Image

Lihan loppu. Pelastaako kantasoluista tuotettu keinoliha maailman?



Lihan loppu. Pelastaako kantasoluista tuotettu keinoliha maailman?

Lihan loppu. Pelastaako kantasoluista tuotettu keinoliha maailman?
Teksti Venla Rossi
Kuvat Marko Ylitalo

Alle 20-vuotiaana paasasin usein ihmisille, miksi heidän ei pitäisi syödä lihaa. Viime vuosinakin olen kirjoittanut useita lehtijuttuja, joissa kerron kasvissyönnistäni. Sehän on nykyään yhä helpompaa, kun erilaisten kasviproteiinien tarjonta lisääntyy ja vaihtoehtoja on vaikka muille jakaa. Ai kaipaanko lihaa? En todellakaan, ajatuskin ällöttää.

Olisipa se totta.

Melkein yhtä kauan kuin olen ollut kasvissyöjä minulla on ollut satunnainen salapahe. Sen ensisijainen kohde on lauantaimakkara mutta välillä krapulassa myös salamipizza. Sorrun syömään lihaa parin kuukauden välein. En ole kertonut hairahduksistani edes puolisolleni. En voisi kuvitella syöväni lihaa, jos joku muu olisi paikalla.

Kasvissyöjiltä odotetaan moraalista oikeaoppisuutta. Lauantaimakkaratunnustukseni jälkeen en monen silmissä enää ole oikea kasvissyöjä, vaikka se on pääasiallinen elämäntapani. Salailu liittyy myös lähipiiriini. Selkeät valinnat ovat muiden kannalta yksinkertaisempia. Jos voin joskus syödä lihaa, miksi en voisi tehdä niin isoäitini luona kyläillessä?

En ole ainut, jonka on vaikea luopua lihasta. Useat tuttuni kamppailevat asian kanssa.

Silti vielä enemmän on heitä, jotka eivät yritä muuttaa ruokailutottumuksiaan. Viimeisen vuoden aikana aikakauslehdet ovat olleet täynnä vegereseptejä, ja nyhtökauran metsästyksestä on tullut uusi kansallisurheilulaji. Suomalaiset syövät joka vuosi yhä enemmän lihaa. Keskimääräinen kulutus on tällä hetkellä noin 80 kiloa vuodessa. Moni siis syö vuoden aikana lihaa suunnilleen painonsa verran, vaikka tietää sen olevan epäterveellistä ja -eettistä. Mutta miksi? Yksi yleinen syy on varmasti laiskuus ja välinpitämättömyys.

Itse en suhtaudu aiheeseen välinpitämättömästi. Miksi en silti voi jättää makkarapakettia kauppaan?

”Jaa, tuota. Ehkä sen voisi muotoilla niin, että ihmisen kulttuurinen evoluutio on viimeisen vuosisadan aikana ottanut aikamoisia harppauksia. Biologinen evoluutio ei ole pysynyt siinä vauhdissa mukana”, vastaa Antti Knaapila, elintarviketeknologian yliopistonlehtori Helsingin yliopistosta.

Himoitsemme edelleen niitä ruokia, joista oli meille eniten hyötyä tuhansia vuosia sitten. Silloin sokeri ja liha olivat tehokasta ravintoa: niistä sai paljon energiaa tiiviissä muodossa. Syöpäriskistä, verisuonitaudeista tai ilmastonmuutoksesta ei tarvinnut huolehtia.

Elimistömme asetukset ovat siis vanhentuneita. Kuinka nopeasti kehoni voisi oppia himoitsemaan tofua makkaran sijaan?

”Ei siihen taida yksi ihmisikä riittää”, Knaapila hymähtää.

Tulevaisuudessa maailman lihankulutus todennäköisesti kasvaa, erityisesti, kun miljoonat kiinalaiset keskiluokkaistuvat. Se on ympäristökatastrofi. Ratkaisua on kuitenkin lupailtu jo pitkään. Ja nyt kantasoluista laboratorioissa kasvatettava liha ei ole enää etäinen haave vaan toiveikkaimpien arvioiden mukaan jopa viiden vuoden päästä markkinoille tuleva tosiasia. Itse asiassa se vaikuttaa melkein liian hyvältä ollakseen totta.

