Kiviset kierreportaat johtavat linnan keskiajalta säilyneeseen torniin. Henri Carvallo harppoo niitä tottuneesti, pari askelmaa kerrallaan, ja pysähtyy tarkistamaan, ettei vauhti ole perässätulijoille liian kova.

”Tämä käy urheilusta!” Carvallo toteaa nauraen. Hän on kiivennyt näitä portaita pikkupojasta asti. Villandryn linna on ranskalaisen Carvallon syntymä­koti, ja hän tuntee sen sopukat läpikotaisin. Teininä se oli hänen ensimmäinen kesätyöpaikkansakin.

Linna on ollut suvun omistuksessa vuodesta 1906. Tuolloin Henrin espanjalainen isoisoisä Joachim Carvallo ja hänen amerikkalainen vaimonsa Anne Coleman ostivat 1532 rakennetun renessanssiaikaisen linnan ja ottivat tehtäväkseen palauttaa sen alkuperäiseen muotoonsa.

Neljän vuosisadan aikana rakennuksen julkisivuun oli lisätty parvekkeita ja valeikkunoita, ja puutarha oli myllerretty uuteen uskoon, milloin minkin muodin mukaisesti. Joachim Carvallo palautti sen renessanssin aikaiseksi hyötykasvipuutarhaksi. Sen väriloisto syntyy porkkanoiden, paprikoiden, sellerin ja salaatinkerien taidokkaista asetelmista.

”Tänä vuonna istutimme paljon kaalia. Huomaatteko, miten niiden lehdet alkavat olla vaalenemaan päin?”

Portaiden yläpäässä, linnan tornin tasanteella Henri Carvallo levittää kätensä kohti alla avautuvaa näkymää.

Yhdeksän tasalaitaista neliötä, jokainen omanlaisensa, kussakin omat kuvionsa. On vihreän kymmeniä sävyjä purjon hennoista varsista aina mustanpuhuvaan koristechiliin, ja siellä täällä vihannesten lomaan istutettujen kukkien punaista ja keltaista. Maiseman keskellä häärii viisi puutarhuria. Sadonkorjuu alkaa olla käsillä.

”Sitä mukaa kun vihannekset kypsyvät, puutarhan värit ja muodot muuttuvat. Näkymä on aina erilainen”, Carvallo kuvailee.

Tornin vasemmalta laidalta avautuu toisenlainen näky: sirppejä ja puolikuita, kukkaloistoa tarkkaan leikattujen puksi­puiden rajaamissa geometrisissä kuvioissa. Koristepuutarhan jokaisella osalla on oma nimensä. On ristien puutarha, rakkauden puutarha ja musiikin puutarha.

”Tuolta kauempaa löytyy veden puutarha. Sen takaa löytyy yrttipuutarha ja uusin, vuonna 2008 avattu auringon puutarha. Mennään katsomaan sitä”, Carvallo ehdottaa.

Loiren laakso on kaikkea tätä. Viiniköynnöksiä ja ­historian havinaa lehmuspuiden varjossa. Keskiaikaisia ­vartiotorneja renessanssilinnojen kyljessä. Kaukaa tulleiden vieraiden ihastusta menneen loiston edessä.

Kokonaisuutta hallitsee tuhat kilometriä pitkä Loirejoki, joka virtaa laaksossa vapaana 450 kilometrin matkan. Joesta alkoi 1400-luvun lopulla alueen kuninkaallinen historia. Se on täällä yhä niin vahvasti läsnä, että kävijä saattaa melkein unohtaa Ranskan olevan myös vallankumouksen maa. Joesta on saatu vettä, se on suojannut vihollisilta ja tarjonnut kulkuväylän kohti merta. Edelleen se kapenee ja levenee vuodenaikojen ja virtausten mukaan, laskee ja nousee, paljastaa hiekkasärkkiä, joille linnut pysähtyvät pesimään.

Kuninkaalliset ja heidän vanavedessään seuranneet virkamiehet rakennuttivat tänne satoja linnoja, joista satakunta on nykyisin avoinna yleisölle. Vuodesta 2000 Loiren laakso on ollut Unescon maailmanperintökohde. Samalla se on myös luonnonsuojelukohde. Ihmisten rakentamaa historiaa ei täällä voi erottaa joenuoman elämästä.

Loiren laaksoon tutustumiseen kannattaa varata lentoineen noin viikko ja keskittyä matkalla yhteen, korkeintaan kahteen linnaan päivässä.

Helpoin ratkaisu on vuokrata auto ja valita tukikohdaksi esimerkiksi Tours’in kaupunki. Eläväisestä opiskelijakaupungista on alle tunnin ajomatka kaikkiin laakson päänähtävyyksiin. Vaihtoehto on pysähdellä yöpymään eri paikkoihin. Tarjolla on majoitusta linnoista luola-asuntoihin. Urheilullinen voi vuokrata pyörän. Laakson läpi kulkee satoja kilometrejä pitkä, hyvin opastettu reitti, jolla voi tutustua sekä linnoihin että luontoon.

Amboisen linnanpuutarhan terassilta katsottuna joki näyttää kiemurtelevalta serpentiiniltä. Auringon hopeiseksi värjäämä vedenpinta häikäisee silmiä. Joen humina kantautuu linnassa korviin, vaikka sen uoma on kaukana linnanmuurista. Joen rannalla on Amboisen kylä.

Pienessä kappelissa, linnan muurien sisällä, on Leo­nardo da Vincin hauta. Ranskan renessanssikuninkaaksi sanottu Frans I kutsui ihailemansa taiteilijan Amboiseen vuonna 1516. Kuningas tarjosi 64-vuotiaalle mestarille reilun eläkkeen ja asuinsijaksi punatiilisen Clos-Lucén kartanon puutarhoineen, kivenheiton päässä Amboisen linnasta.

