Kulttuuri
Image

Lavatähti: Tommi Korpelan mukaan teatteri voittaa tv:n ja elokuvat

Lavatähti: Tommi Korpelan mukaan teatteri voittaa tv:n ja elokuvat

Tommi Korpelan kasvot ovat tutut kymmenistä elokuva- ja tv-rooleista, mutta kiinnostavampaa taidetta tehdään hänen mielestään teattereissa. Hyvä niin, sillä näyttelijä pelkää suoria lähetyksiä kuin lepakoita.
Teksti Kalle Kinnunen
Kuvat Juha Törmälä
Mainos

Suomalaisperhe lomaili Kroatiassa viime kesänä. Meri kimmelsi auringonpaisteessa ja kun sitä katsoi näköalapaikalta kallionkielekkeellä, se ylsi silmänkantamattomiin.

Näköalapaikalla perhe päätti, että tänne pitää palata katsomaan auringonlaskua. Mukaan otettiin kuohuviinipullo. Paikka, joka oli päivällä kaunis, oli auringonlaskussa lumoava.

Kävi niin, että kalliolla oli luola, ja siellä tuhat lepakkoa. Suomalaisia oli kolme ja kahdella heistä, naisella ja pojalla, valkoinen paita. Luolan lepakot huomasivat paidat ja lähtivät lentämään kohti valkoista. Osalle perheestä se oli liikaa. Nainen ja poika jäivät katsomaan, kun lepakoita säikähtänyt mies lähti juoksemaan karkuun kuohuviinipullo kädessään.

Häpeä iski nopeasti. Tommi Korpela ymmärsi aiheuttaneensa pettymyksen ja palasi perheensä luo. Kohta he kaikki nauroivat.

Tommi Korpela naurahtaa nytkin, kun hän kertoo lepakkotarinaa lohikeittolautasen takaa ravintola Sunnissa Helsingin Senaatintorin laidalla. Huvittava juttu. Jotenkin niin kuvaava. Niin hauska, että sitä olisi voinut käyttää työssä. Nolossa tilanteessa oli ennen kaikkea mahdollisuus tarinaan.

”Mä pistin idean silloin ylös. Se on niin tunnistettava hetki, aihio mahdolliselle sketsille.”

Tilanne oli kuin Ruben Östlundin palkitusta uutuuselokuvasta Turisti, jossa perheenisä jättää vaimonsa ja lapsensa rinneravintolaan mahdollista lumivyöryä säikähtäessään.

”Ei se ollut niin vakava tilanne kuin lumivyöry Östlundin leffassa, mutta pitkään Ellu jaksoi mainita, että voi vittu, lähdit saatana juoksemaan karkuun.”

Tällaisiahan me ihmiset olemme.

”Harmi, että Östlund ehti tehdä siitä niin nerokkaan elokuvan.”

Kulissin kaatuminen. Itseironia. Työn merkitys. Tarina kertoo Tommi Korpelasta enemmän kuin sen, että hän pelkää lepakoita enemmän kuin puolisonsa Elina Knihtilä.

Q-teatterissa tänä keväänä kantaesitetty Jotain toista – henkilökohtaisen halun näyttämö on provokatiivinen ja tarkka näytelmä seksuaalisesta halusta.

Milja Sarkolan ohjaamassa näytelmässä on vain yksi miesosa. Kuka siihen sopisi? Kuka olisi se paras miehen kuva?

Tietenkin Tommi Korpela.

Kun lehdet järjestävät äänestyksiä Suomen seksikkäimmäistä miehestä, raamikkaan, pitkän ja komean Korpelan nimi on aina listoilla. Hän on vaivattomasti arvoituksellisen oloinen ja tarvittaessa vaarallisen tuntuinen.

Toki hän osaa olla myös herkkä, tai hauska. Kaikki tämä on nähty kymmenissä tutuissa rooleissa televisiossa, elokuvissa ja näyttämöllä.

Hän ei ole näytelmässä vain miehet, hän on kaikkien roolien Mies. Kyse on seksisymbolin asemalla leikkimisestä. Korpelalle itselleen asia kuitenkin näyttäytyy toisin.

46-vuotias Korpela esitti nyt ensimmäistä kertaa selkeästi itseään vanhempaa tai ainakin henkisesti itseään vanhempaa kylpytakki ja Reinot -miestä. Keski-ikä alkaa.

