Näyttelijä, professori Elina Knihtilällä on heti alkuun tunnustus. Hänen, näyttelijän ja naisen, sisällä asuu vanha mies, nimeltään Kekkonen.

– Tätä on häpeällistä myöntää, mutta ilmeisesti kuitenkin kannan mukanani ihannetta miesvaltaisesta, patriarkaalisesta rakenteesta – vaikka minähän olen feministi! Minua kiinnostaa esimerkiksi sotahistoria ja olen ollut maanpuolustuskurssilla. Eihän siinä mitään, mutta tämä sisäinen mieheni esimerkiksi sanoo, ettei saa pyytää apua. Hän on tällainen sisäinen kriitikko, johtajamies, vaikka itse en ole ollenkaan sellainen. Sen sijaan saatan itkeskellä herkästi, joten siitä syntyy sisäinen ristiriita.

– Eikös me joku uusi vuosi yritetty jättää Kekkoselle hyvästit? Yritimme polttaa hänet, Laura Birn pistää väliin ja molemmat purskahtavat nauruun.

Seuraavaksi on Lauran aika tehdä tunnustus. Laura sanoo, että hänessä elävät rinnakkain monet persoonat: hän on samaan aikaan sekä katseiden edessä viihtyvä näyttelijä ja juhlia rakastava ekstrovertti että itselleen armoton muiden miellyttäjä sekä parantumaton hiki- ja häpeämytty.

– Pyrkimykseni on hyväksyä kaikki nämä puolet itsessäni. Pidän arvokkaana, että itsessään tunnistaa kamalimman alhaisuuden ja ihanimman keveyden. Ystävissä sitä sekoilua rakastaa, mutta itseään kohtaan on paljon ankarampi. Omaa epävarmuutta on vaikeampi kestää, Laura miettii.

Elina pistää väliin, että vaikka Laura itse kokee itsensä häpeämytyksi, muille hän ei näyttäydy ollenkaan sellaisena.

– Kaikkihan rakastavat Lauraa! Hän tutustuu uusiin ihmisiin suvereenisti ja kulkee maailmalla kuin kala vedessä. Jossain Berliinin filmifestareilla minä en edes kehtaa liikkua minnekään hotellihuoneesta ilman kutsua, Elina huudahtaa.

Elina kehuu ystäväänsä.

– Laura on huumorintajuinen, vauhdikas ja hauska. Aika nopeasti tutustumisemme jälkeen aloimme puhua ilman filttereitä, tabuistakin, Elina kuvailee.

Vuonna 2004 Yle alkoi kuvata uutta draamasarjaa Karjalan kunnailla. Mukana oli meritoituneita näyttelijöitä, kuten Elina Knihtilä. Mukana oli teatterikoulussa juuri aloittanut Laura Birn, joka tunsi olonsa täysin junioriksi.

– Olin niin pihalla kuin vain voi olla. Tulin paikalle pienessä jumppa-asussa ja suuressa paniikissa. En ollut tehnyt työrintamalla vielä paljonkaan, Laura muistelee.

Hän kertoo kuvauksista tarinan, joka on Elinallekin uusi.

Kesäisen auringon lämmittämä asfaltti oli Kontiolahdella kuuma ja se poltti nuoren Lauran jalkapohjia. Hän olisi halunnut hakea kengät, mutta ei kehdannut. Niinpä hän koikkelehti kokeneemman kollegansa rinnalla kohti kuvauspaikkaa, ja häpesi.

– Ellu sanoi, että hän aikoo kävellä kuvauspaikalle. Halusin niin paljon viettää aikaa Elinan kanssa, että pongahdin siltä istumalta mukaan. Matka oli aika pitkä, varmaan viisi kilometriä. Hetken käveltyämme tajusin, että musta asfaltti oli aivan saatanan kuuma! Valuin hikeä ja jalkoihini tuli rakkuloita. Jalkapohjiani poltti kauheasti, mutta en halunnut sanoa mitään, koska hävetti niin paljon, Laura kertoo.

Molemmat repeävät nauruun.

– Muistan kyllä sen kävelyn, mutta en tuota, että Lauran jalkapohjat paloivat, Elina ihmettelee.