Da Vincin makuuhuoneesta on suora näköyhteys linnaan, jonka kappelin vaalea torni pilkottaa puiden takaa. Da Vinci eli täällä elämänsä kolme viimeistä vuotta, loihtien valaistuksia ja pukuja linnan juhliin ja inspiroiden Frans I:n alulle laittaman Chambord’in linnan yksityiskohtia.

”Äiti, äiti, katso, tämä pyörii!” tyttö hihkuu pienen, puisen panssariauton sisältä.

Auton mallin piirsi aikoinaan Da Vinci. Koko Clos-Lucén puutarha on luotu muistuttamaan mestarin elämästä.

Kyyhkyslakan vierestä löytyy pieni ravintola, joka tarjoaa renessanssityylistä lounasta. Tarjoilija Anne-Lise Sausin kertoo ajan ruokailutavoista ja aineksista. Viiniä ei Frans I:n ja Da Vincin aikana vielä osattu säilyttää pullottamalla. Pippuri oli rikkaiden herkkua, jota tuotiin kuninkaalle lahjaksi.

”Ateria nautittiin yhteisestä astiasta, eikä haarukkaa käytetty, koska sen piikit muistuttivat paholaisesta”, Sausin tarinoi. Ravintolan nurkasta kurkistaa haarniska, ja viini maistuu kanelilta.

Kun kartanolta kävelee takaisin joelle päin, kujan lähellä näkee kallioon kaivettuja luola-asuntoja. Ne syntyivät, kun linnojen rakennusaineeksi louhittiin valkoista tuffeau-kalkki­kiveä. Aina 1900-luvun alulle luolissa asui maan­viljelijöitä, nyt osa niistä toimii majataloina.

Loiren laaksossa kuuluu nauttia myös maan antimista: mineraalipitoisista valkoviineistä, kevyistä punaviineistä ja vuohenjuustosta. Viinilajikkeet on nimetty rypäleiden viljelyalueen mukaan, ja lajikkeita varjellaan tarkkaan.

Saumurin valkoviinit kasvavat tuffeau-kivisessä maa­perässä, Saint-Nicolas de Bourgeuil’n hedelmäiset puna­viinit puolestaan hiekka- ja sorapohjaisessa maastossa. Kullan­vivahteinen Vouvray erottuu väriltään joukosta.

Useat viini­tilat järjestävät maistiaisia, ja Sainte Maure de Touraine -juuston valmistukseen voi myös tutustua tilalla. Monet paikalliset ovat viljelleet samoja maita useiden sukupolvien ajan ja kertovat mielellään tilansa historiasta.

Viini- ja juustotiloilta kannattaa ottaa eväät mukaan ja lähteä pariksi tunniksi vilvoittelemaan kanoottiretkelle. Vesi on ihanan vilpoista, ja Loiren virta tekee melonnasta miellyttävän kevyttä.

Kanootista saa jokeen aivan toisen perspektiivin kuin maalta. Luonto onkin yllättävän villiä, kahlaaja­lintuja lehahtaa lentoon aivan vierestä. Hiekkasärkät houkuttelevat pysähtymään hetkeksi. Uidessa on tosin oltava varovainen: virtaukset ovat paikoin kovia, ja hiekkapohja on arvaamaton.

Kanootista voi ihailla myös Loiren sivujoen, Cherin, ylittävälle sillalle rakennettua Chenonceaun linnaa. Toisen maailmansodan aikana joki merkitsi rintamalinjaa, jonka yli salakuljetettiin juutalaisia vapaan Ranskan puolelle, sillan päällä olevan salin kautta.

Salin takan kulmaan on kaiverrettu nimi­kirjaimet H ja C, kuningas Henri II:n ja hänen vaimonsa Katariina de’ Medicin mukaan. Kaiverrukset muodostavat D-kirjaimen – niin kuin Henri II:n rakastajatar Diane de Poitiers, jolle kuningas linnan alun perin lahjoitti. Kuninkaan kuoltua Katariina vaati linnan itselleen ja rakennutti salin. Täällä järjestettiin tanssiaisia Katariinan ja Henrin Frans-pojan kunniaksi. 16-vuotiaana Fransista tuli Ranskan seuraava kuningas.

Nyt salin ikkunan alla, puisella penkillä istuu samanikäinen teini tennarit jalassa, kirjaansa uppoutuneena, kuin tietämättömänä salin läpi kulkevasta ihmisvirrasta.

Tätä maisemaa ovat katselleet myös valistusajan filosofit ja kirjailijat Montesquieu, Voltaire ja Jean-Jacques Rousseau. Viimeksi mainitulle linnan silloinen emäntä Louise Dupin antoi tehtäväksi valmistella miesten ja naisten tasa-arvoa käsittelevää teosta. Dupiniin ihastunut Rousseau sai kirjasta syyn viettää aikaa rouvan kanssa, mutta teos ei koskaan valmistunut. Dupinin hauta on sillan toisella puolella, pienen kukkulan rinteessä, vehreän metsän keskellä.

Illan tullen Loire on kauneimmillaan. Kun laskevan auringon värit heijastuvat joen pintaan, on paras hetki piknikille. Mukaan otetaan piirakkaa ja vuohenjuustoa, lautaset ja aterimet, viinipullo ja lasit. Veden solina sekoittuu lasien kilistelyyn, hiekkaa tarttuu varpaiden väliin.

Linnan valot loistavat yössä, kun aurinko katoaa puiden katveeseen. Joki jatkaa juoksuaan.