Apu

Linnasta linnaan – Presidentti Ryti oli sijaiskärsijä


Suomi joutui 1940-luvulla tuomitsemaan sotaan ”syylliset” johtajansa vankilaan. Presidentti Risto Ryti sai pisimmän tuomion. Hänet armahdettiin 70 vuotta sitten, keväällä 1949, kommunistien ankarasta vastustuksesta huolimatta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tulos oli etukäteen selvä. Ryti suhtautui loppusanoissaan tyynesti tulevaan: ”Isänmaan palveluksessa ei paikka ole ratkaiseva, vaan tahto. Se voi yhtä hyvin käydä päinsä vankilassa kuin presidentinlinnassa.”
Kuvat Lehtikuva

Johdattaako kohtalo ihmistä, vai ihminen kohtaloaan? Tämän elämän peruskysymyksen eteen Risto Ryti pantiin 15. marraskuussa 1945, kun hän istuutui syytettyjen penkille keskellä Säätytalon entistä porvarissäädyn salia.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli alkamassa. Ryti tiesi, että hänellä olisi aikaa katsella Karl Gustaf Wetterstrandin koristeellisia seinäornamentteja ja kattomaa­lauk­sia.

Katajanokan vankilasta Säätytalolle oli aamukymmeneksi tuotu seitsemän muutakin. He olivat Väinö Tanner, Jukka Ragnell, Edwin Linkomies, Henrik Ramsay, T. J. Kivimäki, Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen. Ryti kuitenkin tiesi olevansa syytetty numero yksi.

Jos kohtalo olisi määrännyt toisin, Risto Ryti olisi saattanut katsella tulevaa näytelmää Säätytaloa vastapäätä sijaitsevan Suomen Pankin pääjohtajan ikkunasta. Suomi oli kuitenkin joutunut kuusi vuotta aiemmin maailmanhistorian palon nieluun, ja se oli tempaissut myös Rytin mukaansa. Talvisota oli syttynyt.

Ryti oli tehnyt itsenäisen Suomen alkuvuosina nousujohteisen uran poliitikkona, mutta siinä roolissa vetäytyvä ja rationaalinen mies ei ollut viihtynyt. Ei siitäkään huolimatta, että hänestä oli tehty valtiovarainministeri vain 32-vuotiaana.

Ryti oli valittu 1924 pääjohtajaksi Suomen Pankkiin, ja siellä hän luuli pysyvänsä. Politiikan puolelle häntä olivat houkutelleet pääministeriksi niin presidentti P. E. Svinhufvud 1931 kuin presidentti Kyösti Kallio 1937. Vastaus oli ollut molemmilla kerroilla kieltävä.

Pankissa Ryti oli tullut tunnetuksi merkittävänä suomalaisena talouspoliitikkona, ja samalla tiukan markan miehenä. Kielitaitoisena hän oli luonut hyvät suhteet erityisesti Englannin ja Ruotsin pankkimaailmaan. Hänen aisaparinaan 1930-luvulla toimi eduskun

Kun Moskova ja valvontakomissio eivät voineet määrätä sotasyyllisyysoikeutta, Savonenkov pisti asialle jälleen aina valmiin oikeusministeri Urho Kekkosen. Hän laaditutti valtioneuvostossa kirjelmän, joka sai tuomarit koventamaan linjaa. Palveluksistaan isänmaataan kohtaan Risto Heikki Ryti tuomittiin 21.2.1946 kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen.

nan pankkivaltuusmiesten puheenjohtaja Väinö Tanner. Vaikka miehet sijoittuvat poliittisella värikartalla eri puolille, talouspolitiikassa he löysivät yhteisen suunnan.

Tanner oli myös se henkilö, joka talvisodan alettua oli kiirehtinyt ensimmäisenä kolkuttelemaan Suomen Pankin ovea. Tarvittiin uusi hallitus, ja Tannerin mielestä Ryti oli sopivin henkilö sen muodostajaksi. Kohta samalle asialle ilmaantui presidentti Kyösti Kallio. Molemmat painostivat Rytiä tulevaan epäkiitolliseen tehtävään. Tanner lupautui ulkoministeriksi, jos Ryti suostuisi.

Ensi yrittämällä Ryti empi, vedoten juuri pitkälliseen poissaoloonsa valtiollisista tehtävistä.