Kysymys: mitä yhteistä on tarranauhalla, bioreaktorilla ja lehmällä?  Vastaus: kaikkia tarvitaan keinolihan valmistamiseen. Näin kertoo professori Mark Post Meet the new meat -nimisessä Ted-puheessaan. Post on keinolihatutkimuksen pioneeri Maastrichtin yliopistosta ja luennoinut keinolihavallankumouksesta viime vuosina kymmeniä ellei satoja kertoja. Usein hän puhuessaan heiluttelee kädessään pientä mustaa tarranauhaa. Niin tälläkin videolla.

Tarranauha on tärkeä, mutta aloitetaan alusta. Alussa on lehmä. Keinolihan valmistus lähtee siitä, että eläimestä, Postin tapauksessa nimenomaan lehmästä, otetaan lihasnäyte. Näytteestä eristetään kantasoluja tai niin sanottuja satelliittisoluja. Ne siirretään laboratoriomaljaan, joka ympäröidään erilaisilla teknisillä laitteilla. Laitteet varmistavat, että soluilla on koko ajan hyvä olla. Ne pitävät solut lämpiminä, sekoittavat niitä, syöttävät happea ja niin edelleen.

Maljaan täytyy lisätä myös ravintoliuosta, jotta solut alkavat jakautua. Tämän liuoksen koostumus on yksi ongelmista, jotka Mark Postin ja muiden keinolihan kehittäjien pitää ratkaista ennen kuin tuotantoa voi kaupallistaa. Toistakseksi nimittäin käytetään eläinperäistä ravintoliuosta, joka on erittäin kallista. Siihen tarvitaan esimerkiksi seerumia naudan sikiöistä. Eli siis syntymättömistä vasikoista.

Tavoitteena on kehittää kasviperäinen ja halvempi vaihtoehto.

Solut muistuttavat ihmisiä siinä mielessä, että ne tarvitsevat ruoan lisäksi liikuntaa.

”Oikeastaan ne ovat aikamoisia treeniaddikteja”, Mark Post naureskelee luennollaan. Ja mikä saa solut tehokkaasti treenaamaan, eli kurkottelemaan, venymään ja muodostamaan lihassäkeitä?

No, se tarranauha. Palanen tarranauhaa pannaan laboratoriomaljaan, ja solut tarttuvat siihen melkein heti. Kun ne tarpeeksi kurkottelevat ja kasvavat muoviväkästen ympärille, muodostuu säikeistä yhtenäistä kudosta. Eli lihaa, ainakin tavallaan.

Tarranauhajumppa on vain yksi niistä tavoista, joilla keinolihaan luodaan oikeaa tekstuuria. Lihassoluihin voi myös esimerkiksi johtaa sähköä. Autenttisen lihakokemuksen luomiseksi joukkoon lisätään usein myös keinotekoisia verisuonia tai rasvasoluja.

Samaan aikaan kun Postin keinolihatutkimus etenee, on professorista itsestään tullut superjulkkis. 5. elokuuta vuonna 2013 Lontoossa järjestettiin tiedotustilaisuus, jossa ensimmäistä kertaa julkisesti herkuteltiin keinolihalla. Siitä kokattiin ”maailman kallein hampurilainen”, kuten lehtiotsikot ympäri maailmaa julistivat. 250 000 euroa maksanut hampurilaispihvi oli maistajien mielestä ”hieman mauton, mutta muistutti erittäin paljon lihaa”.

Summa oli tietenkin vain arvio. Mark Postin työ oli kestänyt useita vuosia ja vaatinut miljoonia euroa – mutta rahasta hänellä ei ole ollut pulaa. Postin tutkimusryhmää on rahoittanut muun muassa Sergei Brinin perheen säätiö. Brin on toinen Googlen perustajista.

Winston Churchill arveli jo 1930-luvulla, että viidenkymmenen vuoden päästä ei enää kasvatettaisi kokonaisia kanoja, vaan vain syötäviä osia sopivalla alustalla. NASA aloitti oman keinolihatutkimuksensa jo vuosikymmeniä sitten – jotta astronauttien ei tarvitsisi pitkillä matkoilla jäädä ilman lihan iloja. Kukaan ei kuitenkaan toistaiseksi ole päässyt yhtä pitkälle kuin Mark Post. Hän on alkujaan lääketieteen tohtori ja erikoistunut verisuonien rakentamiseen.

Se ei ole sattumaa, sillä keinolihan tuottamiseen käytetyt keinot ovat samoja, joiden avulla lääketieteessä kasvatetaan ihmisille vaikkapa uusia sarveiskalvoja tai lihaksia. Monien mielestä on vähän ällöttävää, että ruokaa tuotetaan samalla tavalla kuin ihmisille elimiä. Mielikuvat laboratorioista eivät erityisesti kiihota ruokahalua.

