Image

Läskisota



Läskisota

Lihavat ovat tämän ajan uusi, syrjitty rotu. Heille ilkutaan television laihdutuskisoissa, ja heitä pidetään syyllisinä terveydenhoitokulujen kasvuun. Lääkärit ja media julistavat sotaa läskiä vastaan. Mutta nyt taisteluun tulee uusi käänne: tutkimukset, jotka muuttavat käsityksen lihavuuden vaikutuksista.Toukokuisena aamuna vuonna 2004 espoolainen nainen kirjautui kotitietokoneeltaan nettiin ja kirjoitti ensimmäiset sanat omaan blogiinsa.Minä olen LIHAVA. Uskomatonta, kuinka kauan tuonkin sanominen on minulta vienyt.
Teksti Pekka Hiltunen
Kuvat Jesse Auersalo

Lihavat ovat tämän ajan uusi, syrjitty rotu. Heille ilkutaan television laihdutuskisoissa, ja heitä pidetään syyllisinä terveydenhoitokulujen kasvuun. Lääkärit ja media julistavat sotaa läskiä vastaan. Mutta nyt taisteluun tulee uusi käänne: tutkimukset, jotka muuttavat käsityksen lihavuuden vaikutuksista.

Toukokuisena aamuna vuonna 2004 espoolainen nainen kirjautui kotitietokoneeltaan nettiin ja kirjoitti ensimmäiset sanat omaan blogiinsa.

Minä olen LIHAVA. Uskomatonta, kuinka kauan tuonkin sanominen on minulta vienyt. Ihan niin kuin asian myöntäminen tekisi siitä enemmän totta.

Pia oli halunnut aloittaa blogin pitämisen jo kauan. Sanottavaa hänelle oli kertynyt vuosien ajan. Blogi on nimeltään Lihavan naisen elämää, koska siinä Pia kertoo, miltä tänä aikana tuntuu olla läski.

Omasta lihavuudesta kirjoittaminen tuntui vähän siltä kuin tulisi ulos kaapista, Pia sanoo. "Olin kolmekymppinen ja tiedostanut mikä olen: lihava ihminen. Se asia ei ollut erityisesti muuttunut vuosien varrella, vaikka olin yrittänyt melkein kaikkea mahdollista."

Yrittäjänä työskentelevä Pia esiintyy blogissaan nimellä Monique, koska alussa ihmisten reaktiot pelottivat häntä. Nyt Pia ei epäröi kertoa oikeaa etunimeään. Suurin osa hänen tutuistaankin tietää jo blogista, ja sen pitäminen on lisännyt hänen itsetuntoaan.

"Parina viime vuotena olen alkanut olla enemmän sinut itseni kanssa. Häpeän päiviä on yhä, mutta vähemmän."

Häpeän päivistä löytyy kuvauksia hänen blogistaan.

Pahinta on nurkan takaa yllättävä läskipäivä. Aamulla peiliin kat­soessa näytän mielestäni ihan siedettävältä, mutta työmatkan aikana onkin läski päässyt yllättämään minut, ja työpaikan hissin peilistä minua tuijottaa HIRVEÄ LÄSKI.

Jos kuulen jonkun supattavan ystävälleen läheisyydessäni, hän luonnollisesti kommentoi minun ulkomuotoani. Vainoharhaisuuteni taas tekee minusta aggressiivisen, enkä tahdo läskipäivinä sietää muita, koska he selvästikin inhoavat ja pilkkaavat minua.

Piaa painaa tunne, että muut inhoavat häntä.

Niin osa ihmisistä inhoaakin, koska hän kuuluu uuteen ihmis­rotuun: lihaviin.

Heihin suhtaudutaan niin kuin tummaihoisiin joskus.

He ovat yksinkertaisia. Täytyyhän heidän olla vähän tyhmiä, sillä kuka fiksu ihminen haluaisi olla lihava?

He ovat laiskoja. Epäluotettavia. Antavat periksi alituisille syömishaluilleen, vaikka ovat jo lihavia.

He ovat rumia. Ja he haisevat, koska hikoilevat kilojensa alla eivätkä huolehdi hygieniastaan.

He ovat usein jollain rempseällä tavalla koomisia, laskevat itsekin leikkiä muodoistaan.

Lihavat ovat oma ihmislajinsa, jolle nauretaan, jota syrjitään ja johon halutaan kohdistaa erilaisia toimenpiteitä. Kuten tummaihoisia, lihavia määrittää ihmisinä muiden silmissä eniten heidän ulkomuotonsa. Mutta tähän kastiin voi joutua periaatteessa kuka tahansa, vain lihomalla riittävän paljon.

Ja toisin kuin tummaihoisia, lihavia saa arvostella julkisesti. Koska lihavuuden ajatellaan olevan ihmisen oma vika ja hänelle haitallista, kuka tahansa voi huomautella lihavalle tämän painosta tai elämäntavoista. Sehän tapahtuu lihavan omaksi parhaaksi, "terveyden" nimissä.Eikä osa meistä tyydy vain muistuttamaan terveellisestä ruokavaliosta, vaan käyttää värikkäämpiä ilmaisuja.

Punkero. Tankki. Norsu. Valas. Rasvapallo. Tonnikeijukainen. Ihratynnyri. Laardikasa. Hehtoperse. Läskimooses. Tai vain: läski.

