempien leveysasteiden lajit ovat asettuneet kylän ympärivuotisiksi asukkaiksi.
Metsähallituksen suunnittelija Antti Ohenoja astelee toisen maailmansodan aikaista, saksalaisten sotilaiden tekemään tietä pitkin Saanatunturin läheisyydessä. – Tunturiluonto ei toivu samalla tavalla kuin etelämpänä, missä ilmastolliset olosuhteet ovat suopeampia, kasvukaudet pitempiä ja kasvillisuus on rehevämpää.
Talitiainen asettui Kilpisjärvelle 1970-luvun alussa, varpunen vuonna 1978, kun kylän kauppa perustettiin. Edelleen paikallinen varpuspopulaatio elää ja pesii kyläkaupan rakennuksessa, monen matkailijan iloksi. Suurtuntureiden linnusto ei olekaan vakiintunut kokonaisuus, vaan se muuttuu koko ajan, kuin itse luontokin.
Linturetkemme ei ehdi vanheta kauaa, kunnes tunturikoivikko jää taaksemme, ja ympärillämme aukeavat kumpuilevat tundralakeudet, jotka jatkuvat silmänkantamattomiin. Kilpisjärvellä tunturikoivikon puuraja menee 600 metrin tuntumassa. Itse kylä on noin 480 metriä merenpinnan yläpuolella.
Avun luontomies Kimmo Ohtonen.
Olemme poikenneet Saanan reitiltä sen naapuritunturi Jehkats-tuntureille vievälle pienemmälle polulle, jonka varrelta löytyy paljakoilla pesivä pikkulintu.
– Tuolla, Antti Ohenoja hihkaisee kiikareidensa takaa.
Samassa kivikosta kantautuu teräviä hihkaisuja ja Zorro-naamioinen pikkulintu lennähtää kivelle. Kivitaskukoiras tarkkailee meitä hetken ennen kuin lennähtää kiveltä toiselle jatkaen matkaansa.
Kivitaskukoiras tarkkailee retkeilijöitä. Kivitasku on yksi harvoista lajeista, jotka viihtyvät suurtuntureiden karuilla ja louhikkoisilla korkeuksilla. Tämä vain parikymmentä grammaa painava pikkulintu talvehtii Afrikassa saakka, ja on yksi lintumaailman pitkänmatkan muuttajia.
– Tunturiluonnossa kivitasku pesii kiviröykkiöissä, joten luulen että tämä herra ilmestyi ihmettelemään meitä kotoaan, Metsähallituksen suunnittelija tuumii.
Järripeipon tavoin kivitaskun vahvin pesimäkanta löytyy maamme pohjoiskolkista. Tosin siinä missä järripeippo on tunturikoivikoiden laji, kivitasku on yksi harvoista lajeista, jotka viihtyvät suurtuntureiden karuilla ja louhikkoisilla korkeuksilla. Tämä vain parikymmentä grammaa painava pikkulintu talvehtii Afrikassa saakka, ja on yksi lintumaailman pitkänmatkan muuttajia.
"On hyvä, että turistimassat käyttävät pääosin ohjattuja reittejä. Näin kulumapaine kohdistuu rajatuille alueille. Jos kymmenettuhannet ihmiset vaeltelisivat kaikkialla tunturiluonnossa, ei luonto kestäisi."
Metsähallituksen suunnittelija Antti Ohenoja
Seurailemme hetken etäältä herra kivitaskun iltapuuhia sen saalistaessa jälkikasvulleen hyönteisiä ja selkärangattomia eläimiä. Ylempänä Saanan huipulta palaavat retkeilijät siintävät kaukaisuudessa pieninä siluetteina. Näky asettaa mittasuhteisiin ihmisen pienuuden suurtuntureiden keskellä. Toisaalta Saanan kyljessä vertikaalisesti käärmeilevä polku kertoo toista tarinaa. Tilastot maamme kuuluisimmalla tuntureilla vierailevista ihmisistä palaavat mieleeni. Miten Antti Ohenoja näkee tilanteen, kun asiaa tarkastelee luonnon näkökulmasta?
– Mielestäni on hyvä, että turistimassat käyttävät pääosin ohjattuja reittejä. Näin kulumapaine kohdistuu rajatuille alueille. Toivon, ettei tämä muutu, sillä jos kymmenettuhannet ihmiset vaeltelisivat kaikkialla tunturiluonnossa, ei luonto kestäisi. Onneksi pääosin suomalaiset osaavat liikkua luonnossa vastuullisesti.
Kesäkuussa suurtuntureiden kasvillisuus puhkeaa kukkaan. Uuvana on arktinen kasvi, joka on sopeutunut elämään karuilla ja lumettomilla tunturipaljakoilla.
Ennen kuin suuntaamme itsekin Saanan huipulle, Ohenoja haluaa näyttää minulle esimerkin, joka osoittaa sitä, miten haavoittuvainen tunturiluonto on ihmisen toiminnalle. Jatkamme matkaamme kapeaa polkua pitkin Jehkats-tuntureita kohti, kunnes se yhdistyy leveämpään kärrypolkuun. Samassa tulemme kulkeneeksi ajassa taaksepäin, toisen maailmansodan loppuvaiheille.