Ällötyksestä on kuitenkin syytä päästä eroon, pian. Perinteiseen tyyliin emme nimittäin voi jatkaa, sanoo tutkijatohtori Hanna Tuomisto. ”Olen laskenut, että jos lihankulutus kasvaa ennustetusti, meidän täytyy vuoteen 2050 mennessä hakata kaikki metsät maapallolta. Siis ihan kaikki. Jo nyt perinteinen lihateollisuus on merkittävimpiä syitä siille, että sademetsiä hakataan.”

Tuomisto työskentelee London School of Hygiene & Tropical Medicine -keskuksessa. Hän on erikoistunut tutkimuksessaan ruoan ympäristövaikutuksiin.

Metsien hakkaaminen ei ole ainoa seuraus siitä, että lihankulutus kasvaa. Yhden naudanlihakilon tuottaminen hörppäisee hulppeat 13 000 litraa makeaa vettä. Pahinta on se, että lihateollisuus tuottaa kasvihuonekaasupäästöjä noin seitsemän gigatonnia vuodessa. Se on enemmän kuin kaikki maailman liikennevälineet yhteensä.

Liikenteen puolella on viime vuosina tehty uusia innovaatioita ja onnistuttu kehittämään ekologisempia kulkuvälineitä. Lehmä sen sijaan on edelleenkin, no, vain lehmä.

Tuomisto on yksi harvoista ihmisistä maailmassa, joka on tutkinut myös keinolihan ympäristövaikutuksia. Mark Post ja muut keinolihauskovaiset ovat välillä maalailleet visiota, jossa keinoliha suunnilleen pysäyttää ilmastonmuutoksen. Mutta myös keinolihan tuottamiseen tarvitaan energiaa, Tuomisto muistuttaa.

”Keinolihan ympäristövaikutukset riippuvat siitä, miten asiaa katsotaan. Sekä minun että toisen tutkijan havainto kuitenkin on, että keinolihan tuottaminen suuressa mittakaavassa todennäköisesti vaatisi paljon energiaa. Energiataso saattaa olla sama kuin esimerkiksi siipikarjan tuottamisessa. Ympäristövaikutukset riippuvat siitä, millä tavalla prosessiin tarvittava energia tuotetaan. Jos käytetään fossiilisia energiamuotoja, vaikutukset ovat suurempia.”

Keinolihatuotanto tarvitsee energiaa esimerkiksi bioreaktoreiden pyörittämiseen. Eläimiä sinänsä ei tarvita montaa. Yhdestä kantasolusta saadaan todennäköisesti tuotettua vähintään kilo valmista keinolihaa, ja yhdessä solunäytteessä on satoja kantasoluja. Yhdeltä eläimeltä voidaan myös ottaa monta solunäytettä, eikä sitä tarvitse tappaa tai vahingoittaa.

”Jos siirryttäisiin kokonaan keinolihaan, tulisimme toimeen noin yhdellä prosentilla siitä eläinmäärästä, mitä nyt kasvatamme.”

Vaikka keinolihan tuotanto vaatisikin paljon energiaa, vapautuisi maapinta-alaa joka tapauksessa. Pienempi määrä eläimiä tarvitsee vähemmän rehua. Siksi Tuomiston johtopäätös on, että keinoliha olisi huomattavasti ympäristöystävällisempi vaihtoehto, vaikkakaan ei sellainen ihmelääke, millaisena siitä on välillä puhuttu.

Keinoliha kiinnostaa tutkijoiden lisäksi myös yrityksiä ja sijoittajia. Alalle on viimeisen vuoden aikana tullut useita start up yrityksiä, esimerkiksi yhdysvaltalainen Memphis Meat, joka esitteli tänä vuonna toimittajille kehittämäänsä kanan ja ankan keinolihaa.

Viimeisten arvioiden mukaan Mark Postin keinolihapihvin hinta olisi laskenut 250 000 eurosta 11 euroon. Jotkut sanovat, että kysymys alkaa olla enää oikeanlaisesta tuotteistamisesta.

Ehdin istua tutkimusprofessori Sirpa Kurpan keittiössä noin tunnin ennen kuin hän alkaa puhua ihmissyönnistä. Sitä ennen Luonnonvarakeskuksessa työskentelevä Kurppa on lähinnä toppuutellut ”Slushissa ja semmoisissa” esitettyjä huimia visioita ruoan tulevaisuudeta. Siis niitä puheita, joiden mukaan me jo parin vuoden päästä paitsi herkuttelemme keinolihapihveillä myös kasvatamme ja 3D-printtaamme niitä kätevästi kotonamme.