Etenkin lihavat naiset saattavat kohdata halveksuvia asenteita. Esimerkkejä löytyy vaikkapa netissä käytävistä keskusteluista - tässä ote Suomi24.fi-sivustolta: "Lihava nainen on usein helppo saada sänkyyn. Jos baari-illan päätteeksi tekee ihan pirusti mieli, on helpompi kaapata mukaan se tukeva tyttö, kuin yrittää iskeä sitä hyvärunkoista kaunista naista, jonka ympärillä pyörii kymmenen miestä. Sille tukevalle tytölle ei tarvitse kauaa jutella, kun saanti on varma."

Lihavien itsensä mielestä heidän elämässään ei usein ole ongelmana terveys, vaan se, miten muut ihmiset suhtautuvat heihin, sanoo tutkija Hannele Harjunen. Hän viimeistelee yhteiskuntatieteellistä väitöskirjaa suomalaisten naisten kokemuksista lihavuudesta.

Lihavuus nähdään eräänlaisena välitilana, väliaikaisena olomuotona, josta ihmisen oletetaan pyrkivän pois, sanoo Harjunen. Väli­aikaisuuden ajatus on suuri paradoksi, sillä yleensä lihavuus on melko pysyvää. Tutkimusten mukaan vain pieni osa laihduttajista, noin viisi prosenttia, onnistuu pysymään saavuttamassaan tavoitepainossa.

Mutta lihavan täytyy ajatella ja esittää olevansa muuttumassa, koska pysyvä lihavuus mielletään pysyväksi epäonnistumiseksi. Lihavan täytyy pitää yllä laihdutuspuhetta, Harjunen kertoo. On kursailtava ruokapöydässä - taidan jättää jälkiruoan väliin, kun pitäisi saada tuota painoa alemmas ­- ja suunniteltava uutta, hoikempaa elämää.

Ja jos ei sitä muuten huomaa suunnitella, yhteiskunta tulee avuksi. Läskin ihmisen tarvitsee vain avata televisio.

Englantilainen nainen astuu kotitalonsa pihalle ja ­puh­keaa itkuun.

Fiona Derin on matkatoimistovirkailija, joka on lähtenyt mukaan brittitelevision ohjelmaan You are what you eat. Fiona painaa 117 kiloa - hänellä on tapana herkutella hampurilaisilla ja rakastamallaan suklaalla.

Nyt hän puhkeaa tv-kameroiden edessä itkuun, koska hän näkee kotipihallaan ison hautakiven. Se on tehty suklaasta. Ohjelman tekijät ovat tehneet sen järkyttämään häntä. He saavat mitä haluavat: Fiona muuttaa ruokavaliotaan, alkaa käydä kuntosalilla ja laihtuu.

Se on laihdutusviihdettä, ja sitä esitetään Suomenkin tv-kanavilla lähes joka ilta. You are what you eat -sarjakin on nähty meillä, sitä on esittänyt MTV3, joka pyörittää myös sarjaa Suurin pudottaja.

Lihavien ihmisten näkyvin rooli mediassa tällä hetkellä on olla iloinen tai epätoivoinen laihduttaja. Lihavuudella on ylipäätään ­julkisuudessa uusia merkityksiä, sanoo mediatutkija Katariina Kyrölä. Ennen pyylevyys yhdistettiin lupsakkuuteen, ­mutta nyt sille on annettu ahdistavia piirteitä.

Läski hahmo on sosiaalisesti rajoittunut tai ahmii masennukseensa, kuten Lostin Hurley, tai hän symboloi kauhistavaa taantumista, kuten Gilbert Grape -elokuvan jättimäinen äiti. Amerikkalaisessa tv-maailmassa lihavuus on naiselle jo niin rohkeaa, että se viestii piittaamattomuudesta kulttuurin säännöistä, ja sen koomisuudessa on maanisia sävyjä, kuten Fat Actress -sarjan Kirstie Alleyllä. Miesten rooleissa lihavat olivat ennen vauraita vallanpitäjiä, mutta nyt usein karskeja, työväenluokkaisia - ja rikollisia, kuten Sopranosin mafiapomot.

Yhä hoikempia ihmisiä pidetään ylipainoisina. Se näkyy muotimaailmassa ja mediassa, joissa hyvinkin tavallisen kokoiset ihmiset kauhistelevat olevansa lihavia ja Jennifer Lopezin takamusta haukutaan isoksi, oli se kuinka tanssin kiinteyttämä tahansa.

Yhdysvalloissa lihavien järjestöt ovat jo vuosia kampanjoineet hoikkuuden ihanteita vastaan, ja siellä on perustettu omia lehtiä ja palveluita lihaville. Suomeen niitä ei ole syntynyt. Me Naiset koetti 2000-luvun alussa perustaa sisarlehden Me Naiset XL, mutta se kuoli pian ilmoitusten puutteeseen. Edes ne vaatevalmistajat, joilla on mallistoja "isoille tytöille", eivät ilmoitelleet lehdessä, koska pelkäsivät koko tuotemerkkinsä leimautuvan läskien vaatteiksi.

Yksi lihavien puolesta puhuva media Suomesta löytyy: 7 päivää -lehti pyörittää Miss XL -kauneuskilpailua. Mutta moni sen osallistujista on pikemminkin normaali- kuin ylipainoinen, ja voi tietysti kysyä, asettaako juorulehden missikilpa vallitsevia kauneuskäsityksiä kyseenalaisiksi.

Uutinen Aamulehdessä 24. toukokuuta 2006:

Ylipainoinen suomalainen sohvaperuna sairastuu aikuisiän diabetekseen. Hoito aloitetaan, mutta valtio korvaa siitä vain 60 prosenttia, kunnes potilas tekee itselleen täydellisen elämäntaparemontin. Näin suomalaista terveydenhuoltoa kehittäisi neuvotteleva virkamies Olli Simonen sosiaali- ja terveysministeriöstä.

