Apu

Laura Malmivaara kuvaa kiinnostavia persoonia: Sampo Sarkola



Laura Malmivaara kuvaa kiinnostavia persoonia: Sampo Sarkola

Hänen kasvonsa jäävät mieleen, kun ne valkokankaalla tulevat iholle. Niissä on syvyyttä ja vaaran tunnetta.
Teksti Laura Malmivaara
Kuvat Laura Malmivaara

Pistävä katse ja jäntevä olemus. Sellaisena muistin Sampo Sarkolan, kun kohtasimme kahvilassa ennen tulevia kuvauksia.

Olimme molemmat lupautuneet näyttelemään kiinalaisen taidekuraattorin elokuvaan, josta emme tienneet sen enempää. Käsikirjoitusta ei ollut, mutta päätimme heittäytyä mukaan.

Epävarmuuttani helpotti heti Sampon mukanaolo, tiesin että häneen ainakin voisin luottaa. Hän ei selvästi pienistä hätkähtäisi. Tiesin Sampon uran Helsingin kaupunginteatterissa ja elokuvissa, mutta emme olleet koskaan kohdanneet töiden merkeissä.

Sampon kasvot kyllä jäävät mieleen, kun ne valkokankaalla tulevat iholle. Niissä on syvyyttä ja vaaran tunnetta. Olen usein ajatellut, että ihmisellä on luonnostaan jokin tietty ilme, me olemme luustomme kautta tietynlaisiksi muovattuja.

Sampo saattaa vaikuttaa jopa pelottavalta, tai minä voin kuvassa näyttää vihaiselta, vaikka olisin omasta mielestäni neutraali. Otin kameran kuvauksiin mukaan, jotta voisin tallentaa Sampon sopivana hetkenä, sitten kun tuntisimme vähän paremmin, sitten kun näkisin ensivaikutelman läpi.

Improvisoiminen on näyttelijälle tavallista, mutta harvemmin sitä joutuu kokonaisia kohtauksia synnyttämään tyhjästä.

– On tässä tosiaan jotain absurdia, Sampo sanoi, kun olimme lojuneet hotelli Tornin sviitin lattialla jo tunteja. Sampon tehtävänä kohtauksessa oli kertoa minulle rivoja vitsejä, ja hän teki työtä käskettyä.

Samppanja, jota joimme, oli aitoa, ja se viimeistään sai meidät nauramaan vedet silmissä. Ohjaaja antoi kameran pyöriä minuutteja, ja lopulta vain istuimme siinä hiljaa. Helsinki hämärtyi ikkunan takana, ja me tuijotimme maisemaa kolmen kiinalaisen kanssa. Olimme kuvanneet ulkona pakkasessa, museoissa ja meren rannalla, ja yllättäen ohjaaja ehdotti, että tekisimme loput Berliinissä.

Sanomattakin oli selvää, että jatkaisimme seikkailua siellä.

Poikkeustila on näyttelijälle oikeastaan paras mahdollinen. Ei ole tilaisuutta paeta, on vain luotettava toiseen ja mentävä oudotkin hetket läpi.

– Eihän mekään varsinaisesti tunneta, Sampo sanoi, kun kävelimme Alexanderplatzilta kohti studiota.

Se nauratti meitä molempia.

Edessä oli tapaamisia paikallisten taiteilijoiden kanssa ja illallinen kiinalaisessa ravintolassa. Sampo maistoi pöydässä rennosti jokaista viittätoista ruokalajia, myös keittoa, jossa ui kokonainen ankka. Minä tyydyin noukkimaan riisiä.

Seurasin, kuinka sujuvasti Sampo keskusteli performanssitaiteesta tai teatterista. Sivistys on uteliaisuutta ja aitoa kiinnostusta ympäröivään maailmaan.

– Vapaus, se on tärkeää. Sitä kohti olen mennyt, Sampo sanoi ja tunnistin, mistä hän puhui.

Vuosien teatterikiinnityksen jälkeen Sampo on freelancer. Käytännössä se tarkoittaa vaihtelevia työjaksoja, epävarmuuden sietämistä ja uusia mahdollisuuksia, jopa jotain näin marginaalista, mitä nyt olimme tekemässä.

– On ollut hauska tutustua, Sampo sanoi, kun levähdimme läheisessä kahvilassa.

Niin on.

Julkaistu: 12.3.2018