Apu

Leena Majander: Toiveet voivat toteutua, kun kehittyvien maiden naiset oppivat ammatin

Leena Majander: Toiveet voivat toteutua, kun kehittyvien maiden naiset oppivat ammatin

Äideillä on ikiaikainen toive rakentaa lapsilleen hyvä tulevaisuus ja turvata heidän elämänsä kaikenlaisilta pedoilta.
Teksti Leena Majander
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto
Mainos

Nuori mies riemuitsee: ”Tämä on onnenpäiväni!” Hän näyttää puhelimestaan kuvaa hymyilevästä äidistä ja iloisista sisaruksista. Perhe on tavannut ensi kerran puoleentoista vuoteen. Välimatkat ovat pitkät, onhan Namibia enemmän kuin tuplasti Suomen kokoinen, mutta väkeä on vain kaksi miljoonaa ja rapiat.

Herman on pikkupojasta asti haaveillut matkustamisesta ja liikkuvasta työstä. Kotikaupungin halki jyrisivät perävaunulliset rekat ja kuskin homma kiinnosti. ”Ei, poikani”, äiti sanoi, ”sinusta tulee koulutettu mies!”

Alkuperäiskansan äidit huolehtivat omistaan

Äiti maksoi Hermanin koulumaksut, kun opintolainoja ei vielä ollut. Isä työskenteli kaivoksessa kaukana Angolassa, eikä kiinnostus ulottunut poikaan saakka. Herman pääsi Windhoekin yliopistoon opiskelemaan matkailualaa ja nyt hän on ammattilaisena jo toisessa työpaikassaan.

Herman esittelee minulle bushmanien luolamaalauksia. Verellä ja kasvipigmentillä maalatuissa kuvissa on sotureita, kaaripyssyjä ja sarvipäisiä otuksia. Jähmetyn tuijottamaan kuvaa, jossa kuusi naishahmoa pitää toisiaan kädestä kiinni. He tanssivat ja laulavat sadetta tulevaksi, jotta heidän yhteisöllään olisi turvattu huominen, jotta elämä voisi jatkua. Toisessa kuvassa nainen houkuttelee villipetoa seuraamaan itseään karkottaakseen kauemmas muita kyläläisiä uhkaavan vaaran. Alkuperäiskansan äidit huolehtivat omistaan.

Viesti tuhansien vuosien takaa

Kuljemme sipulin tavoin kuoriutuvien kalliolohkareiden keskellä ja Herman neuvoo väistämään piikkisen akasian, wait-a-minute bushin ahnasta otetta. Mikäs kiire minulla, kun polunposkessa taivaltava miljoonajalkainenkin etenee omassa tahdissaan. Tuhansien vuosien takaisten sisarten viesti on saattanut minut ajattomuuden tilaan.

Sataviisikymmentä vuotta sitten Afrikkaan lähti lähetyssaarnaaja Martti Rautanen, joka viipyikin koillisessa Namibiassa opettajana, kasvattajana ja kääntäjänä loppuelämänsä yli viisikymmentä vuotta. Myös Herman tuntee Rautasen, mutta kutsuu häntä maanmiestensä tavoin lempinimellä Nakambale, ”mies joka käytti hattua”. Suomi on Namibiassa sellainen pikkuinen suurvalta, minkä Lonely Planetin kaltaiset kansainväliset opaskirjat muistavat aina mainita.

Toinen suomalainen Martti, Nobelilla palkittu maan nykyinen kunniakansalainen, toimi sen itsenäisyyden kätilönä ja rakensi tulevaisuutta yhdessä kansalaisaktivisti Toivo ya Toivon kanssa.

Minä kerron äidille

Sekä miehiä että naisia yleensä kiinnostaa, mitä jalkojen välissä tapahtuu. Seuraukset kiinnostavat usein enemmän naisia: lapsi tulee äidin elämään jäädäkseen. Äideillä on ikiaikainen toive rakentaa lapsilleen hyvä tulevaisuus ja turvata heidän elämänsä kaikenlaisilta pedoilta. Toiveet voivat toteutua, kun hauraiden ja kehittyvien maiden naiset oppivat ammatin, saavat koulutusta terveydenhoidosta, yrittäjyydestä, tasa-arvosta, digitaalisuudestakin.

Herman unelmoi johtavansa kymmenen vuoden kuluttua omaa matkatoimistoaan. ”Sinusta tulee jonakin päivänä Namibian matkailusta vastaava ministeri”, sanon. Hän hymyilee, haluaa ottaa meistä selfien ja vastaa: ”Minä kerron äidille!”

Julkaistu: 9.5.2018