Simosen mukaan ... olisi moraalista velvoittaa myös sairastunutta vaikuttamaan elämäntavoillaan terveyteensä. - Nykyään ihmiset saavat vain vapaasti velloa omissa liemissään, Simonen sanoo.

Vapaasti velloa omissa liemissään? Se on virkamiehen suusta tavallista karkeampaa puhetta. Mutta sellaiset ajatukset eivät ole harvinaisia, samoja uudistuksia on esittänyt muun muassa Sitran yliasiamies Esko Aho. Ehdotukset on kansanomaisesti nimetty läskiveroksi, ja se on tähän asti julkisessa keskustelussa tyrmätty. Mutta ajatus läskiverosta pulpahtelee esiin, ja se kertoo siitä, kuinka paljon lihavuuden ajatellaan syntyvän heikosta moraalista. Koska kansalaiset eivät vain usko terveysvalistusta ja laihdu, heille halutaan vahvempaa kuria.

Lihavuus liittyy terveysviranomaisten mukaan olennaisesti moniin sairauksiin, joista yhteiskunnalle merkittävimpiä ovat aikuistyypin diabetes, aivohalvaus, sydäninfarkti, verenpainetauti, tuki- ja liikuntaelinsairaudet ja eräät syövät. Lista muista sairauksista, joihin lihavuus on kytketty, on lähes loputon: unihäiriöt, potenssiongelmat, lapsettomuus, sikiövauriot, sappikivet, lämpöhalvaus, harmaakaihi, depressio, kihti, astma.... Lihavaa ihmistä pidetäänkin usein jo sellaisenaan sairaana tai ainakin sairauksien uhkaamana.

Lihavien rodulla on ongelmia myös töissä: heitä epäillään hoikkia huonommiksi työntekijöiksi. Etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa on havaittu, että lihavuus heikentää työnhakijan asemaa ja työn­tekijän mahdollisuuksia edetä urallaan. Molemmissa maissa on alettu pohtia, pitäisikö lihaville järjestää syrjinnältä lainsuojaa.

Suomestakin löytyy yksittäisiä kertomuksia lihavien työsyrjinnästä. On myös havaittu, että naisjohtajista hoikemmat ansaitsevat parempaa palkkaa kuin lihavat. Se huomattiin Työ ja terveys Suomessa -tutkimuksessa 2003, ja viime vuonna uusittu tutkimus vahvistaa ilmiön pysyneen, kertoo Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Kaisa Kauppinen. Palkkaero on jopa 20 prosenttia. Se syntyy siitä, että hoikkia naisia suositaan näkyvissä johtotehtävissä, joissa maksetaan palkan ohessa bonuksia ja suorituspalkkioita. Hoikkuutta pidetään naisjohtajien joukossa osoituksena henkisestä lujuudesta.

Lihavien asema on kyseenalaistettu muissakin asioissa. USA:ssa he saattavat kohdata vaikeuksia hankkiessaan vakuutuksia ja vuokra-asuntoa. Ylipainoisia ei hyväksytä adoptiovanhemmiksi esimerkiksi Thaimaassa ja Kiinassa. Britanniassa heitä ei ole kelpuutettu kasvattivanhemmiksi, ja useissa maissa on väitelty, pitäisikö lihavien vanhempien ylipainoiset lapset ottaa huostaan, jotta lapset laihtuisivat. 

Ei ihme, että Suomessa julkaistiin taannoin terveysartikkeli, joka alkoi: "Lihavuuden sanotaan olevan länsimaissa ihmisen ­kaikkein häpeällisin ominaisuus, tutkija Stiina Hänninen Tampe­reen yli­opistosta kertoo. Hännisen mukaan monet lihavat ovatkin sanoneet olevansa mieluummin vaikkapa kuuroja tai sokeita kuin lihavia."

Artikkelin tuotti elintarviketeollisuutta edustava yhdistys Finfood, ja se on julkaistu muun muassa naisille suunnatuilla MTV3:n Helmi-nettisivuilla. Väite häpeällisimmästä ominaisuudesta ei tosin perustu mihinkään yhteen tutkimukseen vaan tutkija Hännisen tulkintaan eri lähteistä. Ja itse asiassa hän tarkentaa nyt, että on tutkinut vain suuresti ylipainoisten kokemuksia ja tarkoittanut lausunnossaan heitä.

Mutta sillä ei ole paljon väliä - moni allekirjoittaa tuon ajatuksen kaikista lihavista, ja ylipainonhan tiedetään lisääntyvän koko ajan.

Pysähdytäänpä tähän hetkeksi miettimään. Eikö läskien rodulla olekin hurja osa - joutua tällaisen häpeällisen taakan kantajaksi?

Ja eikö olisikin vielä hurjempaa, jos lihavat on ­syyl­listetty kaikista näistä ongelmista turhaan, ilman todellisia perusteita?

Vuonna 2002 amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä J. Eric Oliver aloitti suuren urakan.

Hän oli huomannut, kuinka uutisissa ja tutkimus­raporteissa yhä uudelleen kerrottiin, että lihavuuden tuomat ongelmat vaarantavat koko terveydenhuolto­järjestelmän. Oliver päätti tutkia, miten Yhdysvaltojen terveyspolitiikan tulisi tähän vastata. Hän perehtyi laajalti lihavuudesta tehtyihin lääketieteellisiin ja yhteiskunnallisiin tutkimuksiin.

Silloin hänelle tuli pulma. Iso pulma.

