Li Andersson tietää, että politiikassa on riski, että vetäytyy kuoreensa – Siksi hän soittaa välillä vihaviestien lähettäjille

Koivut ovat yhä keltaisissaan, mutta tuuli roimii syksyn ensimmäisiä räntiä naamalle ja kangistaa hanskattomat sormet. Li Andersson on kuitenkin varautunut ja vetänyt käsiinsä lapaset. Kohta kolmevuotiaan Avan vanhempana hän on oppinut pukeutumaan sään mukaan.

Silti on mukavaa astua tuulen riepotuksesta sisään Helsingin Roihuvuoren pieneen kirjastoon, jossa on sellainen lämmin rauha kuin vain kirjastossa voi olla. Täällä Andersson käy välillä lainaamassa Pipsa Possu -kirjoja Avan kanssa, vaikka edellisen kerran he kävivätkin toisen kotikaupunkinsa Turun kaupunginkirjastossa.

Itse hän on viimeksi lainannut Kiinasta kertovan kirjan ja Mauno Koiviston vuonna 2001 ilmestyneen Venäjän idean, joka on erään ystävän mukaan pakollista lukemistoa presidenttiehdokkaalle. Ok, ajatteli Andersson, ja lainasi kirjan. Niin hän valmistautuu aina vaaleihin, lukemalla.

– Lukemalla voi rentoutua ja saada samalla uusia ajatuksia, tehdä jotain hyödyllistä oman ajattelunsa kannalta. Kirjat ovat myös ikkuna ihmisyyteen. Ne opettavat ihmisistä, hän sanoo.

Li Andersson on vasemmistoliiton kansanedustaja ja ehdokas presidentiksi. Hän on ollut puolueen puheenjohtaja 7,5 vuotta ja toiminut opetusministerinä edellisessä hallituksessa. Millainen johtaja hän on omasta mielestään?

– Hyvä puoleni on, että minulla on paljon ideoita. Minun on pakko saada työskennellä ympäristössä, jossa voin pallotella niitä. Saatan olla myös aika vaativa. Vaadin itseltäni paljon, ja osaan vaatia muiltakin.

Andersson kertoo olevansa nopea monissa asioissa, mutta jos päätettävänä on jokin vaikea asia, hän haluaa pohtia sitä rauhassa.

– Joskus politiikassa vaaditaan nopeita, ehdottomia vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Yleensä se on karhun­palvelus sille asialle. Varsinkin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa nopeus ei usein ole valttia. Pitää pystyä pitämään pää kylmänä ja odottaa, että faktat ovat selvillä.

Presidentti on arvojohtaja, haluaa tämä sitä tai ei

Vaaleissa Li Andersson on usein ollut yksi ääni­haravista. Viime kevään eduskuntavaaleissa hän sai kuudenneksi eniten ääniä koko maassa, vaikka puolueena vasemmistoliitto koki kovan vaalitappion ja menetti peräti viisi kansanedustajaa. Presidentti­ehdokkaista Anderssonia enemmän ääniä keräsi vain perussuomalaisten Jussi Halla-aho.

On arvioitu, että osa vasemmiston kannattajista äänesti etenkin demareita taktisista syistä. Vastaavaa taktista äänestämistä voi olla luvassa presidentinvaaleissakin. Se harmittaa Anderssonia mutta ei lannista.

– Se ei ole syy jättäytyä pois. Demokratiassa on tärkeää, että on riittävästi erilaisia vaihtoehtoja ja mielipiteitä.

Presidentti on arvojohtaja, haluaa tämä sitä tai ei, Andersson sanoo. Hänen tärkeimpiä arvojaan ovat tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kestävyys. Niiden takia hän lähti politiikkaan. Esimerkiksi syrjäytetyt nuoret ja köyhät ovat ryhmiä, joiden ääni ei hänestä kuulu yhteiskunnassa.

