Apu

Lauri Maijala on renessanssi-ihminen


Lauri Maijalan seurassa kaikki on mahdollista ja virheet toivottavia. Nauru on raikuvaa ja itku sotkuista. Pahinta olisi elää laimeasti.
Kuvat Laura Malmivaara

Mä rakastan teitä! Lauri Maijala huutaa katsomon yläriviltä kun ensi-ilta Kom-teatterissa on juuri alkamassa.

– Rakkaus ja kuolema, jumalauta!

Me näyttelijät olemme pakkautuneet liikuteltavaan laatikkoon ja odotamme yleisön saapumista jännittyneinä.

Ohjaajan nostattavissa sanoissa on kaikki, mitä tarvitaan. Tarvitsemme rakkautta ja kiihkoa, jotta jaksamme uskoa mahdottomaan, illasta toiseen. Illuusio ei synny ilman, että joku puhaltaa siihen omaa näkemystään ja uskoaan.

Maijala tekee juuri näin. Hän tuo omaa yltiöpäistä lahjakkuuttaan teatteriin, jossa se otetaan avosylin vastaan.

Kun Lauri Maijala tulee paikalle, kaikki sähköistyy. Tila täyttyy energialla ja kohottavalla tajunnanvirralla. Intohimoisilla ihmisillä on se ominaisuus, heidän seurassaan tekee mieli nousta ylös ja yhtyä taisteluun. Heitä haluaa seurata ja olla mukana riemukkaissa voitoissa ja verisissä tappioissa.

Intohimo tarttuu ja sytyttää väsyneemmänkin mielen. Kun on kyse elämästä ja kuolemasta, tavalliseen puurtamiseen tulee ripaus taikaa. Joskus siitä voi tulla jopa taidetta.

Usein tekeminen on ristiriitaista ja repivää, mutta ­aina palkitsevaa. Maijalan seurassa kaikki on mahdollista ja virheet toivottavia. Nauru on raikuvaa ja itku sotkuista. Tunteet vaihtuvat ja henkilöt kompuroivat kohti valoa.

Alusta asti on ollut selvää, että tällä nuorella miehellä on visio. Mistä se kumpuaa? Mihin pataan hän on pienenä pudonnut?

Pahinta olisi elää laimeasti

Maijala on teatteriperheessä kasvanut, Steiner-koulun käynyt monitaituri, joka ei ole koskaan pelännyt ajatella isosti. Hän lukee kirjoja ja partituureja, näyttelee, ohjaa ja säveltää mitä vaan.

Hän ohjasi elokuvan Juoppohullun päiväkirja vasta 25-vuotiaana. Se on hurja ja maaninen, täysin pitelemätön elokuva, jota ei olisi voinut tehdä kukaan muu. Sen jälkeen tuli näytelmiä, levy, rooleja elokuvissa, tinkimättömiä ohjauksia, joista kohistiin.

Maijalassa virtaa renessanssi-ihmisen veri, se kuohuu joka suuntaan ja aina samasta ytimestä: uskollisuudesta omalle itselle. Hän uskaltaa olla repaleinen ja kohtuuton, herkkä ja epävarma. Hän ei peittele pelkojaan tai onnistumisiaan. Hän nauttii aina kaikesta ­mitä harjoituksissa tapahtuu eikä varo sanojaan. Pahinta olisi elää laimeasti.

– Tiedätkö mitä on daivaaminen? Maijala kysyy Sattumia-näytelmän harjoituksissa. Purskahdan nauruun, koska arvaan jo, mitä hän ehdottaa seuraavaksi. Eikä mene kuin tunti, kun se on jo sovittu: ennakossa kaatuisin yleisön käsivarsille ja antaisin käsien kuljettaa minua katsomon halki. Pelkään valtavasti mutta luotan Maijalaan.

Ajatus tuntuu mahdottomalta ja hienolta. Ottaisivatko ihmiset roolihenkilöni vastaan? Liikkuisinko satojen käsien varassa eteenpäin? Entä jos putoaisin?

Maijalan mukaan se olisi huikea kokemus. Luotan siihen ja heittäydyn. Hikinen, tärisevä vartaloni lentää hämmentyneiden ihmisten käsivarsilla ja pääsen perille. Kiljun ilosta ja onnen kyynelistä. Joka ilta se ei onnistu, mutta joka ilta yritän.

– Totta kai! Loppuun asti!

Julkaistu: 24.11.2018