Mitä enemmän raportteja luin ja mitä useampia asiantuntijoita ­haastattelin, sitä paremmin tajusin, että perusoletuksessani oli jotakin vikaa. Suurin osa lihavuuteen liittyvistä väitteistä perustui todisteisiin, jotka olivat hyvin hataralla pohjalla.

Tilastoista selvisi, että useimmat väitteistä, joiden mukaan lihavuus aiheuttaa useita sairauksia ja lihavuus on syy tuhansiin kuoleman­tapauksiin, eivät yksinkertaisesti pitäneet paikkaansa. Silti näitä ­pseudotietoja johdonmukaisesti levitettiin tosiseikkoina.

Näin Oliver kirjoittaa viime vuonna julkaistussa kirjassaan Fat politics, jonka nimen voi suomentaa Läskin politiikaksi. Kirja kumoaa perusteellisesti nykykäsitykset lihavuuden vaikutuksista. Oliverin mukaan läski ei ole lainkaan sellainen vaara, jollaisena se esitetään.

Käytyään läpi valtavan määrän tutkimuksia Eric Oliver löysi vain kaksi sairautta, joihin kehon liiallinen rasva on itsessään osoitettu syypääksi: kihti, jota ilmenee suurta ylipainoa kannattelevissa nivelissä, ja kohtusyöpä, jota ilmenee ylipainoisilla naisilla, koska heidän kehonsa tuottaa paljon estrogeenihormonia.

Toisin kuin ihmiset nyt uskovat, läskillä sinänsä ei ole kaikille vaarallisia vaikutuksia, Oliver summaa. Vasta sitten, jos läskiä on todella paljon ja se sijaitsee vatsaontelossa, riski joihinkin sairauksiin kasvaa. Silloinkin puhutaan vielä riskistä, ei sairastumisesta. On myös olemassa sairauksia, joilta lievä ylipaino näyttää suojaavan ihmistä.

Useimmissa sairauksissa, joita lihavuuden väitetään aiheuttavan, on vain oletettu sen aiheuttavan niitä. Näin oletetaan, koska lihavilla usein ilmenee näitä vaivoja enemmän kuin hoikilla - mutta se ei tarkoita, että lihavuus olisi niiden syy. Sen sijaan on asioita, kuten vähäinen liikunta, jotka aiheuttavat sekä sairauksia että lihavuutta.

Otetaan esimerkki. On yleinen uskomus, että lihavuus aiheuttaa verisuonten tukkeutumista. Mutta tutkimukset eivät ole osoittaneet, että läski aiheuttaisi valtimokovettumia - vääränlainen ruokavalio sen sijaan aiheuttaa niitä niin hoikille kuin lihaville, Oliver kertoo.

Amerikasta tietysti tulee kaikenlaisia kohukirjoja, joiden väitteitä on syytä epäillä. Mutta Eric Oliver ei  ole kuka tahansa, hän on ­Chicagon yliopiston valtiotieteiden apulaisprofessori ja kansanterveyteen perehtynyt tutkija. Ja samoihin johtopäätöksiin on Amerikassa tullut toinen tutkija: Coloradon yliopiston oikeustieteen professori Paul Campos kirjassaan The Obesity Myth (Lihavuuden myytti). Ja kolmas: liikuntafysiologian professori Glenn A. Gaesser, joka on kirjoittanut aiheesta jo 90-luvulta lähtien. Ja neljäs: ravitsemus­tieteilijä ja sydänsairauksien asiantuntija Paul Ernsberger...

Uusi näkemys lihavuudesta selittää sen mysteerin, miksi lievästi ylipainoiset ihmiset elävät yleensä pitempään kuin hoikat eikä suurikaan ylipaino välttämättä tuota ihmiselle terveysongelmia. Nämä tulokset on havaittu sadoissa tutkimuksissa. Glenn Gaesser on arvioi­nut, että kolme neljäsosaa lääketieteellisistä tutkimuksista, joita lihavuuden vaikutuksista terveyteen tehtiin vuosina 1945-1995, ei havainnut itse lihavuudella olevan haitallisia vaikutuksia tai löysi sillä olevan myönteisiä vaikutuksia. Viimeksi tämän vuoden alussa julkistettiin israelilainen tutkimus, jossa seurattiin yli 10 000 miehen terveyttä yli 40 vuoden ajan, ja tutkimuksen alkaessa miehet olivat yli 40-vuotiaita. Heistä pisimpään ovat eläneet lievästi ylipainoiset.

Mutta näitä tutkimuksia vähätellään eikä niitä yleensä uutisoida näyttävästi. Uskoa lihavuuden vaarallisuudesta on pidetty yllä niin kauan, että ihmiset, erityisesti terveyden ammattilaiset, eivät yksinkertaisesti suostu enää uskomaan muuta, Eric Oliver toteaa.

Kaiken takana on belgialainen tähtitieteilijä.

1830-luvulla mies nimeltä Adolphe Quetelet halusi tutkia, voiko ihmisiin soveltaa todennäköisyyden lakeja kuten matematiikkaan ja tähtitieteeseen. Hän tutki tilastoja asevelvollisista ja vertasi näiden pituuksia ja painoja. Selvisi, että kaikille pituuksille löytyi keski­määräinen paino, jonka lähelle useimpien miesten paino sijoittui.

Oli syntynyt painoindeksi. Ja Quetelet meni vielä pidemmälle: hän päätteli, että koska useimmat ihmiset sijoittuvat tiettyyn ­kohtaan painoindeksiä, se olisi kohta, johon kaikkien tulisi pyrkiä. Syntyi idea keskiverrosta, ideaalista ihmisestä.