Elina ja Laura ovat menestyneitä näyttelijöitä, jotka etenevät palkinnosta ja tunnustuksesta toiseen. Tänään ei silti puhuta valokeiloista, vaan pian 20 vuotta täyttävästä ystävyydestä ja siitä, kuinka sydänystävän kanssa voi puhua pinnan alla piilevistä peloista ja ihon alta herkästi pintaan tunkevasta häpeästä.

Perinteinen kiltin tytön syndrooma on molemmille tuttu.

– Nuorempana ei tullut edes mieleen, että voi sanoa ei. Vieläkin se on todella vaikea sana, Elina sanoo.

– Minäkin opettelen sitä vielä, mutta töiden suhteen olen osannut, ainakin hetkittäin, olla napakka. Jossain vaiheessa kävin sen kamppailun läpi, että voinko sanoa ei, jos on ollut tarjolla vaikka rooli, jossa vaaditaan hirveästi paljasta pintaa, vaikka se ei ole tarpeellista. Tai joku konflikti, aiemmin olen vain niellyt asian ja pyöritellyt kotona päätä, koska en ole uskaltanut ottaa sitä puheeksi. Siinä on taustalla ehkä pelko, että sitten en ole niin kiva ihminen, Laura miettii.

Elina myöntää olevansa näyttelijätyön opettajana erityisen hauras. Omien sanojensa mukaan varsinkin kokemattomuutensa vuoksi.

– En edes kutsu mielelläni itseäni opettajaksi, koska minulla ei ole pedagogista pätevyyttä. Kestän näyttelijänä kritiikkiä paljon helpommin, opettajana itsetuntoni on hauraampi. On pelottavaa sanoittaa omaa ajatteluaan näyttelijäntyöstä opiskelijoille, hän miettii.

Ronskeista rooleistaan tunnettu Elina myöntää häpeävänsä ja kokevansa usein epävarmuuden tunteita. Viimeksi hän koki tunteen voimakkaana viime vuonna Englannissa. Hän oli mukana ryhmädynamiikan kurssilla, johon oli kokoontunut 50 ihmistä ympäri maailmaa.

– Se oli kauheaa! Kahden päivän jälkeen ajattelin, että lähden helvettiin täältä, en jaksa kuunnella tätä tunnepuhetta. Mutta kahden viikon jälkeen pystyin jo tunnistamaan omat haasteeni ryhmän jäsenenä ja näkemään ihmisten väliset jännitteet, Elina kertoo ja sanoo huomanneensa tuolloin sisäisen diplomaatin nostavan päätään.

Pian Elina kuuli kunniansa.

– Nuorempi nainen otti kurssilla jatkuvasti yhteen vanhempien miesten kanssa. Minä vääntelin käsiäni ja aloin selittää muille, mitä vanhempi mies tarkoittaa. Oli ihana hetki, kun tämä herra hermostui ja kiljaisi: Mä en tarvii sun apua!

Elina ymmärsi tuolloin yrittävänsä taas epätoivoisesti saada konfliktin estettyä ja kaiken sujumaan. Se hävetti, ja suuresti.

– Asetuin muiden yläpuolelle. Se oli hirveän ylimielistä. Ajattelin, että minä tässä kannattelen muita ja estän riidat. Kyllä muut kestävät konflikteja, mutta itse välttelen niitä viimeiseen asti. Sen takana ehkä pelkään, että minut hylätään tai minulle käännetään selkä.

Nyt jos Elina joutuu ristiriitatilanteeseen hän yrittää hengitellä ja kestää epävarmuuttaan.

– Saatan myös sanoa, että nämä ovat minulle vaikeita tilanteita. Häpeän taustalla on pelko siitä, että meidät eristetään laumasta ulos. Olen ekstrovertti enkä haluaisi ylipäätään olla koskaan yksin. Se on kestämätön ajatus.

On Lauran vuoro kertoa lisää omista häpeän tunteistaan, joita riittää. Lauralle häpeä on tunne, joka tulee esiin monessa tilanteessa ja paikassa.

– Työssäni pidän häpeää kiinnostavana tunteena, näyttelijä altistaa itsensä usein häpeälle. Häpeän rajamailla olen itselleni uuden tai vaikean asian äärellä, ja se on kiinnostavaa, joskin ei aina mukavaa.

Lauran työhäpeä alkaa usein puskea hikenä ulos jo elokuvan ensimmäisenä kuvauspäivänä, uuden työryhmän edessä. Hän pitää tärkeänä, että hän voi silloin puhua Elinalle ujoudestaan ja kauhustaan uuden projektin alla.

