Apu

Leena Majander: Naapurin synttäreillä – Viro 100 vuotta

Leena Majander: Naapurin synttäreillä – Viro 100 vuotta
Leena Majander kirjoittaa kolumnissaan naapurimaamme Viron vaiheista.
Julkaistu: 7.11.2018

Muutaman kymmenen kilometrin päässä Helsingin Kaivopuiston rannasta siintävät Piritan puistoalue ja rantavedet, missä Moskovan olympialaisten purjehdukset kisattiin Miska-karhun heilutellessa Neuvostomaan lippua.

Toisenlaisia, sinimustavalkeita lippuja heiluteltiin Tallinnan Vapaudenaukiolla kirkkaana syyspäivänä, kun paavi Franciscus tervehti yleisöä ja piti messun onnitellessaan satavuotiasta Viroa.

Minä näin paavista vain liikenneruuhkat, koska seisoin Piritan rantatiellä enkä kaupungin keskustassa entisellä Voitonaukiolla. Katselin kynttilöitä ja kukkia vasta avatun Kommunismin uhrien muistomerkin vierellä. Kaksi mustaa graniittiseinämää muodostaa kivisen käytävän, ”matkan”, joka vie ylös kumpareelle, ”kotipihalle”. Kahdensadan metrin nousun jokainen askel tuntuu raskaalta, kun seurana on 22 000 kiveen hakattua nimeä ja heidän kohtalonsa.

Satavuotias Viro muistaa kommunismin uhreja vuosilta 1940–1991. Vihdoinkin omaisilla on paikka osoittaa kunnioitustaan vainajille, jotka olivat kärsineet ja menehtyneet miehityksen, pakkosiirtojen ja kommunistisen hallinnon seurauksena.

Itsenäinen Viro syntyi pian Suomen jälkeen

Itsenäinen Viro syntyi vain joitakin kuukausia itsenäisen Suomen jälkeen ja sen itsenäisyys palautettiin elokuussa 1991. Jo ennen satavuotisjuhlia avattiin neuvostoarmeijan entisen lentotukikohdan paikalle Tartossa kansallismuseo, ­joka on palkittu eurooppalaisella museopalkinnolla kyvystään kertoa tavallisten ihmisten ne tavalliset tarinat.

Yksi sellainen kuvataan Ilmar Taskan romaanissa Pobeda 1946. Pikkupoika häikäistyy tuliterästä, kiiltävärattisesta loistoautosta ja sen sileäksi kammatusta kuljettajasta. Linjurikuskin ammatista haaveileva poika pääsee autoretkille, joiden hinta on järkyttävä. Lapsi tulee ilmiantaneeksi isän ja äidin, jotka päätyvät miehittäjien uhreiksi.

Piritan Maarjamäen kukkulan laella katseeni hakeutuu kumpuilevaan puistoon, jossa on ristejä. Rakennustöiden yhteydessä paikalta löytyi jäänteitä saksalaissotilaista, jotka oli aikanaan haudattu merkitsemättömiin hautoihin vieraalle maalle, kuten virolaiset uhrit usein Neuvostoliitossa. Alue on nyt kunnostettu rintamalinjan toisella puolella surmansa saaneiden muistoksi.

Kuski heristi nyrkkiä Moskovan suuntaan

Ensimmäisen kerran olin Piritassa vuosikymmeniä sitten ihmettelemässä neuvostovallan puolesta kaatuneiden kunniaksi rakennettua muistomerkkiä. Virolainen isäntämme kuskasi vieraat Ladalla paikalle, heristi nyrkkiään Moskovan suuntaan ja vannoi neuvostovallan kohta romahtavan. Yhdeksän vuotta myöhemmin ladakuski Lennart Meri oli uudelleen itsenäistyneen Viron presidentti. Nyt kulku lohkeilevalle betonitasanteelle on sortumisvaaran vuoksi estetty ja rapistuva obeliski nousee nolon näköisenä korkeuksiinsa.

Piritan rannan kolme rinnakkaista muistomerkkiä kätkee sisäänsä hirmuisesti kärsimystä. Ne kertovat arvaamattomista historian käänteistä ja ovat linkkejä menneen ja nykyisen ajan välillä, vaativat vuoropuhelua. Naapurimme juhlivat perusteellisesti – ja käyvät läpi historiansa kipupisteitä. Kuten mekin olemme tehneet.

Kommentoi »