Painoindeksiä käytettiin 1800-luvulla kuten muita ihmisen fysiologiaan pohjaavia luokitteluja, esimerkiksi kallonmuotoa. Keskiverrosta poikkeavien uskottiin rikkovan sosiaalisia normeja, olevan heikkolahjaisia tai taipuvaisia rikollisuuteen. 1900-luvulla indeksillä alettiin mitata lihavuutta, kun kaupunkilainen elämä lisäsi väestön painoa.

Nyt painoindeksi on kaikkialla maailmassa tuttu mittari. Sen avulla joukostamme erotellaan läskien rotua.

Moni meistä tietää, mihin indeksillä sijoitumme, eli paljonko on painomme jaettuna pituutemme neliöllä. Esimerkiksi 175-senttisen ihmisen, joka painaa 75 kiloa, painoindeksi on 24,5. Se on juuri ja juuri "normaalipainoksi" määritellyn rajan puolella: yleisesti käytetty ylipainoisuuden raja on 25, lihavuuden 30, vaikean lihavuuden 35 ja "sairaalloisen" lihavuuden 40.

Väärä kuva lihavuuden haitoista on levinnyt etenkin painoindeksin takia. Useimmissa alan tutkimuksissa on käytetty mittarina vain sitä, ja jos lihavaksi luokitelluilta on löytynyt sairautta, sen on oletettu johtuvan lihavuudesta. Indeksin korostaminen terveystutkimuksissa on harhaanjohtavaa, koska ihmisen sairastavuus ei muutu suoraan sen mukaan, mihin kohti indeksiä hän sijoittuu, Eric Oliver toteaa.

Jo se, että "ylipainoisuuden" rajaksi on pantu luku 25, on syntynyt vain teoreettisen ja kiistellyn määrittelyn kautta. Vielä vuoteen 1998 asti USA:ssa käytettiin ylipainoisuuden rajana lukua 27,8 miehille ja lukua 27,3 naisille. Sitten terveysviranomaiset päättivät laskea rajaa kansainvälisesti käytettyyn 25:een. Se tarkoitti, että yhdessä hujauksessa 37 miljoonaa amerikkalaista luokiteltiin normaalipainoisten sijasta ylipainoisiksi, vaikka he eivät olleet lihoneet grammaakaan.

Kun sairauksien tutkimuksessa otetaan huomioon muitakin seikkoja kuin painoindeksi, ylipaino ei enää usein liitykään sairastavuuteen. Tärkeitä muuttujia ovat perimätekijät, liikkuminen, ruokavalio, sukupuoli, etnisyys, tupakointi tai terveydenhoidon saanti. Tutkimuksissa löytyy isoja joukkoja ylipainoisia, jotka ovat terveempiä kuin monet hoikat, koska he syövät ja liikkuvat monipuolisesti.

Samanlainen näköharha on liittynyt kuolleisuuden arviointiin. Vuonna 1999 ryhmä amerikkalaisia tutkijoita julkisti raportin, jonka mukaan lihavuus aiheuttaa vuosittain noin 325 000 amerikkalaisen aikuisen kuoleman. Lukua siteerattiin mediassa ahkerasti.

Mutta miten tuo suuri luku syntyi, pohti Eric Oliver. Sitä varten ei ollut selvitetty, aiheutuivatko kuolemat juuri lihavuudesta. Oli vain laskettu se, kuinka moni kaikista vuoden aikana kuolleista oli lihavia eli heidän painoindeksinsä ylitti 30. Ja sitten oletettu, että heidän kuolemansa johtui läskistä. Laskelmassa oli mukana suuria määriä ihmisiä, jotka olivat kuolleet liikenneonnettomuuksissa tai lukemattomista muista syistä, joihin lihavuudella ei ollut mitään yhteyttä.

Vuonna 2005 tehty kriittisempi selvitys arvioikin, että ylipaino aiheuttaa vuodessa noin 26 000 amerikkalaisen kuoleman. Se on vähemmän, kuin heitä kuolee vuosittain liian vähäiseen painoon.

Silti läski on haluttu leimata suureksi, yhteiskunnalliseksi vaaraksi. Miksi? Siksi, että lihavuutta pidetään rumana, sen uskotaan kertovan huonoista elämäntavoista ja sen leimaaminen palvelee monien tahojen tarkoituksia.

On varhainen maanantaiaamu, 8. tammikuuta 2007.

Noin 430 700 suomalaista postiluukkua kolisee ­painavasta asiasta. Helsingin Sanomat on päättänyt lähestyä yli miljoonaa lukijaansa räväkällä kampanjajournalismilla, valtavilla kuvilla lihavista ihmisistä ja uutispääsivun otsikolla Kevään läskikapina alkaa nyt.

Maan valtalehti aloitti juttusarjan Läskikapina, "koska lihavuudesta on tullut yksi vaikeimmista - ja myös kalleimmista - kansanterveyden ongelmista". Helmikuun puoliväliin mennessä juttuja oli ilmestynyt parikymmentä, ja useimmissa toisteltiin samoja argumentteja: lihavuus aiheuttaa kymmeniä sairauksia, siitä koituu huikeat terveydenhoitokulut ja jollei sitä pysäytetä, se vaarantaa kansakunnan tulevaisuuden. Parannuskeinoksi lehti esitteli laihduttamisen ja kunnonkohennuksen, johon se haastoi Mäntsälän kunnan asukkaita (koska siellä tapahtui kuuluisa Lapuan liikkeen kapina vuonna 1932) ja tunnettuja, enemmän tai vähemmän pulskia kansalaisia.

Lihavuustutkijat Hannele Harjunen ja Katariina Kyrölä ovat lukeneet Hesaria järkyttyneinä. Heitä tyrmistyttää juttusarjan sävy ja yksittäisten ihmisten painon nostaminen julkisesti tuomittavaksi.