”Ei se ollut järkytys, se oli havainto”, Korpela muotoilee.

”Makeempi juttu kuitenkin oli, että olen ainoa mies. Äänisuunnittelija Kasperi Laine totesi, että olemme kuin broideina sisarusparvessa. Se oli lämmin ja oikein hyvä kokemus. Me keskusteltiin kaikesta todella paljon, paljon tavallista enemmän.”

Vertauskuvallista on sekin, että Tommi Korpela esittää aikuista miestä juuri Q-teatterin lavalla. Korpela on ollut osa töölöläisteatteria käytännössä koko sen 25-vuotisen olemassaolon ajan. Korpela oli vasara kädessä mukana jo 1991, kun Tunturikadulle vanhaan elokuvateatteriin käytiin rakentamaan teatterikatsomoa. Innokkaiden näyttelijöiden talkootöinä kasaama ja rakennusalan ammattilaisten liian vaarallisena pitämä katsomo ei jäänyt töölöläisteatteriin, mutta Korpela jäi.

”Q-teatteri on vahvasti osa mua”, Korpela sanoo.

”Se on paitsi kaiken alku, myös kotiteatteri, jonne olen melkein joka vuosi tehnyt yhden jutun.”

Q-teatteriin Korpelan löysi sen johtaja Antti Raivio, joka etsi Ylioppilasteatterista ja Kellariteatterista kokemattomia näyttelijöitä näytelmiinsä. Korpela löytyi Kellariteatterista, jossa tämä näytteli palattuaan Lahden kansanopiston näyttelijälinjalta kotikaupunkiinsa.

”Viidelle tai kymmenelle katsojalle vedettiin. En mä mitenkään nauttinut siitä lavalla olosta. Nautinnon ja varmuuden hetkiä tuli vasta Teatterikorkean jälkeen. Sitten vasta ajatteli, että ehkä hommaa riittää ja olen vakiinnuttanut paikkani jotenkin. Tekemisen kautta se varmuus ja oppi vasta tulee.”

Lahteen hän lähti parikymppisenä.

”Puoliksi Helsinkiä pakoon, se kaljoittelu ja kahvilla istuminen kävi liialliseksi. En ajatellut, että näyttelemisestä tulisi ammatti. Mutta mulla oli niin huonot paperit, että muutkaan ovet eivät olleet varsinaisesti auki.”

Paperit ovat Ressusta, nykyisestä huippulukiosta, joka Korpelan mukaan oli hänen aikoinaan vielä kaupunginosakoulu. Paljasjalkainen helsinkiläinen Korpela vietti lapsuutensa ja nuoruutensa siellä, missä mainosalalla työskennelleen äidin työsuhdeasunto kulloinkin oli, mutta pääasiassa Eirassa ja Ullanlinnassa.

”Pitkään me asuttiin Engelinaukiolla, siinä Komisario Palmusta miljonäärien korttelina tutussa, aika erikoisessa paikassa. Vanha rouva sitä vuokrasi edulliseen hintaan.”

Korpelan aloittaessa 1990-luvun alussa suomalainen teatterikenttä oli kovin toisenlainen kuin tällä hetkellä. Esimerkiksi Jotain toista -näytelmän kaltaista tekstiä on hankala kuvitella 90-luvun alun teatteri-ilmastoon, joka oli Korpelan mukaan hyvin miehinen.

”Oli semmoisia guruja, vahvoja auktoriteettihahmoja. Kenttä on vapautunut, se hengittää nyt paremmin.”

Yhtä kapea oli tyylikirjo, jossa olivat vastakkain jälkiturkkalainen ehdottomuus ja toisaalta Kansallisteatterin vanha kaarti.

”Vaikka olikin paljon loistavia esityksiä, se oli aika ahdasta ja kapeakatseista.”

Q-teatterissa Antti Raivio antoi Korpelalle roolin näytelmästään Skavabölen pojat, josta tuli ilmiö ja menestys.

”Mä olen Antille todella kiitollinen. Mun näyttelijäntyön koko pohja perustaa silloin tehtyyn fyysiseen mielikuvaharjoitteluun. En mä sitä edes tajunnut ennen kuin viisitoista vuotta myöhemmin.”

