Liikuttavatko meitä uhkakuvat vai utopiat, kysyy Ville Blåfield
Parhaat dystopiat vetävät kunnolla överiksi. Utopioidenkin pitäisi antaa vetää, kirjoittaa Ville Blåfield.
Kävin teatterissa. Esitys oli lipun hinnan arvoinen, oikein sujuva uustulkinta George Orwellin dystopiaklassikosta 1984. Vaikka Orwellin vuosi on jäänyt jo 40 vuoden päähän, kirjaan on tapana viitata jonkinlaisena oman aikamme profetiana. Niinpä mekin katsomossa nyökkäilimme, kun lavalla puhuttiin isoveljen valvovasta silmästä ja vaihtoehtoisista totuuksista.
Jotakin dystopian iskevyydestä kuitenkin leikkaa, jos sen kuvittelemat kauheudet alkavat tuntua liian arkisilta. Sama on mahdollisesti käynyt Margaret Atwoodin kirjaan perustuvalle Handmaid’s Tale -sarjalle, jonka ensimmäinen kausi osui Donald Trumpin valtaannousun alkuun, ja oli valtava menestys. Nyt, kuudenteen kauteensa päättyessään, sarja ei enää nostata samanlaisia aaltoja.
Voi olla, ettei Atwoodin patriarkaattikritiikki enää tunnu riittävän scifiltä.
”Tulevaisuus ei aina rakennu loogisesti menneisyyden jatkoksi.”
Suomeksi bisnesseminaareissa ”tulevaisuustötteröksi” nimetty Futures Cone -malli listaa, millaisia tulevaisuuksia meidän pitäisi pystyä ennakoimaan: mahdollisia, uskottavia, todennäköisiä ja toivottavia – mutta myös epätodennäköisiä, ällistyttäviä, ei-toivottuja.
Tammikuussa 2020 harva osasi ennustaa, että kolme kuukautta myöhemmin istuisimme eristyksissä maailmanlaajuisessa lockdownissa – emme olisi edes tunteneet tuota sanaa. Suomen valtionjohdon sisäpiiristä on kerrottu, että myyttisessä tp-utvassakiin toivottiin kevättalvella 2022 viimeiseen saakka, ettei Venäjä aloittaisi laajamittaista hyökkäyssotaa Ukrainaan. Kunnes yhtenä torstaiyönä aloitti.
Tulevaisuus ei aina rakennu loogisesti menneisyyden jatkoksi. Tapahtuu myös suuria yllätyksiä, murroksia, romahduksia. Ja vaikka olisimme osanneet ennustaa itse rysähdyksen, sen vaikutuksia tuskin emme.
Kun internet 1990-luvun lopulla yleistyi, saatoimme jo nähdä, että sähköposti tulee korvaamaan paperipostin, tai että tiedonhausta tulee valtavan helppoa. Mutta niitä syviä muutoksia, joita sama teknologia on mahdollistanut sen varaan rakennettujen sovellusten kautta – miten Tinder muutti parinmuodostuksen, Uber työmarkkinat tai Airbnb kaupunkilomat – emme osanneet aavistaa. Tai ainakaan minä atk-luokassa varhaisten hakukoneiden hakuhistorioita tyhjennellessäni en osannut.
”Ymmärrän provosoitujia.”
Kirjoitin kuukausi sitten tällä palstalla suomalaisen puolustuskeskustelun militarisoitumisesta ja siitä, miten kritiikittä yht’äkkiä hyväksymme valtavia investointeja asehankintoihin. Kysyin, kuka päätti, että pasifismi on väärä vastaus ja militarismi vastuullista.
Sain kolumnista paljon palautetta, suuri osa provosoitunutta. “Haluatko että luopuisimme armeijastamme, aseistamme ja puolustuskyvystämme? Jos et, osaisitko selittää miten Suomi toimisi puolustuksensa suhteen jos sinä saisit yksin päättää?” minulta kysyttiin. Ja kun vastasin, että en tietenkään esitä armeijasta luopumista, enkä osaa laatia vaihtoehtoista budjettia puolustusmenoille, mutta että siitä huolimatta pidän militarisoitumista huolestuttavana, kuului tuomio: “Eli peräät keskustelua, muttet esitä konkreettisia vaihtoehtoja.”
Ymmärrän provosoitujia. Olen itse hermostunut vastaavalla tavalla keskustellessani anarkistiystäväni kanssa demokratiasta tai sosialistiystäväni kanssa kapitalismista. Edustuksellisen demokratian rakenteita kritisoinut anarkisti ilmoitti, ettei ole hänen tehtävänsä keksiä, mikä olisi parempi systeemi. On voitava vastustaa ilman että tarjoaa jotain tilalle.
Sosialisti otti turhautumiseni vastaan vielä tyynemmin. Hän piti kohtuuttomana, ja itse asiassa yhteiskunnalliselle kehitykselle tuhoisana, että vaadin keskusteluun kapitalismin valuvioista ehdotusta paremmaksi järjestelmäksi.
Vaatimus on kohtuuton, sillä tuppaamme hyväksymään vaihtoehtoisiksi malleiksi vain riittävästi nykytilannetta vastaavat ehdotukset. Radikaalit ideat ammutaan alas epäuskottavina.
Ne eivät mahdu tulevaisuustötterön mukavuusalueelle.
”Haluan uskoa, että dystopioiden rinnalla on tilaa myös idealismille. Orwellin ja Atwoodin kylkeen vähän Lennonia ja Onoa.”
Mutta parempaa maailmaa ei rakenneta vaihtoehtobudjeteilla. Jos ei ole lupa kuvitella maailmanrauhaa, miten sitä kohti voisi pyrkiä? Jos ei ole lupa kuvitella maailmaa ilman kapitalistisen järjestelmän luomaa epätasa-arvoa, miten sen kahleista voisi koskaan päästä?
Tai jos Lähi-idässä ei saa puhua kahden valtion mallista, koska se ei tunnu mahdolliselta juuri nyt, miten koskaan voitaisiin päästä lähellekään sellaisen toteutumista?
Ilmastokriisikeskustelussa poiketaan toisinaan väittelemään siitä, pitäisikö ihmisten toimintaan pyrkiä vaikuttamaan kriisitietoisuutta lisäämällä vai parempaa maailmaa lupaamalla. Liikuttavatko meitä uhkakuvat vai utopiat?
Haluan uskoa, että dystopioiden rinnalla on tilaa myös idealismille. Orwellin ja Atwoodin kylkeen vähän Lennonia ja Onoa.
Satuin juuri Taidekoti Kirpilässä tilaisuuteen, jossa kirjailija Anni Kytömäki piti viisaan puheen. Kytömäki sanoi toisinaan toivovansa, että ”kaikki alkaisi alusta”, päästäisiin tästä ahdistavasta vaihtoehdottomuuden tilasta.
”Meidän ajastamme puuttuvat unelmat”, hän totesi.