Arvot ovat myös näkyneet Anderssonin ajamissa asioissa. Esimerkiksi oppivelvollisuuden laajentaminen kaikkiin alle 18-vuotiaisiin ja maksuton toinen aste olivat hänelle tärkeä uudistus opetusministerinä.

– Silloin sain välillä kritiikkiä, että oppilaitoksiin tulee sitten vaikeita nuoria. Mutta missä näiden nuorten sitten pitäisi olla? Emme me voi suhtautua nuorten haasteisiin ajattelemalla, että he ovat menetettyjä tapauksia 16–17-vuotiaina.

Ei ydinaseita Suomen maaperälle

Pommit tuhoavat nyt Ukrainaa ja Lähi-itää. Maailmanpoliittinen tilanne on poikkeuksellisen epävarma. Li Andersson arvioi, että Gazan sodan yksi pitkän aikavälin vaikutus on kuitenkin se, että kansainvälisen järjestelmän maaryhmien väliset kuilut, joista pois pääsemiseen on tehty töitä, syvenevät jälleen.

Yksi sellainen on globaalin etelän käsitys lännestä epäjohdonmukaisena ja kaksinaismoralistisena toimijana.

– Uskon, että tämä tulee valitettavasti näkymään kansainvälisissä suhteissa esimerkiksi YK-järjestelmän sisällä.

Natossa Suomen tulisi Anderssonin mielestä vaikuttaa sen puolesta, että Naton rooli on yhteinen puolustus, ei mitään muuta. Suomen ei pidä mennä mukaan Naton jäsenmaiden muihin, järjestön ulkopuolisiin sotilasoperaatioihin.

– Mutta jos johonkin Naton jäsenmaahan hyökätään, siihen on selvät artiklat ja pelisäännöt, jotka totta kai vaativat osallistumista myös Suomelta.

Li Andersson haluaa myös selkeän linjauksen siitä, että ydinaseita ei sallita Suomen maaperälle.

– Sellainen lainsäädäntö on kyllä periaatteessa voimassa, mutta muista puolueista on kuulunut vähän sen kaltaisia puheenvuoroja, että mitä jos kuitenkin. Mielestäni Suomelle ei ole hyvä, jos on epäselvää, mitä ajattelemme tästä.

Andersson nostaa esiin Norjan. Maa oli perustamassa Natoa vuonna 1949, ja on siitä huolimatta profiloitunut globaalisti rauhan rakentamisessa ja kehitysyhteistyössä. Suomenkaan ei hänestä pidä jäädä rooliin, jossa ollaan vain yhden liittouman jäsen.

– Naton jäsenmaa voi harjoittaa oman näköistään ulkopolitiikkaa ja tehdä kansallisia linjauksia. Ilmastokriisiin vaikuttaminen saattaisi olla ulkopolitiikassa asia, jossa Suomi voisi rakentaa itselleen vahvempaa roolia.

Suomen suhde Venäjään on jännitteisempi kuin pitkään aikaan. Sen kanssa Suomen pitää elää, Andersson sanoo. Samalla hänestä on tärkeää miettiä, miten voimme tukea Venäjällä olevia toimijoita, jotka vastustavat sotaa ja uskaltavat kritisoida Putinin hallintoa, vaikka hinta on kova.

– Venäjän sisäinen tilanne on heikentynyt todella paljon. Mielipiteenvapautta on kavennettu rajusti, käytännössä koko oppositio on vankilassa, ja viimeisetkin riippumattomat mediatoimijat ovat joutuneet lopettamaan. Suomen kannalta pitkällä tähtäimellä kaikista tärkeintä olisi, että venäläisen yhteiskunnan sisällä syntyisi painetta muutokseen.