Kristian Smedsin näyttämöversio Tuntemattomasta sotilaasta oli menestys ja pakotti ajattelemaan itse. Dokumenttiteatteriksi kutsutut näytelmät herättävät oikeistolaiset ja vasemmistolaiset poliitikot ottamaan kärkkäästi ja tunteellisestikin kantaa. Q-teatterin Kaspar Hauser oli kiistaton sukupolvikokemus.

Teatterissa on nyt vuosien ajan tehty suomalaisen kulttuurikentän mielenkiintoisimpia kokeiluja ja provokaatioita. Elokuvissa ne ovat harvinaisia poikkeuksia. Ilmeinen syy on raha, mutta se ei selitä kaikkea. Haaste on syvemmällä.

”Teatteri on selkeesti pidemmällä kuin elokuva ja tv. Se on merkillepantavaa. Teatterissa ylistetään, jos tekee raikasta ja rohkeaa, yrittää viedä suomalaista tarinankerrontaa eteenpäin. Ja nuoret tekijät keskustelevat aktiivisesti ja tekevät yhteistyötä”, Korpela sanoo.

”Eikä teatterissa kyseenalaisteta, jos katsojia ei tule valtavasti. Se ei ole pois mistään. Q-teatterissa ei ole koskaan lähdetty siitä, miten saadaan talo täyteen. Ei koskaan. Tehdään mitä halutaan. Taiteellisesta tasosta saa olla ylpeä. Mutta ei meillä edelleenkään olisi varaa kahteen peräkkäiseen epäonnistumiseen, oltaisiin sitten tosi kusessa. Se on kaksiteräinen miekka, mutta terä kurkulla pitää ainakin vireessä.”

Kuin vakuudeksi sanoilleen Korpela kertoo tulleensa haastatteluun Jani Volasen seuraavan näytelmän varhaisesta ideointipalaverista. Volasen nimi on lupaus näytelmästä, joka on kaikkea muuta kuin kosiskeleva ja mukava parituntinen, mutta Korpela kieltää kutsumasta näytelmää Häiriötekijän jatko-osaksi.

Se oli Volasen toissavuotinen, makaaberi näytelmä, jossa moni näki yhtäläisyyksiä samojen tekijöiden Ihmebantu-sarjaan.

Häiriötekijän pohjalta on kuvattu myös Aleksi Salmenperän ohjaama valkokangasversio, joka saa ensi-iltansa syyskuussa. Groteskeja juttuja ei olla vähennetty, ja teatteriesityksen episodimainen muoto on siirretty myös elokuvaan.

”I don’t know what the fuck I’m doing, sanoi Salmenperä, kun se oli sitä Göteborgin festareilla kansainvälisesti pitchaamassa”, Korpela intoilee.

”Siitä leffasta tulee varmasti mielenkiintoinen. Toivottavasti se herättää keskustelua.”

Tätä Korpela ystävineen haluaa. Tuoda elokuvan puolelle uutta ja erilaista, sekoittaa pakkaa. Pari vuotta sitten Korpelalla, Knihtilällä ja toisella näyttelijäpariskunnalla Minna Haapkylällä ja Hannu-Pekka Björkmanilla oli elokuvahanke, jossa oli määrä kokeilla poikkeuksellista tekemisen tapaa. Betoniyön ja useita muita viime vuosien kunnianhimoisempia elokuvia tuottaneen Bufo-yhtiön tuottama Ruotsalainen hetki oli kirjaimellisesti ensemble-elokuva. Ohjaajiakin on lopulliseen elokuvaan kreditoitu peräti viisi.

Korpela näyttelee iskelmälaulajaa leffassa, joka tavoittelee Coenin veljesten tyylistä mustaa huumoria. Ruotsalainen hetki kuvattiin pienellä rahalla Helsingin Linnunlaulun huvila-alueella, pääasiassa Haapkylän kotona.

”Se oli riskinottoa. Jälkeenpäin voidaan kysyä, olisiko siinä pitänyt olla vain yksi ohjaaja. Starttasiko se liian nopeasti, olisikohan käsikirjoitusta pitänyt hioa.”

Ruotsalainen hetki sai nuivat kritiikit. Tähtinäyttelijöistä huolimatta se sai myös vain muutaman tuhatta katsojaa. Sitä ei oikein noteerattu. Mutta yritys oli hyvä, eikä Korpelaa kaduta.