Presidentti Kallio kuitenkin palasi asiaan ja löysi oikeat sanat: joka ei isänmaan ollessa vaarassa suorita velvollisuuttaan sillä paikalla, johon hänet katsotaan sopivaksi, on moraalisesti rintamakarkuri.

Ryti suostui.

Rauhan tielle

Ryti itse uskoi voimakkaasti johdatukseen. Hän kirjoitti vaimolleen Gerda Rytille vankilasta lokakuussa 1946 kirjeen, jossa tuo kohtalonusko käy selvästi esille.

”Kuten tiedät, en ole milloinkaan tavoitellut mitään korkeita paikkoja. Olen nähnyt niissä vain hirvittävän vastuun ja ylivoimaisen työtaakan. Jonkinlaisesta, ehkä väärästä velvollisuuden tunnosta olen antanut ylipuhua itseni. Olen joutunut kaksi kertaa erittäin kriitillisenä ajankohtana valtiovarainministeriksi, kaksi kertaa vielä kriitillisempänä ajankohtana pääministeriksi ja kaksi kertaa vieläkin kriitillisempänä ajankohtana tasavallan presidentiksi.”

”Olen tietysti vain pieni välikappale tässä tapahtumisessa. Suuri regissööri (ohjaaja, johdattaja, toim.huom.) oli muualla, näkymättämänä, tuntemattomana, et sinäkään hänestä silloin mitään tietänyt, minä ja muut vielä vähemmän. Tämän regissöörin suunnitelmissa maamme hyväksi sovin ehkä välikappaleeksi sen enemmän naivin ominaisuuteni takia, että olen aina uskonut oikeuteen, sen voimaan ja voittoon ja sen vuoksi myös aina katsonut, että meidän kansana on noudatettava oikeutta sekä kotona että suhteissamme muihin kansoihin.”

Gerda Ryti oli elämänkatsomukseltaan spiritualisti, joka keskusteli päivittäin oman geniuksensa, suojelusenkelinsä kanssa. Hän keskusteli aiheesta presidentinrouva Ester Ståhbergin kanssa elokuussa 1941.

”Kun kysyin, jakaako hänen puolisonsa tämän hänen elämänfilosofiansa, hän vastasi myöntävästi, mutta tällä ei ollut aikaa hakeutua siinä niin syvälle kuin hän itse. Sama pohja heillä kuitenkin on”, rouva ­Ståhlberg merkitsi päiväkirjaansa.

Tähän viittaa aviomiehen Sörkan sellissä kirjoitettu kirjekin: Gerdakaan ei tiennyt suuresta johdattajasta, saati muut.

Ryti oli pääministerinä vienyt Tannerin ja J. K. Paasikiven kanssa Suomen talvisodasta takaisin rauhan tielle. Kun Kallio oli marraskuussa 1940 luopunut presidentin tehtävistä, Ryti oli enemmän kuin luonnollinen seuraaja.

Kun sotasyyllisyysoikeudenkäynnin syyttäjä, oikeuskansleri Toivo Tarjanne luetteli aluksi syytettynä olleen entisen poliittisen johdon syntilistan, talvisotaa ei siinä tietenkään mainittu. Kohtia oli seitsemän, ja vain Rytin katsottiin syyllistyneen niihin kaikkiin.

Kaksi ensimmäistä koski jatkosodan alkamista:

Syytekirjelmän mukaan Ryti jätti Suomen talvisodan jälkeen sodan aikaiselle kannalle ja salli saksalaisten joukkojen sijoittumisen maahan. Samoin maan johto antoi eduskunnalle sodanjulistuksen veroisen toteamuksen, ”ilman että Neuvostoliiton sotaliikkeet maan rajoilla olisivat silloin tehneet sitä välttämättömäksi”. Samoin oli sallittu maan sotavoimien osittain jo aikaisemmin sovitussa yhteistoiminnassa saksalaisten kanssa ylittää Neuvostoliiton rajat, vallata luovutetut alueet ja lisäksi jatkaa Itä-Karjalaan, syyttäjä luetteli.

Suomi oli todellakin talvisodan jälkeen ajautunut saksalaisten syliin. Saksalaissuhteita oli tosin hierottu ennen muuta sotilaallista tietä. Ylipäällikkö, tuolloin jo presidentti Mannerheim ei syytettyjen penkillä istunut. Ryti oli ollut pikemminkin Marskin perässähiihtäjä, joka antoi siunauksensa tehdyille sotilaallisille ratkaisuille. Näin oli tapahtunut myös silloin, kun Päämaja päätti jatkaa hyökkäystä Itä-Karjalaan. Ryti oli sen hyväksynyt, mutta esimerkiksi Tanner oli hanketta lujasti vastustanut siitä kuultuaan.