Puoliso tukee ja laittaa ruokaa

Andersson poimii Roihuvuoren kirjaston hyllystä Sirpa Kähkösen kirjan Vihreä sali. Joitakin vuosia sitten hän oli Turun kirjamessuilla keskustelemassa Kähkösen ja arkkipiispa Kari Mäkisen kanssa aiheesta romaani ja rakkaus. Se oli Anderssonista ihanaa. Yksi pysäyttävä kirja Anderssonin elämässä on ollut Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina, joka kertoo kahden kirjailijan suhteesta ja avioliitosta.

– Siinä käsitellään vaikeita aiheita hyvin pienellä määrällä sanoja. Se on taideteos, todella hieno, Andersson sanoo.

Li Anderssonin oma puoliso on Juha Pursiainen. Hänet on nähty Anderssonin kanssa itsenäisyyspäivän Linnan juhlissa, ja hänestä osataan kertoa, että hän on aikoinaan pelannut jääkiekkoa SM-liigassa. Juuri muuta hänestä ei tiedetä. Millainen hän on?

– Hän on tosi älykäs, herkkä ja tosi hauska, Andersson vastaa.

Hän myöntää, että Pursiaiselle olisi iso muutos, jos tästä tulisi presidentin puoliso.

– Hän ei ole sellainen julkisessa valokeilassa paistatteleva henkilö. Mutta totta kai hän hoitaisi asiat ja edustustehtävät, jotka puolisolle kuuluisivat. Veikkaan, että muuten hän kyllä paljolti keskittyisi lapsemme kanssa olemiseen. Ja voisihan hän tehdä väitöskirjaa tai muuta akateemista, Andersson sanoo ja naurahtaa.

Hän taitaa miettiä nykyisen presidentin puolison Jenni Haukion tekemisiä.

Poliitikon työ vaatii paljon läheisiltä, ihan käytännössäkin. Andersson kertoo, että puoliso tukee häntä paljon. Pursiainen on myös sovittanut omia töitään niin, että arki sujuu. Hän on opiskellut filosofiaa ja työskennellyt opettajan sijaisena sekä tehnyt lavastustöitä tv- ja elokuvatuotannoissa.

– Hän on tehnyt aika paljon pätkätöitä, on ollut välillä työjaksoa ja välillä ei. Hän ei ehkä ole niitä omia työjuttuja tehnyt niin paljon, Andersson sanoo.

Yleensä Andersson vie lapsen aamulla päiväkotiin ja Pursiainen hakee, koska politiikassa työpäivä loppuu harvoin riittävän aikaisin.

– Hän myös tekee, luojan kiitos, aika paljon ruokaa kotona. Hän on parempi kokki kuin minä.

Anderssonin suosikki on puolison loihtima pasta puttanesca, johon anjovikset tuovat suolaisuutta.

Lapsi tuo iloa ja hauskuutta

Ennen lasta pari kävi yhdessä juoksulenkeillä ja avanto­uimassa, mutta nyt pitää vuorotella. Keittiönpöydän ääressä he puhuvat – toki politiikasta ja kulttuuristakin – mutta paljon myös Avasta. Se huvittaa Li Anderssonia.

– Kun lapsi syntyi, ensin sitä elettiin päivät sellaista hulabaloota, ja sitten kun lapsi illalla nukahti, me katsoimme kuvia hänestä. Että näin sitä omaa aikaa vietetään.

Äitiys on helpottanut Anderssonia ottamaan tietynlaista etäisyyttä politiikan tapahtumiin. On asioita, jotka ovat tuhat kertaa tärkeämpiä kuin vaikka se, millainen gallup tänään tulee. Uutta on myös jatkuva huoli – ja suuri ilo.

– Lapsi on tuonut tosi paljon iloa ja hauskuutta päiviin, kaikkiin päiviin.

Ava täyttää vuodenvaihteessa kolme vuotta. Li Andersson haluaa siirtää lapselleen samanlaisen arvostuksen kokemuksen, kuin mitä sai omilta vanhemmiltaan.

– He suhtautuivat minuun vakavasti otettavana kanssaihmisenä ja olivat aidosti kiinnostuneita jutuistani.

