Image

Liian monta lasta



Liian monta lasta

Kolumni | Miina Supinen liikuttuu kyyneliin, vaikka tarinan antifeministisyys ahdistaa.
Teksti Miina Supinen

Suomen kielen kaunein sana on tunnetusti äiti. Paitsi vanhoillislestadiolaisen äidin mielestä, jonka mielestä kaunein sana on kohdunpoisto. 

Pauliina Rauhalan esikoisromaani on syksyn koskettavimpia kirjoja. Taivaslaulu on yhtä aikaa pehmeä ja rankka puheenvuoro naisten ja lasten oikeuksista. Pieni ja sujuva romaani kuvaa sisältäpäin lestadiolaisen perheen ja yhteisön elämää. Se tarjoaa harvinaisen näköalapaikan nykyajan Suomessa parasta aikaa tapahtuvaan, kummalliseen ihmisoikeuskriisiin, eristyneeseen ja pelottavan elinvoimaiseen lahkoon, jossa eloisat naiset muutetaan ilottomiksi synnytyskoneiksi.

Herttaiset nuoret Vilja ja Aleksi rakastuvat ja päättävät perustaa onnellisen suurperheen. Monilla naapureilla näyttää olevan juuri sellainen: söpö vauva äidin sylissä, pari mukavaa naperoa lattialla leikkimässä ja itseänäiset, reippaat koululaiset. Iso puurokattila, pihaleikkejä, pieniä käsiä ja iloisia päiviä suviseuroissa ystävien kanssa. Parhaimmillaan lestadiolaisen perheen elämä on verrattoman onnellista ja antoisaa.

Mutta Vilja ja Aleksi saavat lapsen per vuosi. Pienokaiset ovat suloisia kuin linnunpojat, mutta neljännen kohdalla Vilja väsyy liikaa. Ikävä vain että lisääntymistä ei saa lopettaa. Jumala on määrännyt lapsiluvun etukäteen. Vauvat odottavat syntymäänsä taivaallisessa vauvavarastossa. Saarnaajat uhkaavat, että naisen täytyy synnyttää torjutut lapset helvetissä entistä suuremmalla kivulla. Yhteisön paine ja prässistä selvinneet, keski-ikäiset naiset pitävät yllä pentutehtailun perinnettä. Oma äiti on kestänyt ja naapurin rouva on kestänyt. Siispä Viljankin täytyy kestää – onhan hän perheensä 13. lapsi. Hyvä aviomies, toisten naisten ymmärtäväisyys ja usko Jumalaan auttavat. Vilja odottaa keski-ikää ja lohduttautuu sillä, että taivaassa Jumala antaa levätä.  

Kun ultaraäänitutkimuksessa ilmenee jotain outoa, Vilja ehtii toivoa keskenmenoa. Sen sijaan käy ilmi, että tulossa olisi kaksospojat. Siinä vaiheessa Vilja menettää toivonsa ja elämänhalunsa. Linnunpojat jäävät vaille emolintua.

Taivaslaulun lukeminen muistuttaa siitä, ­miksi feminismiä tarvitaan – ihan biologian takia. Ilman oikeutta perhesuunnitteluun ja omaa kehoaan koskeviin päätöksiin naiselle voi käydä todella kehnosti. Suurperheen äidillä ei ole aikaa eikä energiaa osallistua kodin ulkopuoliseen elämään. Yhteiskunta, raha ja valta jäävät kokonaan miesten käsiin. Tiuha synnyttäminen ja lastenhoito murtavat naiset henkisesti ja fyysisesti. He oikeastaan lakkaavat olemasta. Eikä liian isossa perheessä ole tietenkään lapsilla ja miehelläkään kovin mukavaa. 

Taivaslaulun loppuratkaisu on yhtä auvoa, mutta se jättää jälkeensä ahdistuneen olon. Kirja levittää lukijan silmille naisten epätoivon koko karmeudessaan, mutta ei tarjoa pienintäkään ratkaisuehdotusta tai toivoa. Kirjassa ei ole murustakaan emansipaatiota – päinvastoin. Taivaslaulu on raskaan aiheensa lisäksi pastellisävyinen ja äärettömän sovinnainen rakkaustarina, jossa nainen seisoo tumput suorana ja mies toimii. Omalla romanttisella tavallaan se on tarina miehen ylivallan vaihtoehdottomuudesta ja siunauksellisuudesta. Taivaslaulu on antifeministinen kirja. 

Viljan – ja kyyneliin asti liikuttuneen lukijan – onneksi Aleksi on miesten aatelia. Kun vaimo riutuu kohti tuhoaan, hänestä kuoriutuu sankari, joka uskaltaa uhmata yhteisöä ja Jumalaa ja ajatella omilla aivoillaan. Ratkaisu on kaunis, kirjallisessa mielessä harmoninen ja tietysti ihanan romanttinen, mutta tällaiset tarinat ovat osa ongelmaa eivätkä ratkaisua. Ainakin siinä vaihessa, jos joku ottaa ne todesta.

Aleksin ja Viljan tarina on tavallaan realistinen. Ainakin täältä Helsingistä päin katsottuna on ilmiselvää, että les­tadiolaiseen yhteisöön jäävät naiset viettävät elämänsä pysyvän Tukholman syndrooman vallassa, miesten ja taivaan isän armoilla. Heidän pelastuksensa ja tuhonsa on aviomiesten ja saarnaajien käsissä. Sillä sekunnilla kun saarnamiehet kehottavat ehkäisyn käyttöön, naisten piina loppuu.

Todellisessa maailmassa naisten täytyy uskaltaa olla omia sakareitaan. Jokaisen kynnysmaton täytyy nousta itse jaloilleen. Ritareita on harvassa eivätkä sortajat anna alistetuille yleensä valtaa hyvää hyvyyttään. Naisten täytyy pelastaa itse itsensä. 

Terveisiä vaan sinne Pohjanmaalle. Älkää suostuko. ■

Miina Supinen on helsinkiläinen toimittaja, kirjailija, ateisti ja feministi. 

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu,, Gummerus

203 Lokakuu | 2013

Julkaistu: 1.10.2013