Rytin syyttäminen sodanjulistuksesta oli tietysti puhdasta Neuvostoliiton käsienpesua. Se oli tapahtunut Neuvostoliiton pommitusten jälkeen, joskin Suomi oli kaikin puolin valmiina hyökkäämään.

Kolmas syytekohta koski Suomen ja Ison-Britannian diplomaattisuhteiden katkaisemista, joka lopulta oli johtanut brittien sodanjulistukseen 6.12.1941. Brittien ymmärrys oli loppunut siinä vaiheessa, kun hyökkäystä jatkettiin Itä-Karjalaan.

Rytin henkilökohtainen paradoksi oli, että hän itse oli puhdas anglofiili, brittikulttuurin suuri ystävä. Suomen vaihtoehdot olivat kuitenkin olleet vähissä Berliinin ja Moskovan puristuksessa, ja siinä tilanteessa Saksa oli tuntunut suorastaan luonnolliselta valinnalta. Pitihän sen myös voittaa sota.

Britit olivat liittoutuneet Neuvostoliiton kanssa 12. heinäkuuta 1941 saksalaisia vastaan. Tietenkään Berliinissä ei suomalaisten toimivia brittisuhteita katsottu hyvällä. Saksalaiset aseveljet onnistuivat painostamaan Suomen hallitusta niin, että diplomaattisuhteet entiseen talvisodan auttajaan katkaistiin. Kun brittilähettiläs Georg Vereker tuli jäähyväiskäynnille, Ryti valitti suhdekatkoa ja toivoi suhteiden nopeaa palautumista normaaleiksi. Vereker oli aivan asiallisesti todennut, että katkennutta on aina vaikeampi sitoa uudelleen.

Kesti vielä aikansa, ennen kuin Lontoo antoi sodanjulistuksen Suomelle. Iso-Britannia jätti 3.11.1941 virallisen nootin, jossa se edellytti sodanjulistuksen uhalla Suomelta sotilaallisten operaatioiden ja aktiivisten hyökkäystoimien lopettamista 3.12.1941 mennessä. Vielä marraskuun lopulla pääministeri Winston Churchill vetosi samassa asiassa suoraan ylipäällikkö Mannerheimiin. Kohte­liain sanankääntein salaisessa ja henkilökohtaisessa kirjeessä todettiin, että jos hyökkäyksiä ei pysäytetä, Ison-Britannian on ”pakko muutamien päivien sisällä lojaalisuudesta liittolaistamme Venäjää kohtaan julistaa sota Suomea vastaan”.

Mannerheimin vastauksesta syntyi oikeudessa erimuistinen käsitys. Rytin mukaan hän olisi viestittänyt vastauskirjeellä, että yksi lause olisi pitänyt muuttaa kertomaan selvemmin, että siinä mainittu tavoite odotettiin varmuudella saavutettavan aivan lähipäivinä (kuten myös tapahtui). Sotasyyllisyystutkijalautakunnan puheenjohtajan Onni Petäyksen kuulustelussa 18.10.1945 Mannerheim kuitenkin kiisti sellaista viestiä missään muodossa saaneensa. Tuo kohta kuului näin:

”Olen varma, että te ymmärrätte, että minulle on mahdotonta lopettaa käynnissä olevia sotaliikkeitäni ennen kuin joukkoni ovat saavuttaneet ne asemat, jotka minun käsitykseni mukaan antaisivat meille tavoittelemamme turvallisuuden.”

Sodan voittanut sanelee säännöt

Seuraavat kolme syytekohtaa totesivat, että poliittinen johto olisi jättänyt käyttämättä hyväkseen kaikki tilaisuudet rauhaan. Se oli torjunut Yhdysvaltain rauhanvälitysehdotukset elokuussa ja lokakuussa 1941. Yhdysvaltain 1943 tekemästä rauhan­aloitteesta kerrottiin Saksalle, josta syystä aloite raukesi.

Diktaattori Josif Stalin oli 3. elokuuta 1941 todellakin kirjoittanut Yhdysvaltain presidentille Franklin D. Rooseveltille, että Kreml pistäisi suuren arvon Suomen irrottamiselle sodasta, joka oli ehtinyt tuolloin vanheta puolitoista kuukautta.

