Mahtuuko rakkaus lastensuojeluun? Kun Roosa Björninen oli lapsi, lastenkodin aikuiset ottivat syliin ja opettivat, mitä turvallinen kosketus on

Kun Roosa Björninen oli koululainen, hän rakasti erityisesti Vinskiä. Vinski oli ratsastustallin huonosti käyttäytyvä suomenhevonen, josta tuli hänen hoidokkinsa. Björninen harrasti ratsastusta ja on kiitollinen, että vaikka kyseessä on kallis laji, häntä kannustettiin tallille ja kilpailuihin saakka. Vinskin korvaan hän sai myös kuiskuttaa salaisuudet.

– Koulussa minua kiusattiin, enkä saanut sieltä kavereita. Vinski on ollut tärkeä ystävä ja terapiakumppani, jota ilman en varmaan olisi tässä.

Björnisen lapsuus ei ollut normin mukainen, sillä hän asui lastenkodissa.

Varhaislapsuutensa Björninen asui kahdestaan äitinsä kanssa. Isä oli kuollut Björnisen ollessa vasta taaperoikäinen. 8-vuotiaana hänen elämänsä muuttui, kun lastensuojeluviranomaiset tekivät huostaanottopäätöksen ja Björninen muutti lastenkotiin.

Björninen muistaa lapsuudestaan ja huostaanoton ajoista vain palasia.

– Alussa minulla oli hirveä koti-ikävä. Ikävää helpotti äitini yöpaita, jonka olin ottanut mukaan. Vaikeudet äidin omassa elämässä aiheuttivat kuitenkin sen, ettei koti ollut minulle oikea ympäristö kasvaa ja kehittyä, Björninen sanoo nyt, 26-vuotiaana.

Lastenkodissa Björnisen ympäröi kuitenkin välittävä ilmapiiri ja pysyvä henkilökunta. Aikuiset lohduttivat, silittivät päätä, ottivat syliin ja antoivat hyvänyönsuukon ennen nukkumaanmenoa.

– Sijaishuollossa asuvan lapsen tai nuoren pitää päästä harjoittelemaan turvallista kosketusta ja sitä, missä omat rajat menevät. Jos kosketusta ei pääse harjoittelemaan, miten sen voisi osata tulevaisuudessa? Björninen kysyy.

Roosa Björninen on viettänyt joulua lastenkodin työntekijän perheen kanssa työntekijän kotona. Hän on myös saanut hoitaa vauvaa ja tavata työntekijöiden lapsia.

Suomi on eräänlainen lastensuojelun poikkeusmaa. Täällä sijaishuolto nojaa vahvemmin laitoksiin kuin muissa Länsi-Euroopan maissa, Pohjoismaista puhumattakaan, sanoo lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen. Esimerkiksi Iso-Britannian, Norjan ja Islannin sijaishuollossa perhehoito on laitoksia huomattavasti yleisempää.

Sijaishuollolla tarkoitetaan huostaanotetun, kiireellisesti sijoitetun tai väliaikaisesti kodin ulkopuolelle sijoitetun lapsen hoitoa ja kasvattamista lastensuojelulaitoksessa tai sijaisperheessä. THL:n mukaan vuonna 2023 reilut 11 000 lasta asui huostassa ja uusia huostaanottoja tehtiin noin 1 700. Käytännössä sijoituksia tehdään sijaisperheisiin tai lastensuojelulaitoksiin, kuten lastenkoteihin.

Suomessa perheisiin sijoitetaan yleensä pienet lapset, mutta noin 13 ikävuodesta eteenpäin laitoksessa asuminen on nuorelle yleisempää kuin perheessä. Pekkarinen kertaa, kuinka laitospainotteinen sijaishuolto on peruja Suomen sisällissodasta, jonka jälkeen järjestöt, kunnat ja valtio perustivat lastenkoteja sodassa orvoiksi jääneille.

– Yli sadan vuoden takaiset tapahtumat eivät kuitenkaan auta selittämään tätä päivää, Pekkarinen sanoo.

Pekkarinen ajattelee, että laitoksessa asuvalle lapselle todennäköisyys välittävien, pitkäkestoisten ja lämpimien ihmissuhteiden muodostumiseen on pienempi kuin sijaisperheessä asuvalla lapsella. Halukkaiden sijaisperheiden määrä on hänen mukaansa kuitenkin jatkuvasti vähenemään päin. Mitä isompi lapsi, sitä vaikeampaa perheen löytäminen on.

Björnisellä oli kiusaamiskokemuksia koulun lisäksi myös lastenkodista. Hänestä aikuisten oli vaikea puuttua kiusaamiseen, sillä jokainen nuori toi lastenkotiin mukanaan omat ongelmansa ja traumansa.

– Minulle etäisyyden ottaminen ja sen ymmärtäminen, että kiusaaminen kumpuaa aina kiusaajan omasta huonosta olosta, on auttanut omien kokemusten hyväksymisessä.

Turvaa Björninen sai lastenkodin aikuisista. Björninen on viettänyt joulua lastenkodin työntekijän perheen kanssa työntekijän kotona. Hän on myös saanut hoitaa vauvaa ja tavata työntekijöiden lapsia. Hän on päässyt harjoittelemaan turvallista ja hyväksyvää kosketusta.

Hän muistaa myös sisarellisia hetkiä lastenkodista. Muistoja on erityisesti lastenkotitaipaleen alkuvaiheesta, jolloin muiden lasten ja nuorten kanssa oltiin tyynysotaa ja kinasteltiin. Nämä nuoret muuttivat kuitenkin omilleen ennen Björnistä.