"Sarjassa vakuutetaan, että aihetta aiotaan tarkastella monipuolisesti, mutta jutut ovat lähestyneet asiaa lähinnä joko lääketieteen tai laihduttamisen näkökulmasta. Eikä niissä käsitellä muita tutkimustuloksia kuin niitä, jotka näyttävät tukevan vallitsevaa käsitystä lihavuudesta. Vaikka kuvissa on hymyileviä laihduttajia, sarja täyttää kaikki moraalisen paniikin lietsonnan tunnusmerkit", Harjunen sanoo.

Hän ja Kyrölä ovat käsitelleet tutkimuksissaan moraalisen paniikin aaltoja, joita lihavuudesta on synnytetty. Edellinen vilkas vaihe Suomessa oli talvi 2003-2004. Silloin esimerkiksi Ylen TV2 teki ohjelman Läski-ilta ja Hesarin taloussivut ison jutun, jonka väitteet voivat tuntua jo tutuilta: Lihavuus vaarantaa terveyden ja talouden! Lihavuudesta on tullut ihmiskunnan suurin kansanterveydellinen ongelma.

Läski on medialle hyvä vihollinen. Siitä varoittamalla media tietää tavoittavansa suuret yleisöt ja olevansa "terveyden" puolella. Se miellyttää konservatiivista yläluokkaa, jolle lihavuus on todiste nykyajan rappiosta, koska läski kasautuu etenkin työväen ja köyhien vyötärölle. Vasemmistolaisesti tai vihreästi ajatteleville lihominen taas on symboli markkinatalouden ja roskaruoan pöhöttävästä turmeluksesta.

Moraalisen paniikin resepti on tällainen: nostetaan yksi ilmiö tai ihmisryhmä huomion kohteeksi yksipuoliseen, ylitselyövään ja autoritaariseen sävyyn. Luodaan mielikuvaa hädästä toistamalla isoja lukuja ja käsityksiä hallitsemattomista vaaroista. Paniikkia on nostatettu aiemmin niin aidsista, pedofiileistä kuin terrorismista. Vaikka paniikki kuulostaa ikävältä, se maistuu lietsojistaan ja yleisöstä hyvältä. Onhan myös hienoa olla huolissaan ja varautua uhkiin.

Räikeä esimerkki läskipaniikista on väite, että lihavuuden takia ensimmäistä kertaa historiassa nykylapset tulevat kuolemaan ennen vanhempiaan. Näin on väitetty myös Hesarin Läskikapinassa, vaikka nykyihmiset ovat ylikiloineenkin monilla mittareilla terveempiä kuin aiemmat polvet ja vain erittäin suuren ylipainon on todettu lyhentävän elinikää. Mutta mielikuvat läskiin kuolevista lapsista ja tulevaisuudella uhkailu ovat tehokasta pelottelua, tutkija Harjunen toteaa.

Voimakas pelote on myös se, että puhutaan epidemiasta. Lihavuutta alettiin kutsua sairaudeksi 90-luvulla, ja 2000-luvun alussa epidemia-termin käyttö levisi kiivaasti. Mutta ylipaino ei täytä yleisiä sairauden kriteerejä: se ei tartu, se ei tuota välttämättä vaivoja, sitä ei voi "parantaa"  - ja on epäloogista luokitella sairaudeksi sinänsä harmiton ominaisuus, joka useissa maissa on jo yli puolella aikuisista.

Silti Suomessakin terveyden ammattilaiset puhuvat "lihavuus­epidemian räjähtämisestä käsiin". Eivätkö he todella ole kuulleet kaikista tutkimuksista, joiden mukaan läski ei ole sinällään pahasta?

Helsingin itäkulmilla, siinä missä Kallio muuttuu Sörnäisiksi, seisoo punatiilinen rakennus. Ennen tällä paikalla oli Elannon juuresvarasto, nyt tänne on varastoitu tietoa terveysasioista.

Talossa sijaitsee valtion tutkimuslaitos Stakes eli Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus. Kolmannessa kerroksessa istuu tutkimusprofessori Markku Pekurinen, jota Hesarikin on käyttänyt asiantuntijana Läskikapinassaan. Pekurisen laskelmia esiteltiin lehdessä 20. tammikuuta esimerkkinä siitä, kuinka valtavat kulut lihavuudesta koituu Suomen terveydenhuollolle: aikuistyypin diabeteksessä 83 miljoonaa euroa vuodessa, aivohalvauksissa 47 miljoonaa, verenpainetaudissa 25 miljoonaa...

Yhteensä hän laski lihavuuden aiheuttaneen vuoden 2004 terveydenhoitokuluista 188 miljoonaa euroa. Se on 1,7 prosenttia terveydenhuollon menoista, mutta silti valtava summa. Pekurinen kuuluukin niihin, joiden mielestä läskiä tulisi verottaa: hän on esittänyt, että normaalipainoisilta tulisi periä pienempiä terveydenhoitomaksuja.

Mutta miten Pekurisen laskelmat ovat syntyneet?

"Ei sellaisia lukuja voi tietenkään eksaktisti kukaan tehdä, ne ovat aina arvioita", hän selittää. "Ja niitä tehdessä pitää olla tarkka ja kriittinen. Pitää kysyä, mitä niillä tavoitellaan, onko taustalla jokin terveyspoliittinen tavoite. Siitä voisi kertoa monia tarinoita, mitä laskelmia lehdissä mennään julkaisemaan, että saadaan isoja otsikoita."