”Kovasti toivon, että tuollaisia irtiottoja tulisi enemmän. Ikävän paljon suomalaista elokuvaa leimaa varman päälle vetäminen. Mietitään, mistä yleisö pitää, ja katsojalukuja. Tuollainen on perkeleen tervettä vastavetoa, se rikastuttaa tätä kenttää. Kyllä se meidän seuraava kansainvälinen läpimurtokin löytyy taas reunoilta, ei mainstreamista. Persoonallinen idea ja käsis ja tapa toteuttaa se. Hyviä isojakin elokuvia tulee koko ajan, mutta toivoisin, että se kirjo olisi laajempi.”

Jukka-Pekka Valkeapään He ovat paenneet oli tämän kaltainen elokuva. Se sai alle prosentin Mielensäpahoittajan katsojista, mutta voitti tärkeimmät Jussit. Sitten kävi kuitenkin niin, että iltapäivälehdissä elokuvalle naljailtiin ja kyseenalaistettiin jopa sen voittamat palkinnot – katsojamäärän perusteella.

Tommi Korpela on 20 vuodessa hankkinut Suomessa aseman, jossa hän voi tehdä samaan aikaan eturivin roolitöitä Suomen tärkeimmissä elokuvissa ja kalastella televisiossa Kari Hietalahden ja Pancho-chihuahuan kanssa ilman, että työt söisivät toisiaan tai Korpelan uskottavuutta näyttelijänä tai kalamiehenä.

Taannoin hän oli vähällä saada roolin, jossa olisi tullut miljoonien näkemäksi. Kun Jalmari Helanderin elokuvan Big Game kuvaukset olivat alkamassa, Korpela kävi keskusteluja roolista elokuvassa. Korpela oli aiemmin esittänyt yhtä päärooleista Helanderin Rare Exports -lyhytelokuvissa ja pitkässä elokuvassa.

Kun Onni Tommila valmistautui rooliaan varten helsinkiläismetsässä, varsinaisessa elokuvassa Samuel L. Jacksonin esittämän Yhdysvaltojen presidentin harjoitussijaisena oli Korpela. Hän sparrasi nuorta Tommilaa englanninkielisten repliikkien kanssa.

Lopulta kävi niin, ettei Korpela päässyt elokuvaan lainkaan.

Hän oli kiinni teatterissa, ja Saksassa kuvatun jättielokuvan aikatauluissa ei ollut minkäänlaista joustoa.

”Harmittihan se”, Korpela sanoo.

Korpela esittää kuitenkin miespääosaa saksalaisessa draamassa Deadweight. Axel Koenzenin ohjaama elokuva kuvattiin viime syksynä rahtilaivalla. Korpela on laivan suomalainen kapteeni.

”Erikoiset kuvaukset. Oltiin siellä suljetussa tilassa melkein kahdeksan viikkoa putkeen, mentiin kaksi kertaa Atlantin yli. Söin pahoinvointilääkkeitä enkä meinannut saada nukuttua.”

Laivalla oli alusta loppuun saakka Korpelan lisäksi vain kaksi ammattinäyttelijää, laivan miehistöä kuvattiin elokuvaan kuin dokumenttiin. Englanninkielinen rooli oli haaste jo sinänsä, ja vaatimustasoa nosti se, että Korpelan piti esiintyä oikeiden merimiesten kanssa arkisen tuntuisissa tilanteissa.

”En ymmärrä merenkulusta hölkäsen pöläystä. Siinä sitten piti improvisoida laivan konehuonepäällikön kanssa kohtauksia. Olin harvinaisen lost in translation. Käsikirjoitus on tosi hyvä, odotan, että pääsen näkemään elokuvan.”

Osan Korpela sai niin kuin näitä kansainvälisiä osia saadaan: tehdyn ja nähdyn työn perusteella, vähän yllätyksenäkin.

”Saksassa on semmoinen casting agent, joka on katsonut paljon pohjoismaalaisia elokuvia, ja ohjaajalla on muuten suomalainen vaimo.”

Haitaksi ei ollut sekään, että Korpela oli näytellyt sarjassa The Spiral. Yhteiseurooppalaisena tuotantona toteutettu jännityssarja ei saanut kovin innokasta vastaanottoa, mutta se nähtiin kolme vuotta sitten useimmissa EU-maissa.

Suomalaisnäyttelijöille siitä on ollut etua. Myös Elmer Bäck päätyi nimenomaan The Spiralin kautta Peter Greenawayn elokuvan Eisenstein in Guanajuato pääosaan.