– Saan huutaa ääneen häpeääni, että ”siellä hikoilin ja sanoin näin”. Kun Elina nauraa asialle kanssani, se jo helpottaa ja muuttaa tilannetta kevyemmäksi. Jos kaiken säilöö sisäänsä, siitä kasvaa uusi häpeämöykky, Laura sanoo.

Laura nauraa, että siviilissäkin hävettää usein – ja joka puolella. Nuorena tilanne oli vielä pahempi.

– Silloin häpesi hirveästi kaikkea! Nykyään tietää, ettei siihen kuole. Aika on armollinen. Ehkä oma kyvyttömyys joskus vieläkin hävettää, Elina tunnustaa.

Laura sanoo myös punastelevansa paljon, julkisesti ja holtittomasti. Ja se vasta hävettääkin.

– En jaksa sitä! 19-vuotiaana se on vielä söpöä, mutta tässä iässä ihan karmeaa. Se tapahtuu vielä oudoissa paikoissa, koska punastelu ei ole tahdonalaista. Jos törmään vaikka yllättäen kaupungilla ihmiseen, saatan punastua ja puna vain pahenee, kun pelkään, mitä toinen luulee minun ajattelevan. Lopulta olen niin punainen ja lukossa, että voin vain moikata ja kävellä ohi, Laura kuvailee.

Laura kertoo, että Elina on sparrannut häntä paljon omien epävarmuuksien käsittelemisessä.

– Olen soittanut Elinalle niin monta kertaa, etenkin nuorempana. Hän on kuunnellut aina, kun olen tilittänyt esimerkiksi ujouttani.

Elinan mielestä Lauran kokema häpeä ja ujous on voimavara, osoitus näyttelijälle tärkeästä herkkyydestä.

– Eivät kaikki näyttelijät ole kova­äänisiä ekstroverttejä, vaikka heitäkin löytyy, Elina sanoo.

Viimeksi ystävykset puhuivat puhelimessa kolme tuntia. Joskus jutellaan työasioista, usein henkilökohtaisia. Puheissa on myös naisnäyttelijän rooli maailmassa.

– Näyttelijän ammattia mystifioidaan paljon. Yksi vanhoista stereotypioista on se, että naisnäyttelijä muuttuu käyttökelvottomaksi, kun hänen sex appealinsa katoaa. Sitä jankutetaan ihan loputtomiin, että pelottaako tai miltä ikääntyminen tuntuu. Kun täytin 40, naistoimittajat kysyivät Hyvä poika -elokuvan ensi-illassa, että huolestuttaako. Olin todella hämmentynyt. Kuka kysyi Tommi Korpelalta siinä iässä, että pelottaako roolien loppuminen, Elina ihmettelee viitaten menestyneeseen näyttelijäpuolisoonsa.

Elämä on myös epäonnistumisen kestämisen taidetta. Siksikin on tärkeää panna tarpeeksi usein läskiksi ja antaa kyytiä itse aiheutetuille ja ulkoa tuleville paineille.

Siinä ystävyksiä auttaa tämän tästä vapaamuotoisissa merkeissä kokoontuva Enid Blyton Association -seura, jonka muodostivat alun perin Laura, Elina ja näyttelijä Maria Sid. Nykyään seurassa mukana ovat myös näyttelijä Krista Kosonen ja agentti Laura Munsterhjelm. Siinä seurassa saa sokan irti, sanoja ei säästellä, häpeää koeta.

Kaksistaankin Elinan ja Lauran on tärkeää löytää yhteisiä hetkiä ja paikkoja, joissa paineita puretaan.

– Käymme monesti viikossa saunomassa ja uimassa, jos aikataulut sopivat yhteen. Minä voisin istua lauteilla vaikka kuinka kauan. Elina on avantopersoona, joka puhuu törkeitä kylmäkivun iskiessä, Laura kertoo.

Meikki Heidi Reponen. Tyyli Matisa Nassir. Elinan Paita Nosh, neule R-collection, housut Esprit, Kengät Unisa, Kaulakoru Sora Design, pipo KN, kaulahuivi Esprit. Lauran Vaalea neule Filippa K, punainen neule R-collection, housut Esprit, koru Cailap.