Kriittisyys kuulostaa oikein hyvältä. Miten lihavuuden osuudet terveydenhoitokuluista on laskettu?

Pekurinen kertoo, että ensin määritellään "syyosuus", joka voidaan laskea eri tekijöille. Tässä tapauksessa lihavuuden syyosuus kunkin sairauden kustannuksista. "Sitä varten lasketaan lihavien riski sairastua katsomalla, kuinka paljon lihavilla on kyseistä sairautta suhteessa normaalipainoisiin. Sitten katsotaan, paljonko lihavia on väestössä."

Pekurinen on ottanut lihavuuden syyosuudet Ranskassa 90-luvun alussa tehdystä tutkimuksesta. Siinä selvitettiin, mitä sairauksia yli 14 000 ranskalaisella oli ja mikä oli heidän painoindeksinsä.

Hetkinen. Siis on laskettu, kuinka usein painoindeksin mukaan lihaviksi luokitelluilla on sairauksia suhteessa hoikkiin. Mutta sitä ei ole tutkittu mitenkään, onko lihavuus ollut syynä sairauteen, vai kenties jokin muu seikka. Lihavuus on vain oletettu syyksi.

"Se on se tapa, jolla näitä tutkimuksia tehdään, näin arvioidaan ­elämäntapaseikkojen ja sairauksien suhteita", Pekurinen sanoo.

Eli on tehty se perusvirhe, josta varoittavat amerikkalaiset ­tutkijat, kuten Eric Oliver ja Paul Campos. Miten Pekurisen laskelmille käy, kun nämä tutkijat sanovat, ettei lihavuuden ole osoitettu aiheuttavan yleisesti sairauksia, vaan esimerkiksi liikkumattomuuden?

"Siihen en oikein osaa sanoa mitään. En minä ole lähtenyt haastamaan lääkäreiden näkemyksiä sairauksien synnystä, olen ottanut ne annettuina. Monen lääkärin mielestä lihavuuden kustannuksia on laskettu jopa liian varovaisesti, alakanttiin."

Onko Pekurinen kuullut, että väitteet lihavuuden osuudesta sai­rauksiin on monissa tutkimuksissa asetettu kyseenalaisiksi?

"En... Meillä Suomessa lääketieteen asiantuntijoiden parissa on vallinnut konsensus siitä, että lihavuus aiheuttaa näitä sairauksia."

Markku Pekurinen on kysymyksistä yhtä aikaa yllättynyt, kiinnostunut, hieman hermostunut ja huvittunut.

"Kyllä nyt tuli puhuttavaa vaimon kanssa illaksi kotiin!" hän innostuu ja ottaa muistiin Eric Oliverin kirjan nimen.

On kysyttävä vielä yksi asia. Jos Pekurinen ei itse tiedä mikä todella on lihavuuden vaikutus sairauksiin, miten hän Stakesin tutkimusprofessorina voi tehdä siitä laskelmia ja väittää Hesarissa, että nämä ovat lihavuuden aiheuttamia kustannuksia? Hänhän juuri sanoi, että laskelmissa pitää olla kriittinen, ettei tule tulkittua asioita väärin.

"Minä olen vain yksinkertainen ekonomisti, joudun nostamaan käteni ylös. Kun puhutaan lääketieteestä, on kysyttävä lääkäreiltä."

Kysytään siis lääkäriltä.

Aila Rissasella on kiire, hän pyytää soittamaan kotiinsa, ja sinnekin tulee työpuhelu toisensa jälkeen. Mutta tälle asialle hän sanoo haluavansa raivata aikaa.

Professori Rissanen on sisätautien ja kliinisen ravitsemuksen erikoislääkäri HUS:n lihavuustutkimusyksikössä. Hän on suomalaisten lihavuustutkijoiden yhdistyksen kunniapuheenjohtaja, ja hänen erikoisalojaan ovat lihavuuden ehkäisy ja hoito, lihavuuteen liittyvät sairaudet ja kuolleisuus.

Mihin sairauksiin ylipainon tiedetään hänen mukaansa liittyvän? Vastaus tulee tottuneesti ja perusteellisesti.

"Merkittävin sairaus on diabeteksen kakkostyyppi. Se arvio vaihtelee eri tutkimuksissa, mikä määrä diabeteksesta olisi jäänyt syntymättä jollei lihavuutta olisi - yleensä se on noin 70 prosenttia. Mutta tässä on se ongelma, että liikkumattomuuden ja ylipainoisuuden suhde on kuin oikean ja vasemman käden suhde. Ne ovat niin läheisesti yhteydessä toisiinsa. Jos tarkkoja ollaan, me olemme nyt lukemassa yhteen liikkumattomuuden ja liikapainoisuuden haitat..."

Ja Aila Rissanen käy läpi monia sairauksia, joista jokaisen kohdalla hän muistuttaa, että niitä aiheuttaa monta tekijää yhtä aikaa.

"Monissa näissä sairauksissa ei ole niinkään kyse ihmisen painosta, vaan liikunnan määrästä."

Mitä mieltä hän on amerikkalaisista tutkijoista, jotka sanovat, ettei painoindeksin perusteella voi päätellä paljoa ihmisen terveydestä?

"Olen tietyllä tavalla heidän kanssaan samaa mieltä. On liian yksioikoista vetää johtopäätöksiä vain painoindeksistä. Koko asia on liikapainoisilla hyvin monimutkainen, erityisesti niillä, joiden indeksi on välillä 25-30, eli suurella enemmistöllä ihmisistä. Ennen kuin terveydestä sanotaan mitään, sitä pitäisi tutkia mieluummin eräänlaisella aineenvaihdunnallisella kuntotestillä."

