Lasten tekemät väkivaltarikokset herättävät voimakkaita tunteita, ja niin kuuluukin olla
Lukiessani oikeusministerin kommentteja mediassa siitä, tulisiko rikosoikeudellisen vastuun ikärajaa alentaa, huomasin provosoituvani. Oikeusministerin kommentin voi lukea mahdollisesti toisellakin tapaa, minä luin sen kostopuheena, kirjoittaa Maryan Abdulkarim.
Yhteiskunta on säätänyt väkivallan rangaistavaksi, koska emme pidä sitä hyväksyttävänä. Keskustelu Vantaan tragedian jälkeen on ollut ymmärrettävästi vaikeaa ja kivuliasta.
Lasten kuuluu oppia koulussa taitoja, jotka auttavat heitä liittymään yhteiskunnan jäseniksi, ei ampua toisiaan. Aseellinen väkivalta koululuokassa on järkyttävää ja vanhempana se tuo arkeeni pelon, josta ei ole ulospääsyä. En kuitenkaan halua oppia elämään sen kanssa miettien, voiko lasteni kouluissa tapahtua vastaavaa.
Minulle kouluväkivaltatapaukset tulevat vastaan mediassa – ei kokemuksen kautta. On vaikeaa kuvitella, millaisia tunteita käyvät läpi ne perheet, joille se tieto on kokemusperäistä.
Myös suhtautumisessamme lapsiin ja nuoriin kohdistuneeseen väkivaltaan meillä on synkkiä kokemuksia. Yksi niistä tapahtui 56 vuotta ennen Vantaan tragediaa, kun 18-vuotiaan Valto Bergin elämä päättyi väkivaltaisesti. 57-vuotias kunnallispoliitikko ampui häntä päähän laillisella aseellaan. Suoritettuaan 10 kuukautta tuomiotaan ampuja palasi luottamustehtäviin.
”Oikeus ja kosto ovat eri asioita. Väkivallan uhrien tulee saada oikeutta ja oikeusvaltiossa sen ratkaisee tuomioistuin.”
Lasten tekeminä väkivaltarikokset herättävät voimakkaita tunteita, ja niin kuuluukin olla. Emme kuitenkaan löydä ratkaisua pikatuomioista ja leimoista. Oikeus ja kosto ovat eri asioita. Väkivallan uhrien tulee saada oikeutta ja oikeusvaltiossa sen ratkaisee tuomioistuin.
Lukiessani oikeusministerin kommentteja mediassa siitä, tulisiko rikosoikeudellisen vastuun ikärajaa alentaa, huomasin provosoituvani.
Oikeusministerin kommentin voi lukea mahdollisesti toisellakin tapaa, minä luin sen kostopuheena.
Yhteiskunta ei kuitenkaan voi nähdäkseni vastuuttaa lasta edes äärimmäisistä teoista ilman, että se vastuuttaa itseään. Me aikuiset olemme vastuussa, koska ymmärrämme vastuun ja koska meillä on kykyä kantaa sitä.
Se, kuinka käsittelemme rikoksia yhteiskunnassa, vaikuttaa meihin kaikkiin. Puuttuminen lasten tekemiin väkivaltarikoksiin vaatii monitasoista lähestymistapaa.
Ensimmäiseksi tarvitaan varhaista tunnistamista ja tukea. Koulujen, terveydenhuollon ja sosiaalitoimen on tehtävä tiivistä yhteistyötä havaitakseen riskitekijöitä ja tarjotakseen apua perheille jo varhaisessa vaiheessa.
Kun kohtaamme lasten tekemiä väkivaltarikoksia, meidän tulisi nähdä ne signaaleina laajemmista yhteiskunnallisista ongelmista.
”Ennen kuin 12-vuotias ampuu luokassa, on tapahtunut sarja asioita, joihin olisi ollut mahdollista puuttua.”
Vantaan tragedian yhteydessä asiantuntijat nostivat esiin sen, kuinka Suomessa ei ole paikkoja väkivaltaisesti käyttäytyville lapsille.
Itse ajattelen, että meidän tulisi yhteiskuntana panostaa siihen, ettei olisi tarvetta tällaisille paikoille, sen sijaan, että hyväksymme lasten väkivaltaisuuden tavallisena ilmiönä.
Keskustelu aselaista ja turvallisuudesta on usein käsitellyt Yhdysvaltoja. Meillä on kuitenkin täällä omakin aseongelma, koska ennen kuin 12-vuotias ampuu luokassa tai kansanedustaja keskustassa, on tapahtunut sarja asioita, joihin olisi ollut mahdollista puuttua.