Björninen tapasi lastenkodissa asuessaan myös äitiään ja puhui tämän kanssa silloin tällöin puhelimessa. 18-vuotiaana Björninen muutti omilleen Poriin. Itsenäistymisen jälkeen hän huomasi yhteydenpidon vaikuttavan liikaa omaan hyvinvointiinsa ja päätti, että on parempi pitää etäisyyttä.

Mutta lastenkodin aikuisten kanssa Björninen on edelleen tekemisissä. Hän kuvailee heitä rakkaiksi ihmisiksi.

Syyskuussa eri maiden lapsiasiavaltuutetut kokoontuivat Helsinkiin pohtimaan lastensuojelun tilaa Euroopassa. Ennen kokoontumista lapsiasiavaltuutetut työskentelivät kokemusasiantuntijoiden kanssa ja kuulivat heidän toiveitaan lastensuojelun kehittämisestä.

Ympäri Euroopan näiden nuorten viesti oli Pekkarisen mukaan yhtenäinen.

– Kokemus siitä, että on rakastettu ja välitetty, jää ohueksi.

Mutta Pekkarisella on ratkaisuehdotuksia. Hänestä tärkeintä olisi varmistaa, että sijaishuollossa elävät lapset ja nuoret saavat elämäänsä pysyvyyttä asumismuodosta riippumatta. Koko perheelle tarjottava tuki ja vanhempien lisäksi esimerkiksi muiden, turvallisten sukulaisten ottaminen mukaan sijoitetun lapsen elämään hallitusti voisi parantaa tilannetta.

– Suurin rikkomus näiden lasten oikeuksia kohtaan on heidän siirtelynsä paikasta toiseen, jolloin he joutuvat kokemaan uudelleen ja uudelleen hylkäämisen kokemuksia. Moni voi traumatisoitua hyvää tarkoittavan järjestelmän vuoksi.

Lastensuojelua ja sijaishuoltoa säätelee Suomessa sekä lastensuojelulaki että laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta. Jälkimmäisessä linjataan muun muassa, että lasta tulee kasvattaa siten, että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti.

Kummassakaan laissa ei mainita rakkautta sanana. Pekkarinen ei näe, että sellaista muotoilua tarvittaisiin. Hän ajattelee, että oikeus saada osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä on suomalaisen lainsäädännön kauneimmin kirjoitettu osa. Vähän suomalaisempi tapa puhua rakkaudesta.

– Tarvitseeko sitä sitten erikseen kirjoittaa lastensuojelulakiin? Mielestäni ei.

Pekkarinen muistuttaa, että YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksessa linjataan, että lapsen tulisi kasvaa perheessä onnellisuuden, rakkauden ja ymmärtämyksen ilmapiirissä. Sopimus sitoo myös Suomea.

Roosa Björninen opiskelee politiikan tutkimusta Tampereen yliopistossa. Metsään Björninen menee, kun hän haluaa omaa rauhaa.

Tampereen metsillä on Roosa Björnisen sydämessä tärkeä paikka. Metsään Björninen menee usein, kun kaipaa omaa rauhaa. Metsässä unohtuvat opiskelun ja kahden työn aiheuttama kiireen tuntu ja stressi.

Kun Björninen kasvoi murrosikään, hän alkoi haaveilla lukion suorittamisesta. Hän aloittikin lukion, mutta lopetti sen kesken. Hän suoritti välissä leipuri-kondiittorin ammattitutkinnon, ja palasi sieltä takaisin lukion penkille. Ylioppilaaksi kirjoittamista juhlittiin hyvin paperein. Lukiosta hän sai myös ystäviä, jotka kulkevat mukana edelleen.

Björninen on tietääkseen lastenkotinsa toinen ylioppilas ja ensimmäinen, joka on jatkanut yliopistoon. Tällä hetkellä hän opiskelee politiikan tutkimusta Tampereen yliopistossa. Hän tekee töitä kaupan kassalla sekä kokemustaustaisena asiantuntijana lastensuojelun kehittämistyöhön erikoistuneessa Pesäpuu ry:ssä. Pesäpuussa hän kohtaa sijaishuollossa eläviä nuoria ja on järjestänyt työpajan rakkauden teemaan liittyen.

– Monet nuoret kohtaavat lastenkodeissa tunnekylmyyttä ja myös fyysistä kovuutta. Mikä lastensuojelun ammattilaisia rakkaudessa pelottaa? hän kysyy.

Rakkaus on Björnisen näkökulmasta yhteiskunnallinen kysymys. Hän kehottaa pohtimaan, mitä kaikkea rakkaus voi olla ja miksi käsitteellä monesti tarkoitetaan vain romanttista rakkautta.

Björnisen mielestä rakkauden käsitteellä olisi tilaa myös Suomen lastensuojelulaissa. Rakkauden teemaa lastensuojelussa on käsitelty, tutkittu ja edistetty myös muualla, kuten Skotlannissa ja Englannissa.

Björninen kiittää paljosta lastenkotinsa aikuisia, sillä hän on oppinut rakastamaan ja vastaanottamaan monenlaista rakkautta. Lastenkodin arjessa elettiin aamu-, ilta- ja yövuoroa aikuisten kesken ja myös nuoret vaihtuivat. Silti Björninen kokee saaneensa myös pysyvyyttä, vaikka lapsuuden unelmissa hän ajatteli sijaisperheen olevan rauhallisempi ympäristö.

– Näin jälkikäteen ajattelen, että olen ollut tosi onnellisessa asemassa. Olen saanut hyvää ja rakkaudellista sijaishuoltoa, josta on jäänyt elämään tärkeitä ja rakkaita ihmisiä vielä itsenäistymisen jälkeenkin.