Onko Aila Rissanen samaa mieltä siitä, että on ihan ok, että ihmisellä on jonkin verran ylipainoa, jos tämä kuitenkin elää liikkuvaisesti eikä syö vain epäterveellisesti?

"Suurimmalle osalle ihmisistä se on taatusti juuri näin. Saataisiinpa vain aikaan ajattelunmuutos, että alettaisiin laihuuden sijaan arvostaa kokonaisterveyttä. Se on enimmäkseen muuta, kuin mitä vaaka näyttää."

Miksi sitten vain lihavuus leimataan? Miksi Rissanenkin on antanut lehtiin lausuntoja, joissa hän puhuu "lihavuusongelmasta"?

"Koska merkittävästi lihavien osuus väestöstä kasvaa koko ajan. Kyllä me lääkärit yritämme puhua kokonaishyvinvoinnista ja -terveydenhoidosta. Mutta se puhe ei mene läpi, mediassa on aina tarve yksinkertaistaa. Mutta nyt kun lihavuusongelma on räjähtänyt käsiin, pitäisi olla itsestään selvää, ettei enemmistöä voi stigmatisoida..."

Siinä se tuli taas. Käsiin räjähtänyt lihavuusongelma. Professori Rissanen tietää, että asia on hyvin monisyinen ja puhuminen ­lihavuudesta typistää asian läskiin. Silti hänkin puhuu lihavuudesta, lihavuusepidemiasta, ylipaino-ongelmasta.

Niin tekevät useimmat muutkin lääketieteen ja terveystutkimuksen asiantuntijat. Heidän on helpompi vastustaa läskiä kuin monimutkaista yhdistelmää epäterveellisiä elämäntapoja.

Ja useimmat terveyden ammattilaiset kampanjoivat lihavuutta vastaan yhteistyössä lääke- tai laihdutusteollisuuden kanssa. Niillä on valtava tulonlähde siinä, että yhä hoikemmat ihmiset kokevat olevansa lihavia ja lihavuus luokitellaan sairaudeksi. Tämä yhteisrintama läskiä vastaan toimii esimerkiksi niin, että professori Rissasen tutkimusyksikössä tutkitaan kolmea laihdutuslääkettä osana laajoja hoito-ohjelmia. Se ei tarkoita, että hän ja hänen kollegansa olisivat lääke­teollisuuden korruptoimia. Se tarkoittaa, että lihavuus on ominaisuus, jonka vastustaminen palvelee heidän kaikkien tavoitteita.

Kuusikymmenluku muistetaan muun muassa siitä, että silloin naisten ja mustien vapautuminen otti isoja harppauksia eteenpäin. 70-luvulla alettiin puhua lasten oikeuksista, ja 80-90-luvuilta alkaen homot eivät enää olleet sairaita vaan saivat virallistaa suhteensa.

Tullaanko nämä ajat muistamaan siitä, että käytiin suuri läskisota? Sillä sanalla väittelyä kutsutaan Amerikassa, the fat war. Tähän mennessä Suomessa ei tässä sodassa ole tosin ollut muita uhreja kuin lihavien rotu ja heidän itsetuntonsa. Mutta kenties jonkin ajan kuluttua Hesarin Läskikapina-juttujakin luetaan toisin silmin: se oli sitä aikaa, kun läskiä syyllistettiin kaikesta mahdollisesta.

Miten meidän tulisi suhtautua lihavuuteen?

Ei ainakaan pyrkien erityisesti laihduttamaan, sanoo Eric Oliver kirjassaan, paitsi jos ylipainoa on erittäin paljon. Toisin kuin usein väitetään, pelkkä painon putoaminen ei tutkimusten mukaan yleensä paranna terveyttä. Se parantaa, jos ihminen syö terveellisesti ja liikkuu paljon. Sen seurauksena tämä saattaa laihtua, mutta sen ei tulisi olla tavoite, koska suuri laihtuminen todistetusti on keholle vakava terveysriski, etenkin jojoilu eli toistuvat painonnousut -ja laskut.

Suhtautumisemme lihavuuteen tulisi lähteä niistä syistä, miksi olemme lihavia. Kaksi tärkeintä syytä ovat länsimainen elämänmuoto ja geeniperimämme, Oliver tiivistää. Me lihomme, koska nautimme yhä useammin energiapitoista ruokaa, selviämme työstä usein ilman fyysistä ponnistelua ja vapaalla enimmäkseen huvittelemme, vaikka katsomalla tv:tä. Sen takia ihmisten keskipaino on alkanut nousta ympäri maailman, eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa. Niin kasvaa ihmisten keskipituuskin, eikä sitä vihaa kukaan.

Geeniperimämme sanelee sen, että ylipainoinen keho pyrkii säilyttämään kohonneen painonsa. Kyse ei ole yhdestä geenistä, vaan lukuisten geenien yhteisvaikutuksesta. Perimän vuoksi suurella osalla meistä ylipaino ei helpolla lähde pois, vaikka söisimme kuinka vähän, ja osa meistä taas ei liho, vaikka söisi kuinka paljon.

Eric Oliver toteaa, että vielä kuultuaan tämän kaiken, monen ihmisen epäluulo läskiä kohtaan tiivistyy tokaisuun: "Jos ei lihavuutta pidetä pahana, silloinhan vain annetaan lihaville lupa olla lihavia!"

Niin. Niin annetaankin.

Image 2/2007

[EDIT 6.8.2013: Tekstin sanavalintoja muokattu leipätekstin toisessa jaksossa kirjoittajan pyynnöstä.]

Julkaistu: 15.3.2007