”En usko, että keinoliha tulee markkinoille ainakaan aluksi pihvinä. Todennäköisesti ensimmäinen muoto on energiapatukka. Sellaisiahan meillä on jo hyönteisistäkin. Prosessoidun tuotteen tekeminen on ihan hirveän paljon helpompaa kuin saada aikaan rakenteeltaan uskottava pihvi”, Kurppa sanoo ja tarjoaa kahvia.

Professori uskoo, että keinoliha tulee kauppoihin vasta vuosikymmenten päästä. Kun tuotantoa siirretään suurempaan mittakaavaan, törmätään uusiin ongelmiin. Laboratoriossa on helppo työskennellä streriileissä olosuhteissa, mutta isoissa kasvatustankeissa piilevät erilaisten bakteerien riskit. Ja sitten on se ravintoliuoksen hintakin. Keinolihalla tulee olemaan jonkinlaista laajempaa kauppapoliittista merkitystä todennäköisesti vasta vuoden 2050 tienoilla, Kurppa arvelee.

Tämän lisäksi häntä epäilyttää ajatus siitä, että uudet ruoan tuottamisen tavat siirtyisivät yksityiskoteihin.

”Miksi me kotona ruvettaisiin printtaamaan ruokaa, kun valmiin ravintola-annoksen pystyy tilaamaan kotiin kännykkäsovelluksella?”

Sirpa Kurppa ei usko, että tulevaisuudessa tehdään kovin paljon ruokaa kotona.

”Meillä on ollut tämä ruoka- ja kokkibuumi meneillään jo monta vuotta, mutta ei se ole johtanut siihen, että kotona kokattaisiin enemmän.”

Kun siirrymme puhumaan siitä, kenen intresseissä olisi tuottaa keinolihaa, professori ei ole enää yhtä skeptinen. Joidenkin voi nimittäin olla pakko.

”Monissa perinteisissä lihantuottajamaissa voidaan joutua vaihtamaan lehmät kantasolukasvattamoihin, koska perinteinen maatalous ei yksinkertaisesti enää onnistu. Ilmastonmuutos aiheuttaa puutetta vedestä, joka taas vaikeuttaa rehun tuotantoa.”

Eteläisellä pallonpuoliskolla Australia ja Uusi-Seelanti taistelevat jo nyt vakavien vedenpuutosongelmien kanssa, Kurppa kertoo.

”Suomella sen sijaan ei ole kauppapoliittisesti mitään syytä mennä keinolihaan. Ilmastonmuutoksen myötä Etelä-Suomessa pystytään pian kasvattamaan rehua ja maissia.

Napapiirille saakka pystytään vetämään tehokas eläintuotanto, jossa eläimet ovat pääosan vuotta ulkona. Meille tulee olosuhteet, jotka vähän aikaa sitten vallitsivat Uudessa-Seelannissa, jossa 50 prosenttia viennistä on maitoa ja lihaa.”

Keinolihaan tullaan kuitenkin suhtautumaan sitä myönteisemmin, mitä useammassa maassa sitä aletaan tuottaa, Kurppa sanoo. Kotimaista ruokaa nimittäin pidetään parhaana ja turvallisimpana vaihtoehtona melkein kaikkialla maailmassa.

Mutta entä se ihmissyönti?

Kun lihaa kasvatetaan kanta- tai satelliittisoluista, ei ole oikeastaan väliä, mistä eläimestä solut otetaan. Olisi siis teoriassa aivan mahdollista kasvattaa uhanalaisten eläinten, vaikka saimaannorpan, lihaa. Tai ihmisen. Sirpa Kurppa ei usko, että se on pelkkää teoriaa.

”Olen aivan varma, että jossain tätä on jo testattu tai testataan parhaillaan”, hän sanoo ja hymyilee.

Keinolihaan liittyy paitsi tieteellinen myös moraalinen puoli. Ja kenelle tuote on oikeastaan kehitetty? Voisiko esimerkiksi vakaumuksellinen vegaani syödä keinolihaa? Kysytään heiltä.

