Leea Klemola rakastui pieneen kauppaan kolme vuotta sitten eikä pääse tunteesta eroon: ”Tavaroita hiplaillessa voi unohtaa kuolevaisuutensa hetkeksi”
Näytelmäkirjailija, ohjaaja ja näyttelijä Leea Klemola halusi lapsena olla jaguaari ja rakastaa erästä tiettyä pientä kauppaa. Suuria kaupunkeja ja kovien arvojen esiinnousua hän ei voi sietää.
Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai artikkelin lopussa olevalla lomakkeella.
Minun olisi pitänyt syntyä metsästäjä-keräilijäksi ennen maanviljelyn keksimistä, aikakaudelle, jolloin neandertalit vielä olivat seuranamme. Välillä tuntuu kuin olisi ikävä niitä aikoja, kuin minussa eläisi niistä muisto. Muisto ajoista, jolloin elimme heimossa ja vaeltelimme yhdessä. Ajoista, jolloin olimme osa luontoa, emmekä sen yläpuolella. Uskon että taide on tullut paikkaamaan luontosuhteen menetystä.
Viimeksi nauroin makeasti, kun poikani matki miten minä käyttäytyisin Helsinki-Vantaan lentokentällä matkatavarahihnalla, jos laukkuni eivät ilmestyisi. Miten kiipeäisin hihnalle ja huhuilisin sinne mustaan aukkoon: ”Eksjuusmii hei män! Mai bäg, where is mai bäg…” Minua nauratti kuvaus itsestäni täysin putkiaivoisena, jotenkin sietämättömänä vanhempana rouvana, jolla ei ole minkäänlaista kokonaiskuvaa eikä tajua tilanteesta.
Lapsuuteni sitkein haave oli olla jaguaari. Leikin veljeni kanssa sohvatyynyillä lauttaa, jossa hän oli Tarzanin poika ja minä jaguaari, joka oli valmis tappamaan, jos merirosvot hyökkäävät. Jaguaarilla oli harteillaan suuri punainen pyyhe, ehkä peräisin Teräsmieheltä. Muistan rentouden ja voiman tunteen. Makoilin sillä tavalla tuntikausia, veljeä vartioiden. Tämä ainakin on mielikuvani. Voiman tunteessa oli ihmeellistä sen rentous. Uskoin, että voisin aivan salamannopeasti pinkaista ylös ja tappaa.
Viimeksi rakastuin erääseen kauppaan Hangossa. Se oli sellainen sekatavarahko kauppa, vähän kaikkea: vanhoja vaatteita, jotain ruokaa, kippoa ja kuppia. Vanhempi myyjä. Jokin musiikki soi. Se oli ainut kauppa auki sillä kadulla. Oli marraskuu. Kauppa liikutti minua tavattomasti, enkä vielä tänä päivänä ymmärrä, mikä siinä oli. Olen miettinyt sitä nyt kolme vuotta. Kauppa tulee mukaan seuraavaan näytelmääni, Lintukauppiaan kärsimyksiin. Sen verran olen käsittänyt, että kaupoissa tavaroita hiplaillessa voi unohtaa kuolevaisuutensa hetkeksi.
Vihaan sydämeni pohjasta suuria kaupunkeja.
Juuri nyt ottaa päähän oikeiston nousu. Asia on niin yksinkertainen, että mitä isompi eriarvoisuus, sitä enemmän pahoinvointia ja väkivaltaa. Koko yhteisö kärsii.
Ennen oli paremmin ainakin se, että valokuvausta ei ollut keksitty. Rakastan itsekin valokuvausta eikä siitä sinällään pahaa sanaa, mutta voi sitä vapauden määrää, mitä se on mahtanutkaan olla silloin, kun vielä ei ollut mahdollista saada itsestään kuvaa. Kun ihmiset elivät toistensa muistikuvissa eivätkä todellisissa kuvissa. Valokuvissa on jotain kammottavaa. Kun katselee ottamiaan kuvia, tuntuu aina kuin katsoisi kuvia kuolleista. Se tapahtuu jo kuvatessa. Ihminen ikään kuin kuolee, kun hänestä ottaa kuvan. Muuttuu liikkumattomaksi muistoksi.
Urho Kekkosesta haluan sanoa, että hän oli luovimisen mestari. Arvostan paljon hänen ymmärrystään Suomen maantieteellisestä sijainnista Venäjän naapurina.
Luulin itsestäni liikoja, kun nuorena kieltäydyin tekemästä mainoksia. Se oli minulle aivan ehdoton asia. Myöhemmin, kun oli perhettä ja muutimme remonttikohteeseen, päätin, että nyt sanon mainoksille kyllä. Visioin päässäni, että voisin tehdä jonkin Veikkauksen mainoksen, sillä heillä näytti olevan tyylitajua. Samalla tajusin, että minua ei ole koskaan kukaan pyytänyt yhteenkään mainokseen. Koko suuri mainoksista kieltäytyminen oli tapahtunut ihan kokonaan omassa päässäni.
