Laura Malmivaara muistelee dramaattista hetkeään Tanssii tähtien kanssa -finaalin alla: ”Join pääni täyteen”
Tässä haastattelussa näyttelijä ja valokuvaaja kertoo myös häpeän paikoistaan, kohtaamisestaan Kekkosen kanssa ja siitä, milloin hänestä kuoriutuu esiin raivooja.
Tulin lyöneeksi erästä henkilöä, koska kätemme osuivat piruettia tehdessä yhteen. Tapaus sattui Tanssii tähtien kanssa -ohjelman finaalilähetyksen kenraaliharjoituksissa. Käteni kolahti tanssipartnerini Mikko Ahdin käteen, ja kyynärvarteni murtui törmäyksen voimasta. Join pääni täyteen, kun tajusin, etten voisi osallistua illan finaaliin. Vitutti niin hirveästi.
Antakaa minun edes kerran olla hymyilemättä kuvissa. Lehtijutuissa minusta valitaan usein naurukuvia. Vaikka olen perusluonteeltani iloinen, on se vain yksi puoli minusta. Siksi se ärsyttää.
En enää nykyään suutu, kun saan kritiikkiä. Nuorena arvostelun vastaanottaminen ja sen hyväksyminen tuntui tosi vaikealta. Se meni jotenkin ihon alle.
Häpeän syvästi, että petin ystäväni luottamuksen muutama vuosi sitten. Sellainen on minulle hyvin harvinaista, ja asia kaduttaa edelleen paljon.
En enää rakasta valvomista. Aikaisemmin tein melkein kaikki asiat yöllä. Öisin oli ihanan rauhallista ja silloin kaikki parhaat ideat syntyivät. Nykyisin sellainen ei olisi mahdollista. Olen päivän päätteeksi aivan loppu.
”Isäni työskenteli ostopäällikkönä Kajaani Oy:ssä, ja Kekkonen oli tutustumassa heidän toimintaansa. Kohtaaminen oli jännittävä. Sanoin muistaakseni ”ole hyvä”, johon Kekkonen vastasi ”kiitos”.”
Lapsuuteni sitkein haave oli päästä esiintymään. Muistan, kun isäni toi kotikaupunkiimme Kajaaniin amerikkalaisen Up with People -nimisen musiikki- ja tanssiryhmän. Olin vaikuttunut heidän esityksensä energiasta ja riemusta, ja olisin halunnut liittyä ryhmään mukaan. Tahdoin päästä ujoudestani eroon.
Urho Kekkosesta haluan sanoa, että ojensin hänelle kukkakimpun Kajaanin Kauppakadulla 1980-luvun alussa. Isäni työskenteli ostopäällikkönä Kajaani Oy:ssä, ja Kekkonen oli tutustumassa heidän toimintaansa. Kohtaaminen oli jännittävä. Sanoin muistaakseni ”ole hyvä”, johon Kekkonen vastasi ”kiitos”.
Teini-iässä ihailin erityisesti erästä koulussani ollutta poikaa. Hänellä oli neonkeltainen takki ja tummat kiharat hiukset. Annoin hänelle koodinimen I. Kirjoitin sen kaikkiin kirjoihini. Hän ei valitettavasti koskaan saanut tietää ihastuksestani.
Minuun jäi pysyvät jäljet, kun synnytin kolme lasta. Lapsen saaminen on aina iso ja dramaattinen elämänmuutos. Henkiset jäljet ovat olleet onneksi positiivisia.
Sukurasitteeni on pappeus. Isäni suvussa on valtava määrä pappisuran tehneitä henkilöitä. Olen itsekin opiskellut teologiaa Helsingin yliopistossa. Kokemus sivisti, mutta valmistuminen ei ollut tavoitteeni.
Minun jumalassani mukavinta on suvaitsevaisuus, lähimmäisenrakkaus ja ekumeenisuus. En ajattele dogmeja tai ihmisen luomia kirkkokuntia.
Hermoni menevät, kun ajan ruuhkassa. Olen klassinen rattiraivoaja. En kestä, miten hitaasti ihmiset ajavat. En ole itse lainkaan rauhallinen kuljettaja. Tyylini on kiihkeä ja repivä.
Liikutun yleensä kyyneliin, kun joku ylittää itsensä urheilukilpailussa. Muutoin en herkisty kovinkaan helposti. Välillä on pitänyt ihan tutkia, että missä se minun itkuni on. Itkeminen ei ole minulle erityisen helppoa, vaikka tuntuukin vapauttavalta.