Stalinin mukaan Suomi olisi saattanut olla halukas irtautumaan Saksasta, jos Yhdysvallat olisi uhannut suhteiden katkaisemisella. Jos näin tapahtuisi, Stalin kirjoitti, niin Neuvostoliitto olisi voinut tehdä alueellisia myönnytyksiä ja solmia rauhan Suomen kanssa.

Parin viikon päästä Yhdysvaltain apulais­ulkoministeri Sumner Welles oli välittänyt ”erittäin luottamuksellisesti” tiedon Suomen Washingtonin lähettiläälle Hjalmar Procopélle. Hän jätti kuitenkin epäselväksi, mistä suunnasta tieto oli peräisin. Rauhanehdotus tuli tilanteessa, jossa Saksa oli jatkuvien voittojen tiellä.

Procopé oli tiedustellut Wellesiltä länsivaltojen takeita Suomelle, jos Saksa häviäisi sodan, eli Neuvostoliitto voittaisi. Tästä aiheesta Welles ei ollut valmis keskustelemaan. Welles myös korosti maansa roolia vain tiedon välittäjänä. Näin ollen Suomen hallitus piti tarjousta epämääräisenä, ja kun siihen ei tartuttu, Washington tulkitsi asian rauhantunnustelujen torjumiseksi.

Asia annettiin julkisuuteen. Se taas aiheutti neuvostohallituksen jyrkän peruutuksen. Mitään rauhantarjousta ei ollut tehtykään. Vastaavasti Moskova alkoi kärttää briteiltä sodanjulistusta, joka sitten toteutuikin.

Sodan voittanut sanelee aina säännöt. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tarkoitus oli osoittaa Suomi yksin syylliseksi jatkosotaan. Stalinille oli tärkeää, että tämä päätös tehtäisiin suomalaisessa oikeusistuimessa. Kun lakia sotasyyllisyydestä ei Suomessa ollut, se tehtiin perustuslain vastaisesti taannehtivasti.

Kun asetelma oli tämä, sodanaikaisen johdon ei auttanut puolustautua faktoilla, vaikkapa torjutulla saksalaispaineella. Suomi ei ollut lähtenyt hyökkäämään Leningradiin eikä lopulta katkaisemaan Muurmannin rataakaan, Berliinin kiihkeistä vaatimuksista huolimatta.

Oli tietysti liikaa odottaa, että venäläiset olivat asettuneet suomalaisten asemaan. Vaikka vihjailuja rauhan mahdollisuuksista putoili myöhemminkin, Suomi oli taloudellisesti riippuvainen Saksasta. Lapissa olevat saksalaisjoukot muodostivat suuren uhan, kun suomalaissotilaat samaan aikaan vartioivat rajoja Äänisen ja Syvärin rannoilla.

Suomi ei voinut kääntyä valitsemaltaan polulta. Kun rauhantarjoukset jäivät vain välikäsien kautta tulleiksi vihjailuiksi, ilman konkretiaa niihin ei voinut Saksan uhan takia tarttua. Jälkikäteen sotasyyllisyysoikeudessa luonnollisesti tulkittiin, että kaikki tarjoukset olivat myös olleet vakavia ehdotuksia, eivätkä esimerkiksi pyrkimyksiä horjuttaa Suomen ja Saksan suhteita tahi kansan yhtenäisyyttä.

Takaisin Suomeen

Stalingradin jälkeen oli selvää, että maail­mansodan rulettipöydässä Suomi-neidon pelaamilla panoksilla ei tulisi voittoa. Olihan kaikki pantu yhden maan varaan. Piti yrittää päästä edes omilleen. Hallitusta vaihdettiin, pääministeri Edwin Linkomiehen hallituksen piti hakea rauhan ratkaisua. Ensimmäinen yritys oli surkeudessaan säälittävä, mutta kuvasi hyvin Suomen ahdasta rakoa.

Yhdysvaltain lähetystösihteeri Robert McLintock oli maaliskuussa 1943 tarjonnut ulkoministeri Henrik Ramsaylle maansa ”hyviä palveluksia” rauhanneuvottelujen aloittamiseksi Neuvostoliiton kanssa. Suomen piti vastata nopeasti, tarjous oli ainutkertainen. Kun sitten vastausta mietittiin, Mannerheim korosti varovaisuutta saksalaisten suhteen – heitä oli informoitava asiasta etukäteen. Näin päätettiinkin, vaikka ainakin Linkomies ja Tanner vastustivat menettelyä. Ramsay lähetettiin matkaan.