”Siinä näki sen tekemisen eron, kun The Spiralia kuvattiin. Tehtiin Kööpenhaminassa ja Brysselissä. Meikäläiseen kuvaamiseen verrattuna se oli näyttelijälle peukalonpyörittelyä ja hotellissa istuskelua, kun kuvattiin vain kaksi kohtausta päivässä. Mut lennätettiin kolme kertaa kuvaamaan uudelleen loppukohtausta, joka kuvattiin EU-parlamentin katolla. Suomessa taas aika loppuun yleensä kesken. Ei ehditä kuvaamaan uudelleen, eikä tärkeitä kohtauksia saada sellaisiksi kuin piti. Se on sitten aika latistavaa.”

Syksyllä Korpela nähdään myös Antti J. Jokisen ohjaamassa tulkinnassa Katja Ketun romaanista Kätilö. Korpela näyttelee natsiupseeria. Gödel on työleirin komentaja Lapissa vuonna 1944, itärintaman joukkosurmissa mielenterveytensä menettänyt mies.

”Sotaa sairastava mies, joka tekee käskystä holtittomia siirtoja”, Korpela kuvailee roolihahmoaan.

”Henkilöä oli helvetin kiinnostava työstää Antin kanssa.”

Korpela laihdutti osaa varten lähes 20 kiloa. Elokuvan työversion nähneiden mukaan Korpela on Gödelinä ennennäkemättömässä vireessä, pelottavan kireänä.

Natsiupseeri tai rahtilaivan kapteeni ovat kovia ja näennäisesti karkeita miesrooleja. Avaimia tällaisten ihmisten ymmärtämiseen ovat sen kaltaiset tunteet kuin pelko ja epämukavuus.Heti Teatterikorkeakoulusta valmistumisensa jälkeen Korpela sai ison televisioroolin Harri Nykäsen kirjoittamasta poliisisarjasta Nortia. Rooli oli menestys mutta myös kauhistus.

Kun sarjan suuria mainostauluja oli ympäri kaupunkia, Korpela ei tahtonut uskaltaa kotoaan pihalle. Aivan kuin siihen olisi liittynyt jokin vastuu, kun hänen kasvonsa olivat yhtäkkiä kaikkialla.

”Ellun kanssa sitä naureskeltiin, että ei tää ole edes totta, kun mä en uskalla mukaan maitokauppaan. Olin varma, että joku tulee ja lyö suoraan turpaan, että mitä helvettiä sä oot menny tekemään.”

Nortiasta on nyt 19 vuotta ja Korpela on sen jälkeen saanut katsella itseään esimerkiksi alastomana Miehen työ -elokuvan julisteesta ja dvd-kannesta. Nykyään hän ja avopuoliso Knihtilä ovat maan tunnetuimpia näyttelijöitä. Ravintolassa tarjoilija puhuu Korpelalle kuin vanhalle tutulle. Sävyssä on huumoria: mitäs tässä, otan rennosti, mutta kyllähän sä olet Tommi Korpela ja me molemmat tiedetään se, tarjoilijan äänensävy vihjaa.

Olkoon niin. Eikä näyttelijä sille mitään voi, että naama on julkinen.

Silti on vielä asioita, jota maan ehkä tunnetuin näyttelijä pelkää. Kuten suora lähetys.

”Mä olin Kingissä talvella, koska Krista Kosonen sai puhuttua mut ympäri, ja se oli aika kamalaa. Musta on sellainen hetkeen heittäytyjä aika kaukana, olen enemmän semmoinen hidas nyykertäjä”, Korpela kertoo.

”Kun kävin heittämässä ne pari repliikkiä, olin ihan haavanlehtenä. En ole sillä tavalla jännittänyt sitten Teatterikorkeakoulun demonstraatioiden.”

Ei siis ihme, että Korpela kieltäytyi Jani Volasen tarjoamasta roolista Putouksen ensimmäiselle kaudelle.

”Jännitys ei katoa iän ja kokemuksen myötä, pahenee vain. Korkeintaan jännitystä oppii käsittelemään. Olen niin stressi-ihminen. On kato perkele, että heti kun suorasta lähetyksestä selviäisin, alkaisi seuraavan viikon lähetyksen paine. Ei sitä kestäisi järjissään,” Korpela sanoo.

”Mä nostan hattua niille, jotka pystyy, ja on vielä helvetin taitavia siinä.”

