Apu

Laura Malmivaara kuvaa kiinnostavia persoonia: Pirkko Saisio


"Usein haluaisin vain jäädä kuuntelemaan Saision tarinoita enkä kuvata ollenkaan", kirjoittaa Laura Malmivaara.
Kuvat Laura Malmivaara

Olen näytellyt kerran teatterissa valokuvaajaa. Se oli Pirkko Saision näytelmässä Tunnottomuus vuonna 2003. Olin juuri valmistunut näyttelijäksi ja Saisio oli ollut yksi opettajistani. Olin myös valokuvannut häntä useasti teatterikoulun aikana ja meitä molempia kiehtoi katsomisen mysteeri. Näkeekö joku ääriviivamme? Miten toisen katse meidät määrittelee?

Leveät hartiat. Takaapäin vähän miehen näkönen, sanottiin näytelmässä roolihenkilöstäni Milvasta.

– Ihanko totta? Oliko siellä sellainen repliikki? Saisio hymyilee ja asettuu taas kamerani eteen.

– Minusta sanotaan usein että näytän pelottavalta. Siihenkin tottuu.

Tummat, pistävät silmät. Katse ei käänny pois tiukassakaan tilanteessa. Sellaisena Saisio piirtyi minullekin nuorena. Suorana, ei koskaan tylsänä. Hän sanoi asiat kaunistelematta, mutta silti puheessa oli ymmärrystä mukana.

Saision seurassa unohdin, että minä olin oppilas ja hän opettaja. Hän otti meidät opiskelijat tasavertaisina taiteilijoina vastaan, haastoi ajattelemaan ja menemään kohti omaa tarinaamme.

Alleviivasin Saision kirjoista ajatuksia, joista halusin myöhemmin keskustella. Opin lyhyiden lauseiden hienouden ja sen, että ravintolan pöydässä käydään ne mieleenpainuvimmat keskustelut. Opin, että oli tehtävä töitä, mutta virheille sai jäädä tilaa. Sattumallakin oli osansa.

Pirkko Saision ansiosta päädyin kuvaamaan nimenomaan kirjailijoiden muotokuvia. Kustannusyhtiö Siltala perustettiin 10 vuotta sitten. Olin silloin kamerani kanssa paikalla ottamassa ensimmäistä ryhmäkuvaa, Saision pyytämänä.

– Laura on nopea, Saisio taisi perustella.

– Ja voidaan vaihtaa kuulumiset samalla.

Kirjojen liepeet täyttyivät kuvista ja kohtaamisista, jotka ovat tallentuneet omalle mielen muistikortilleni. Kerran unohduimme Saision parvekkeelle puhumaan rakkaudesta, vaikka olisi pitänyt ottaa uusia lähikuvia.

Kerran tuuli niin kovaa, että heijastin lensi Saision kädestä Hämeentien liikenteen sekaan. Usein haluaisin vain jäädä kuuntelemaan Saision tarinoita enkä kuvata ollenkaan.

Saisio seisoo studion harmaan seinän edessä. Olen laittanut poikkeuksellisen kovan valon, koska haluan kasvojen jokaisen viivan tulevan näkyviin. Niitä ei tarvitse pehmentää tai peitellä, päinvastoin. Ensi vuonna 70 vuotta täyttävä Pirkko Saisio on sinut itsensä kanssa. Hän uskaltaa katsoa suoraan kohti. Hän ei pakene tai piiloudu, vaan ottaa iskut vastaan, jos sellaisia tulee.

Hän osaa perustella mielipiteensä eikä suostu olemaan hiljaa. Saision maailma ei ole mustavalkoinen. Siinä on värejä, leikkiä ja sopivasti itseironiaa. Ajatteleminen on tarkkaa havainnoimista, kirjoittaminen kirkasta näkemistä.

Kaiken pohjana on toisten kuunteleminen. Hän on loputtoman kiinnostunut hapuilevasta ihmisestä ja sen ihmisen elämänmenosta.

– Saako tässä muuten puhua samalla? Saisio kysyy kesken kuvaamisen.

– Ei mieluusti, vastaan tottuneesti.

– Ai niin. Joo. Puhuminen ei näytä kuvassa hyvältä. Mä kerron tämän jutun sitten kun ollaan valmiita.

Julkaistu: 21.10.2018