Berliinissä valtakunnanulkoministeri Joachim von Ribbentrop lähinnä ällistyi suomalaisen virkaveljensä puheista. Hän piti Suomen suunnitelmia ”petoksena bolsevismin vastaisen taistelun pyhiä ajatuksia kohtaan”. Ribbentrop jatkoi, että Suomen sodasta liukeneminen ymmärrettäisiin myös petoksena ”asetoveria Saksaa kohtaan kaikkine siitä koituvine seurauksineen”. Hän alleviivasi, että sodasta ei voinut irtautua yhtä helposti kuin hypätä raitiovaunusta.

Takaisin Suomeen palasi pataluhaksi haukuttu ja nöyryytetty ulkoministeri, salkussaan saksalaisten virallinen nootti. Siinä vaadittiin julistusta, että Suomen hallitus ”ei solmi Neuvostoliiton kanssa aselepoa tai rauhaa ilman yhteisymmärrystä Saksan kanssa”.

Kolmaskin syytekirjelmässä mainittu isompi rauhanyritys kevättalvella 1944 valui käsistä. Paasikivi ja entinen ulkoministeri Carl Enckell kävivät salaa neuvottelumatkalla Moskovassa. Ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin luettelemat rauhanehdot todettiin kuitenkin mahdottomiksi. ”Nämä ehdot tuhoavat meidän itsenäisyytemme. Sen pahempaa ei voi tulla”, presidentti Ryti tiivisti hallituksen kannan. Neuvotteluista kuultuaan Saksa pisti elintarviketuonnin jäihin.

Viimeinen erityisen raskauttava kohta syntilistalla koski Rytin 26.6.1944 henkilökohtaista vakuutusta Saksan hallitukselle, että Suomi ei hänen johdollaan tulisi tekemään erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman Saksan suostumusta. Tätä sitoumusta Ribbentrop oli tullut varta vasten Helsingistä hakemaan, ehtona Saksan sotilaallisen avun jatkamiselle.

Puna-armeijan suurhyökkäys oli alkanut pari viikkoa aiemmin. Kannaksen puolustus oli murtunut, Viipuri oli menetetty. Suomalaiset olivat aloittaneet kiireellisen vetäytymisen Itä-Karjalasta. Sotamarsalkka Mannerheim painosti voimakkaasti Rytiä sopimuksen allekirjoittamiseen. Hallitus äänesti asiasta, sosialidemokraattien ja edistyspuolueen Kalle Kaupin vastustaessa.

Ryti otti painolastin itselleen. Hän myös mahdollisti Suomen tien rauhaan, kun rintamalinjat oli saatu vakiinnutettua, luopumalla presidentin tehtävistä Mannerheimin hyväksi – jota saksalaissopimus ei sitonut.

Kun syyttäjä Tarjanne oli päässyt loppuun, seurasi kaikkiaan 23 käsittelypäivää kestänyt oikeudenkäynti. Rytin puolustuspuhe oli tietysti tärkein. Se jakautui kolmelle päivälle ja kesti kuusi tuntia. Liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov oli raivoissaan. Hän kielsi puolustuspuheen julkaisemisen, koska oikeus oli muuttunut ”Neuvostoliitolle vihamielisen näytöksen foorumiksi”.

Eittämättä syyttäjät olivat moneen kertaan helisemässä erityisesti Rytin ja Tannerin kanssa, olivathan molemmat asianajajia. Loppulausunnossaan Ryti tiivisti sisimpänsä viimeisessä lauseessaan.

”Minulla on hyvä omatunto. Olen aina koettanut voimieni ja parhaan ymmärrykseni mukaan pyyteettömästi palvella maatani ja toivon jossain muodossa voivani tehdä sitä tulevaisuudessakin. Mutta isänmaan palveluksessa ei paikka ole ratkaiseva, vaan tahto. Se voi yhtä hyvin käydä päinsä vankilassa kuin presidentinlinnassa.”

Tuomiot oli tarkoitus julistaa 18.2.1946. Sen jäi kuitenkin tekemättä, kun venäläiset olivat saaneet kuulla tuomarien päätöksestä. Ryti olisi saanut kahdeksan vuoden tuomion. Valvontakomission varapuheenjohtaja Grigori Savonenkov oli kieltänyt tuomioiden julistamisen. Ne eivät olleet tarpeeksi ankaria.

Julkaistu: 19.4.2019