Elisa Aaltola, eläin- ja ympäristökysymyksiin sekä moraalipsykologiaan keskittynyt filosofi pitää keinolihaa myönteisenä asiana, sekä eläinten kannalta että ilmastonäkökulmasta. Hän sanoo näin:

”Jo se, että lihatalouteen tarvittu maapinta-ala vapautuisi luonnon eläinpopulaatioiden käyttöön, olisi merkittävä askel eteenpäin. Se auttaisi torjumaan meneillään olevaa massasukupuuttoa.”

Itse hän ei söisi keinolihaa. Aaltolalle eläin ei ole ruokaa.

”Ihmisten moraalipsykologiset käsitykset perustuvat yleensä selkeisiin tunteisiin, kuten inhoon, pelkoon ja vihaan. Määritämme ravinnon merkitystä sen alkuperän kautta. Keinolihan hyväksyminen voisi siksi olla pitkä prosessi. Mutta toisaalta: makutottumukset ovat muuttuvia, eivät kiveen kirjoitettuja”, Aaltola pohtii.

Ruokaan erikoistunut tutkijatohtori Markus Vinnari sanoo, että keinoliha saisi aikaan todellisen keskustelun lihansyönnistä:

”Yleistyessään keinoliha aiheuttaisi äärimmäisen kiinnostavia keskusteluita. Puhuttaisiin ensimmäistä kertaa siitä, mitä liha oikeastaan on. Nyt lihaan liittyy Suomessa paljon mielikuvia ja tunteita, jotka eivät perustu järkiargumentteihin. Liha ajatellaan esimerkiksi mystiseksi voiman lähteeksi, osaksi jokaista kunnollista ateriaa ja myös maskuliinisen ruokavalion perustaksi. Miten mielikuvat muuttuvat, jos liha tuotetaankin laboratorio-olosuhteissa?”

Vinnari ei syö oikeaa lihaa, mutta keinolihaa hän voisi syödä.

”Tällä hetkellä sen yleistyminen kuulostaa kuitenkin vielä aika utopistiselta. Toisaalta, ei aiemmin olisi uskottu sitäkään, että voisi olla sellainen eläin kuin broileri, joka kasvattaa muutamassa viikossa valtavat rintalihakset. Ruoan tuotanto on niin suuri ala, että siellä liikkuu todella isoja rahoja. Jos jokin tuote tai tekniikka saa sopivan rahoituksen, voidaan isojakin teknologisia kehitysaskeleita ottaa nopeasti.”

Toisaalta voi olla, että keinoliha on fuusiovoimalan kaltainen asia, josta puhutaan ja puhutaan, mutta jota ei ikinä oikeasti tule isossa mittakaavassa käyttöön, Vinnari muistuttaa.

Kirjailija ja esseisti Antti Nylén pitää keinolihaa äärimmilleen vietynä tehotuotantona.

”Tähän mennessä on onnistuttu jalostamaan eläimiä esimerkiksi niin, että jotkut niiden osat paisuvat valtavasti tai kasvavat todella nopeasti. Yhtä kiusallista yksityiskohtaa ei ole kuitenkaan onnistuttu poistamaan: eläinten tietoisuutta. Kantasoluliha ratkaisee tämän ongelman. Se on tehotuotannon fantasia äärimmilleen vietynä, extreme-esineellistämistä.”

Nylénin mukaan keinoliha on täysin tarpeetonta – ainakin hänen omasta näkökulmastaan.

”Meidän ei tarvitse syödä eläimiä. Tämä on tällaista teknologiauskoista viivyttelyä, kun hinnalla millä hyvänsä haluataan jatkaa eläinten syömistä, vaikka se on todettu haitalliseksi monin tavoin, esimerkiksi ympäristölle. Minusta keinolihaan uskomisessa on jotain samaa avaruusteknologiassa. Eli: kohta kaikki ongelmat ratkeavat, kun muutetaan Marsiin. Itse en pysty tällaisiin uskomaan.”

Nylén sanoo, että eettisin ratkaisu, jos nyt lihaa ylipäätään haluaa syödä, olisi ryhtyä syömään ihmisiä.

”Nykyään voi testamentata elimiään lääketieteelle. Ehkä seuraava askel voisi olla mahdollisuus jättää ruumiinsa lihateollisuuden käyttöön.”

Aaltolan, Vinnarin ja Nylénin mielipiteistä on vaikea johtaa yhtä moraalista linjaa. Pohdittuani keinolihaa parin kuukauden ajan maistaisin sitä enemmän kuin mielelläni. Se ei valitettavasti ole mahdollista. Mark Post ei ole päästänyt toimittajia laboratorioonsa sen jälkeen, kun venäläinen journalisti varasti palan keinolihaa. Muutkaan keinolihaa kehittävät yritykset eivät myy tuotteitaan julkisesti. En ole varma siitäkään, tulisiko keinolihasta osa ruokavaliotani, edes teoriassa. Voi nimittäin olla, että keinoliha ei yksinkertaisesti ehdi markkinoille ajoissa.