Itseensä voi suhtautua välillä vähän huumorilla

Kun ala-aste alkoi, Li Andersson ei osannut lukea. Se huolestutti häntä. Hyvä ystäväkin luki jo. Vanhemmat vakuuttivat, että koulussa oppii. Voisi olla tylsää, jos osaisi kaiken jo valmiiksi.

Li oppi lukemaan ensimmäisellä luokalla ja alkoi pian ahmia kirjoja, kuten Neiti Etsiviä, joita 1990-luvulla luettiin. Aina kun yhden sai loppuun, löytyi uusi.

Äiti Siv Skogman työskenteli toimittajana, ja isä Jan-Erik Andersson on kuvataitelija. Vanhemmat erosivat, ja Li asui puolet ajasta kummankin kanssa. Koulussa hän tykkäsi äidinkielestä ja kaikenlaisista esitelmistä, ja muuten hän harrasti teatteria. Siinä oppi olemaan esillä.

Äidiltä Li peri kiinnostuksen yhteiskunnallisia asioita ja kulttuuria kohtaan. Isä opetti itseluottamusta ja sitä, että pitää uskoa omaan juttuunsa.

– Isä ei myöskään todellakaan ota itseään liian vakavasti. Se on opettanut, että itseensä voi suhtautua välillä vähän huumorilla.

Ruotsinkieliselle nuorelle Turku tuntui pieneltä paikalta. Yläasteita oli yksi.

– Oli semmoinen olo, että tunnen täältä kaikki. Milloin maailma oikein avautuu? Andersson kertoo.

Hän innostui yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja meni mukaan Finlands Svenska Skolungdomsförbund -järjestöön. Lukion jälkeen hän muutti Helsinkiin.

Sitten tapahtui kaksi asiaa, joilla oli iso merkitys sille, että hän on nyt tässä. Hän haki opiskelemaan Helsingin yliopistoon, mutta ei päässyt sisään. Se sai palaamaan Turkuun, jossa poliittinen elämä alkoi.

Myöhemmin hän opiskeli kansainvälistä oikeutta ja venäjän kieltä. Tarjolla oli vuoden harjoittelupaikka kulttuuri-instituutissa Pietarissa. Piti päättää, lähteäkö sinne vai jäädäkö kisaamaan vasemmistonuorten puheenjohtajuudesta. Hän jäi.

Jos näissä olisi käynyt toisin, elämästä olisi voinut tulla hyvin erilainen.

Ruotsi on eriarvoistunut – sitä Suomen ei pidä toistaa

Li Anderssonilla on taito puhua monimutkaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä niin, että asiat ja hänen näkemyksensä tulevat selviksi ja kuulijan mielenkiinto pysyy yllä. Otetaan vaikka katujengit ja nuorten rikollisuus – olemmeko Ruotsin tiellä? Anderssonin mielestä keskustelusta unohtuu usein konteksti.

– Ruotsi on maa, joka on eriarvoistunut tosi paljon 2000-luvun aikana. Lähiöiden palveluita on supistettu, ja koulujärjestelmä on segregoitunut. Nämä ovat juuri ne virheet, joita meillä ei ole varaa toistaa.

Hallituksen nuoriin kohdistamat toimet ovat Anderssonin mukaan kaikkea muuta kuin ratkaisu.

– Siellä on lastensuojelun jälkihuollon piirissä oleviin nuoriin kohdistuvia leikkauksia, etsivään nuorisotyöhön kohdistuvia leikkauksia ja nuorten kuntoutukseen kohdistuvia leikkauksia. Ne siis osuvat pahimmassa syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin.

Tämä kismittää Anderssonia selvästi. Hän siirtyy puhumaan maahanmuutosta. Hänestä on käsittämätöntä, että keskustelu pyörii yhä paljolti sen ympärillä, onko monikulttuurisuus hyvä vai huono asia, vaikka se on jo arkea lukuisissa kodeissa.