– Saksalaiset vuoristoarmeijat rakensivat muun muassa Kilpisjärven ympäristöön teitä, joilla pystyi kuljettamaan muun muassa korsujen rakennusmateriaaleja ja ase arsenaalia ylös tunturiin, mistä he valvoivat aluetta ja perässä kulkevia suomalaissotilaita, Ohenoja kertoo.
Vaikka tämä tie on rakennettu yli 60 vuotta sitten, eikä sitä ole sittemmin kunnostettu, ovat urat tuoreen näköisiä.
– Tunturiluonto ei toivu samalla tavalla kuin etelämpänä, missä ilmastolliset olosuhteet ovat suopeampia, kasvukaudet pitempiä ja kasvillisuus on rehevämpää. On hienoa, että matkailu kukoistaa Käsivarressa, mutta kävijämäärien kasvaessa olisi tärkeää pitää mielessä, että olemme tekemisissä poikkeuksellisen haavoittuvaisen luonnon kanssa.

Kiiruna on Suomen luonnon sitkeä sissi

Lähestyessämme kohti Saanan lakipistettä linturetkemme saa ilahduttavan käänteen. Aluksi näemme Saanan asukin vain vilaukselta. Valkosiipinen ilmestys lennähtää tunturin läntisellä laidalla. Pysähdymme ja odotamme hetken. Sitten Metsähallituksen suunnittelija hiipii suuren kiven luokse ja viittoo minua seuraamaan.
Kiven takaa aukeaa henkeäsalpaavat näkymät Kilpisjärvelle ja Mallan luonnonpuistoon. Maisemaa vasten kiirunapari näyttää kovin pieneltä, silti niin oleelliselta yksityiskohdalta. Pariskunta on havainnut meidät, mutta kun kökötämme kiven takana liikkumatta, ne rentoutuvat ja alkavat ruokailla.
Kiiruna on maamme linnuista kenties kaikkein karaistunein. Se elää kesät talvet ylhäällä tunturipaljakoilla, missä ruokaa on niukalti ja vain kivet antavat suojaa luonnonvoimilta.
Kiiruna on tottunut paukkupakkasiin ja myrskytuuliin, jotka saisivat kokeneimmankin retkeilijän polvilleen. Suomessa tätä arktista lintua tavataankin ainoastaan Tunturi-Lapissa Käsivarressa ja Utsjoen tuntureilla.
Liian innokkaat kuvaajat voivat tulla tahattomasti häirinneeksi vuodenkierron tärkeintä ja haavoittuvaisinta aikaa.
Ohenoja kertoo, että Saanan ympäristössä elää muutama kiirunapari, joista on tullut tunturin ohella matkailijoiden suosimia kuvauskohteita. Hän kuitenkin muistuttaa, että vaikka kiirunat saattavat päästää luontokuvaajan lähelle, niitä ei saa koskaan lähteä jahtaamaan.
– On parempi seurata niiden puuhia etäältä, ja antaa lintujen itse tulla lähemmäksi, jos ne niin päättävät tehdä. Luonnon ehdoilla pitää mennä, ja se vaatii usein pientä odottelua ja malttia.
Näin kesän alussakin yksiavioisilla kiirunoilla on pesimäpuuhat käynnissä, ja liian innokkaat kuvaajat voivat tulla tahattomasti häirinneeksi vuodenkierron tärkeintä ja haavoittuvaisinta aikaa. Kiirunapari pysyykin meistä etäällä samalla kun ne hiljalleen hivuttautuvat meistä yhä kauemmaksi, aivan kuin se olisi niiden suunnitelma. Lopulta naaras katoaa kivilouhikon labyrinttiin, puoliso perässään.
Kiirunakoiraalla on vielä kesäasun vaihtoprosessi kesken. Kiiruna on maamme linnuista kenties kaikkein karaistunein. Se elää kesät talvet ylhäällä tunturipaljakoilla, missä ruokaa on niukalti ja vain kivet antavat suojaa arktisilta luonnonvoimilta. Suomessa tätä arkista lintua tavataankin ainoastaan Tunturi-Lapissa Käsivarressa ja Utsjoen tuntureilla.
Valoisa ilta on jo pitkällä, kun saavumme Saanan huipulle. Edessämme aukeavat Käsivarren suurtuntureiden jonot, pohjoisessa Norjan korkeammat vuoristot.
Varon kysymästä turhan yleviä kysymyksiä. Mutta se lipsahtaa suustani.
Mitä ikänsä täällä elänyt Antti Ohenoja ajattelee siitä, että matkailijat ovat muuttaneet hänen kotimaisemansa someilmiöksi?
"Olen usein pohtinut, miten nämä maisemat tulevat elinaikanamme vielä muuttumaan."
Antti Ohenoja
– Lempipaikkani ovat kaukana matkailijoiden suosimista kohteista. Olen myös alkanut nähdä nämä maisemat uudessa valossa matkailun kautta. Onhan se totta, että ettei missään muualla voi nähdä samaa näkymää kuin Saanan huipulta. Suurtuntureiden erämaat kolmen maan kohtaamispisteessä on omanlaisensa paikka maailmassa. Ja tuolla pohjoisessa siintävät vielä Norjan viimeiset jäätiköt. Tosin olen usein pohtinut sitä, miten nämä maisemat tulevat elinaikanamme vielä muuttumaan.
2 kommenttia