Eräät muut nimittäin menevät pian etuoikealta ohi.

Rapisevat, värikkäät ja kiiltävät pussit näyttävät juuri siltä, miltä Amerikan-tuliaisten kuuluukin. Tuttava on tuonut pyynnöstä Atlantin takaa kaksi tuotetta, joiden tarkoitus on tehdä niin perinteinen kuin laboratoriossa tuotettu liha turhaksi. Nimi on painettu suurin kirjaimin: Beyond Meat.

Beyond Meat on kasvipohjaisia proteiininlähteitä valmistava yritys, jonka tuotteet ovat vegaanisia ja gluteenittomia. Ne valmistetaan soija- ja herneproteiinista, eikä niitä vielä myydä Euroopassa. Vaikka Googlen perustaja uskoo keinolihaan, Beyond Meatin takana on vieläkin suurempi rahoittajanimi: Bill Gates.

Minulla on keittiöni tasolla kaksi pakkausta tätä jenkkien nyhtökauraa: jauhelihaa muistuttava Feisty Crumble ja hampurilaispihveiksi ajateltu Beast Burger. Laitan pannun lämpenemään ja huikkaan puolisoni paikalle. Hän on ruoasta kirjoittava toimittaja ja ravintolakriitikko ja luvannut maistella lihankorviketta kanssani.

Aloitamme pihveistä. Ne näyttävät hieman kuivakoilta einesjauhe-lihapihveiltä, eikä tuoksukaan kavalla tuotetta feikiksi. Ensimmäinen haarukallinen on pettymys. Maku on lihaisa mutta koostumus kuiva. Kyllähän tätä syö, mutta ei nyt suorastaan ilokseen. Tekstuuri on tietysti voinut kärsiä kuljetuksessa.

Seuraavaksi paistan niin kutsutun jauhelihan. Sekaan ihan vähän suolaa ja pippuria. Heti ensimmäisen haarukallisen jälkeen suustani pääsee äännähdys: ”Oho.” Tämä tuote on nimittäin tosi hyvää. Olemme puolison kanssa yhtä mieltä siitä, että sokkotestissä emme erottaisi sitä oikeasta jauhelihasta. Toisin kuin siis esimerkiksi soijarouheen tai nyhtökauran.

Beyond Meatilla on Yhdysvalloissa myös kilpailijoita. Kuuluisin on hampurilaisiin erikoistunut Impossible Foods. Myös heidän tuotteensa ovat kasviperäisiä. Nämä tuotteet on kehitetty samaan tarpeeseen kuin keinoliha, mutta niistä puuttuvat kantasolutuotannon ongelmat, niin moraaliset kuin käytännöllisetkin.

On luultavaa, että päädymme tulevaisuudessa tilanteeseen, jossa tarjolla on samaan aikaan hyvin autenttisia lihankorvikkeita, keinolihaa ja tavallista lihaa. Lisäksi rinnalle tulevat hyönteismassasta tehdyt tuotteet, sillä niiden kasvattaminen on paljon nopeampaa kuin nisäkkäistä peräisin olevien solujen.

Aito liha tulee luultavasti olemaan erilaisten ruokaharrastajien ja hifistelijöiden suosikki vielä pitkään. Kantasolulihasta on nimittäin vaikea tehdä kateenkorvaa tai marmoroitua filettä. Mutta jos maataloudessa keskitytään erilaisiin luksustuotteisiin, aletaan eläimiä todennäköisesti kohdella paremmin. Silloin ongelma nimeltä tehotuotanto olisi edes osittain ratkaistu. Se ei ole ihan sama asia kuin maailman pelastaminen, mutta askel oikeaan suuntaan.

Beyond Meatin testaamista seuraavanakin päivänä kotona leijailee lihaisa tuoksu. Haistelen sitä ja toivon, että näin hyviä lihankorvikkeita aletaan pian myydä Suomessa.

Se pelastaisi ainakin minun maailmani seuraavana krapulasunnuntaina. ■

Artikkelin kuvat ottaneen Marko Ylitalon Visvalerssi-valokuvausprojektia voi seurata Instagramissa: instagram.com/make_with_attitude

Julkaistu: 22.5.2017