– Tällainen keskustelu tuottaa ulkopuolisuuden tunnetta kaikille ihmisille, jotka eivät kuulu siihen hyvin kapeaksi määriteltyyn muottiin suomalaisista.

Anderssonista pitäisi keskittyä ratkomaan maahanmuuttoon liittyviä käytännön asioita, kuten miten edistetään työllisyyttä, vahvistetaan kielitaitoa ja ehkäistään alueiden eriytymistä. Se on poliitikkojen työtä.

– Mutta niillä puolueilla, jotka pitävät eniten meteliä maahanmuutosta ja rakentavat vastakkainasettelua, ei ole mitään sanottavaa näihin käytännön kysymyksiin. Ei mitään. Ei ratkaisun ratkaisua, ei lähestulkoon koskaan, hän puuskahtaa.

”Olin väsynyt edellisen hallituskauden jälkeen”

Roihuvuoren pieni kirjasto on alakoulun yhteydessä ja sen huomaa: iltapäivällä koululaisia on lasten osastolla ja tietokoneilla ja ulkoa kantautuu kiljahduksia.

Tutkimusten mukaan lasten lukutaito on heikentynyt, ja samaa voisi varmasti sanoa myös aikuisista. Moni tuskailee, ettei pysty keskittymään kirjaan.

– On vaarallista, jos informaatioyhteiskunta muokkaa aivojamme niin, että ne eivät enää pysty pysähtymään tekstin äärellä, Li Andersson sanoo.

Hänkin on huomannut, että jos arki on rankkaa, illalla rentoutuu mieluummin jonkin sarjan kuin kirjan parissa. Nyt hän on kyllä lukenut taas enemmän, myös tietokirjoja. Ehkä se on palautumisen merkki.

– Olin väsynyt edellisen hallituskauden jälkeen. Se oli psyykkisesti raskas kausi, mutta ministerinä oleminen on myös fyysisesti aika kovaa. Istumista on tosi paljon, ja autot kuljettavat kaikkialle. Siinä ei ehdi juuri liikkua.

Lähdemme merenrantaan. ”Kaikki tuki koulujen valtaajille” joku on kirjoittanut hiekkatien varressa olevaan penkkiin. On hämärää ja märkää.

Tästä kulkee yksi Anderssonin vakiolenkkipoluista. Hän aloitti kesällä juoksuohjelman ja on noudattanut sitä orjallisesti, vaikka ei koe luonnostaan olevansa mikään himo­liikkuja. Ohjelmaan kuuluu kolme lenkkiä viikossa ja syke­alueiden seuraaminen. Kunto on noussut.

Juoksulenkki auttaa varmaan kaikkeen, Andersson sanoo. Se ei ole kuitenkaan hänelle ykköskeino käsitellä kritiikkiä ja epäasiallista palautetta, joita poliitikoille tulee. Tärkeintä on puhua niistä työyhteisön sisällä.

– En todellakaan halua lisätä läheisteni tuskaa sillä, että alkaisin puhumaan näistä heidän kanssaan.

Kun on ollut pitkään politiikassa, sietokyky kasvaa. Kynnys siihen, mikä menee ihon alle, nousee. Mutta se ei välttämättä ole hyvä asia.

– Silloin on riski, että alkaa vetäytyä kuoreensa, rakentaa itselleen suojamuurin ja olettaa, että aina halutaan haukkua.

Li Andersson on vuosien ajan toisinaan soittanut takaisin epäasiallisten viestien lähettäjille. Se on ollut tapa pitää kiinni inhimillisyydestä. Mitä tahansa ei tarvitse ottaa vastaan. Osa on vastannut, ja välillä on käyty rakentaviakin keskusteluita. Osa ei ole vastannut, ei ole uskaltanut.

– Tajusin, että haukkuminen on mahdollista vain niin kauan kuin olen joku kasvoton taho jossakin. Silloin viestien voima katosi kokonaan.