Osuvin esimerkki Tommi Korpelan asemasta Suomessa on Nelosen Napamiehet-sarja. Siinä Korpela esittää Suomen seksikkäimmäksi näyttelijäksi kutsuttua näyttelijää nimeltä Tommi Korpela.

Todellinen Tommi Korpela on itseironinen mies, joka naurahtelee paljon ja eniten kertoessaan omista heikkouksistaan. Napamiesten ”Tommi Korpela” on kuitenkin aika ikävä tyyppi. Luulisi, että on vaarallista leikkiä tällaisella ristiriidalla Suomessa, jossa elää taipumus kirjaimelliseen tulkintaan ja roolihahmot menevät sekaisin esittäjiensä kanssa. Kotikadunkin näyttelijät ja roolihahmot ovat menneen sekaisin, ja nyt mennään oudommissa vesissä.

”Me uskotaan, että katsoja unohtaa aika nopeasti, että ne on muka versiot meistä. Ne on täysin fiktiivisiä hahmoja. Sarjan minä on näyttelijä, mutta elää yksin ja sillä ei ole perhettä, ja sarjan Janne Reinikaisella on nuori venäläinen vaimo. Ja ne on narsistisia ja paskantärkeitä ja itsekkäitä. Ne on komediahahmoja.”

Napamiehet on poikkeuksellinen suomalainen komediasarja. Huumori ei ole vain vitsejä, ilmeisintä tilannekomiikkaa ja hassuja hahmoja. Jännitteitä rakennetaan ajatuksella, ja satiirisia aineksia ei osoitella sormella. Juuri koskaan ei voi tietää, minne tässä nyt ollaankaan oikeastaan menossa. Tyylissä on enemmän jäätävää Beckettiä kuin tahmaista Kummelia, mikä ei tarkoita, etteikö tarjolla olisi myös tuhteja nauruja. Korpela myöntää, että sarjan esikuvia ovat tanskalainen Klovni ja Larry Davidin Jäitä hattuun eli Curb Your Enthusiasm.

”Ei sitä yhteyttä tarvitse piilotella. Mä olen varma, että me luotiin kuitenkin täysin omanlainen maailma. Ja palataanhan siinä tietoisesti myös rikospaikalle, Julmahuvin juttuihin, ollaan taas poliisikaksikko.”

Sarjaa tarjottiin ensin Ylelle. Yleläiset kuitenkin halusivat siitä toisenlaisen kuin Korpela ja Reinikainen.

”Siellä tuli hiljalleen kaikenlaisia ehdotuksia, että mitä tän pitäis olla, esimerkiksi romantiikkaa”, Korpela sanoo.

”Komedian teossa ei saa olla alusta asti tiukkoja raameja. Tarvitaan helvetisti irtoideoita, jotta se juttu löytyy. Se tekijäryhmän oma kollektiivinen nauru, joka kannattaa viedä seuraavalle kierrokselle.”

Neloselle ja vapain käsin tehty Napamiehet toimii niin hyvin, koska sen kirjoittivat ja näyttelivät toisensa yli 20 vuotta tunteneet ystävykset. Korpela ja Reinikainen tutustuivat Teatterikorkeakoulussa ja ovat toistensa lasten kummeja. He uskaltavat olla estottomia ideoidessaan ja kameran edessä. Se on harvinaista, kun entistä useampi komediasarjakin startataan liukuhihnalta.

”Jos tuotantoyhtiö valitsee kirjoittajan ja ohjaajan, heillä ei välttämättä ole mitenkään sama näkemys. Tuotantoyhtiö sanelee, mitä sarjassa pitää olla ja mitä ei saa olla. Tuotantoyhtiö valitsee komedianäyttelijät, jotka eivät ehkä tunne toisiaan, tietämättä, toimivatko näiden kemiat ja rytmit lainkaan. Siinä on jo monta mahdollista kuoppaa, jäljestä tulee helposti väkinäistä. Suurin osa mun ja Jannen ideoista on niin huonoja ja lapsellisia, että sellaisessa ympäristössä me ei saataisi sanottua niitä edes ääneen.”

Napamiesten vastaanotto jännitti. Television voima on edelleen niin suuri, että se voi leimata koko persoonan. Korpelalla on siitä kuitenkin vain positiivinen esimerkki.

”Tehtiin Kari Hietalahden kanssa kalastussarjaa, jolla oli sataviisikymmentä, korkeintaan kakssataatuhatta katsojaa per jakso. Aika vähän siis johonkin Putoksen miljoonaan verrattuna. Silti tässä on viimeisten viiden vuoden aikana tullut puhuttua ventovieraiden kanssa kalastamisesta enemmän kuin koskaan näyttelijäntyöstä”, Korpela naurahtaa.

”Sopii mulle. Puhun kalastuksesta mielelläni. Jossain huoltoasemilla edelleen tullaan kertomaan, miten ja minne se katiska pitää laittaa, ja kyllä mä kuuntelen.”

Napamiehet sai hyviä arvosteluja, mutta aika vähän katsojia. Korpela muotoilee asian niin, että kehuja tuli heiltä, joilta niitä pitikin tulla.

”Mutta näin se meni. Itse sitä ajatteli, että ei kai tämä ole ihan liian helpolla tehtyä ja mainstreamia. Minusta se oli välillä niin perkeleen lapsellinen, että hävetti. Toiset sitten kysyvät, onko tämä liian vaikeaa, outoa ja absurdia”, Korpela sanoo.

”Outous ei ole missään tapauksessa tavoite. Ei siinä ideoinnissa ole mitään muuta kuin oma ja toisen nauru ja intuitio. Ei mitään laskelmointia. Jos sitä laskelmoisi, se lähtisi päin helvettiä, eikä siihen uskoisi itsekään.”

Totta kai tommi korpela on myös katsoja. Kun hän haluaa kokea jotain todella freesiä ja puhdistavaa, hän menee katsomaan opiskelijoiden näytelmiä Teatterikorkeakouluun, jossa Knihtilä on professorina. Siellä kokenut näyttelijä voi palata aikaan, jolloin kaikki oli epävarmaa ja kaikki oli mahdollista.

Irtiottoja voivat olla niin sisällöt kuin esittämisen tavat.

”Siellä näkee hyviä tai ei niin hyviä juttuja, mutta ainakin ainutlaatuisia hetkiä, joita ammattiteatterissa on harvemmin. Joskus näkee valtavasti energiaa, joskus näkee ihmisen, joka on niin paineessa, ettei pysty kävelemään lavalle. Se muistuttaa molemmista puolista. Että teatteri on niin saatanan vaikea laji. On vitun raikasta nähdä se kaiken alussa olemisen vaikeus.”

Eikä se ole helppoa konkarillekaan. Korpelalla on rima korkealla. Kokijana niin korkealla, että kun häntä pyytää listaamaan omia todella tärkeitä teatterikokemuksiaan katsojana, hän tyytyy toteamaan, että niitä on vähän, yhden käden sormilla laskettava määrä. Sellaisia, jotka ovat jättäneet jäljen, joka ei lähde.

Korkealla Korpelan rima on myös tekijänä.

”Se on pahimmillaan ihan hirveetä. Elokuva antaa enemmän anteeksi”, Korpela sanoo.

Elokuva on ohjaajan laji. Näyttelijä on ohjaajan työkalu. Teatterissa näyttelijä on esillä, alttiina ja keskiössä. Jos homma ei toimi, se sattuu.

”Kun katsot sellaista teatteria, joka ei toimi, et voi ymmärtää, minkä helvetin takia tämä on tehty ja miksi olet siinä katsomossa”, hän aloittaa.

”Ja jos sellaisessa jutussa olet itse siinä lavalla… se on, se tuntuu rikolliselta.”

Joskus juttu on solmussa. Se on pakko tehdä. Sitä esitetään, eikä se siitä parane, ja kaikki tietävät sen joka ikinen ilta.

Silloin näyttämölle nouseminen hävettää ja pelottaa.

Tapa, jolla Korpela rikollista tunnetta kuvaa on niin vahva, että tunteen on pakko olla tuttu.

”Onneksi sellaista tapahtuu harvoin. Tärkeintä on, ettei siihen itse turru. Sen pitääkin tuntua saatanan pahalta. Jos se ei tunnu pahalta, turtuu ja ajattelee, ettei tällä ole väliä. Sitten on paras vaihtaa nopeasti hommia.”

Rohkeutta on se, että tekee eri tavalla, vaikka riski on suuri.

”Olisi kuvottavin vaihtoehto, että väsähtäisi ja ajattelisi, että ei tällä ole väliä, mitä me tehdään.” ■

Julkaistu: 18.6.2015