Laskettelua, herkuttelua, kylpylähemmottelua ja Alppien pikku-Rooma – Aostanlaakso on Italian löytö lumilomalle

Urheiluliikkeen ikkunassa on vuori kiipeilyyn tarkoitettuja hakkuja, lumikenkiä ja jäärautoja terävine piikkeineen. Courmayeurin alppikylässä huomaa nopeasti, minkä ympärillä elämä tällä seudulla pyörii. Joka toinen kauppa tuntuu myyvän ulkoiluvälineitä ja säänkestäviä vaatteita. Kirjakaupan hyllyssäkin on kolme metriä pelkkiä vuoristoon liittyviä opaskirjoja. Ympäröivistä huipuista ei tosin nyt näy vilaustakaan. Maisema on kietoutunut sumuharsoon, joka vilauttelee välillä helmoistaan metsäisiä rinteitä.

Olemme Italian luoteisimmassa nurkassa, josta on Ranskaan linnuntietä vähän yli kuusi kilometriä. Kävellen rajan ylitys tarkoittaa tosin pidempää reissua, sillä välissä ovat korkeat vuoret. Autolla matkanteko on nopeampaa, kun voi ajaa Alpit alittavan tunnelin kautta.

Alle 3 000 asukkaan Courmayeur sijaitsee Aostanlaaksossa, joka on yksi Italian vähemmän tunnetuista seuduista. Tämä on myös maan vähäväkisin ja harvimmin asuttu alue. Mutta jos Aosta ei ole ennestään tuttu, lähistön vuoret kyllä ovat. Esimerkiksi käy Monte Bianco eli Mont Blanc, joka kohoaa aivan Courmayeurin kupeessa.

Vuoristo on myös seudun matkailuvaltti. Talvisin tänne saapuvat laskettelijat, kesällä kiipeilijät ja patikoijat. Nähtävää riittää kuitenkin myös vähemmän urheilullisille.

Aostanlaakson yksi erityispiirre on kaksikielisyys: italian lisäksi täällä puhutaan ranskaa. Matkailijalle tämä näkyy muun muassa katukylteissä. Valtaosa alueen väestöstä puhuu italiaa, mutta esimerkiksi julkisiin virkoihin vaaditaan ranskan kielen tutkinto.

Aivan oma lukunsa on paikallisten oma kieli, patoué valdotèn, joka tunnetaan suomeksi nimillä arpitaani ja frankoprovensaali. Tämä syrjäisten vuoristoseutujen kieli on nykyään uhanalainen, mutta arpitaaniksi tehdään yhä esimerkiksi näytelmiä ja kirjoja.

Aostanlaaksossa on ripaus italialaista tyylikkyyttä. Nicolai Cora pyörittää muotiputiikkia Courmayeurissa.

Jestas, mikä keikari! Aukiolla seisoo tupakoimassa nuori mies, joka näyttää tupsahtaneen paikalle suoraan muotiviikoilta. On lierihattu, leveäkauluksinen turkistakki, rennosti solmittu valkoinen kaulaliina ja soikion muotoiset aurinkolasit. Aostanlaaksossa on ripaus italialaista tyylikkyyttä, ja sen huomaa Courmayeurin kaduilla. Urheiluliikkeiden lisäksi kylästä löytyy lukuisia muotiputiikkeja.

Viereisellä aukiolla on valokuvanäyttely entisajan vuorikiipeilijöistä. 1900-luvun alkupuolen retkeilijät poseerasivat vuorilla räätälin tekemissä liivipuvuissa ja samanlaisissa lierihatuissa kuin tapaamamme paikallinen tyyliniekka. Kuvia katsellessa nykypäivän neonväriset toppatakit alkavat tuntua tyylittömiltä.

Punta Helbronnerin näköalapaikalta avautuu maisema jylhän rosoiseen vuoristoon.

Päätä särkee ja olo on kuin laskuhumalassa, vaikka tänään ei ole nautittu lasillistakaan. Syynä äkilliseen huonovointisuuteen lienee nopea nousu lähes kolmen ja puolen kilometrin korkeuteen.

Yksi Aostanlaakson elämyksistä on Skyway Monte Bianco, joka vie kahdella kaapelivaunulla Punta Helbronnerin näköalapaikalle, 3 446 metriin. Kabiinihissi toi matkailijoita tänne jo 1940-luvulla, ja uusi moderni gondoli valmistui 2015. Nyt matka-aika ala-asemalta huipulle on yhteensä vain 16 minuuttia. Ei ihme, jos perillä päässä hieman heittää.

Väliasemalla voi toki pitää taukoa ja nauttia vaikkapa lasin kuohuviiniä. Täällä sijaitsee näet yksi maailman korkeimmilla toimivista ”viinikellareista”, Cave Mont Blanc, jossa tehdään spumantea eli kuohuviiniä perinteisin metodein. Kuinka italialainen idea!

Me olemme kuitenkin tulleet suoraa kyytiä ylös, ja nyt nousemme ulkona seisovaan näkötorniin. Maisema herättää kunnioitusta. Vuoriston lukemattomat huiput ovat teräviä ja rosoisia kuin petoeläimen raateluhampaat.

Vieressä on patikointien lähtöpaikka, jonne suuntaa kaksi italialaista retkeilijää. He ovat menossa pariksi päiväksi vaeltamaan ja aikovat yöpyä vuoristossa. Toivotamme turvallista retkeä. Pilvinen ja sumuinen maisema ei näytä siltä, että sinne tekisi mieli lähteä edes kevyelle päiväkävelylle.

Suuntaamme sen sijaan lounaalle paikan ravintolaan ja siitä takaisin laaksoon. Paluumatkalla rinteessä on lauma villejä vuohia. Ihmiset räpsivät kuvia, mutta samaan gondoliin osunut nuori pariskunta ei sorkkaeläimiä näe – he ovat keskittyneet kiihkeään pussailuun.

Pré Saint Didierin kylpylä sijaitsee komeiden kalliojyrkänteiden juurella ja saa vetensä suoraan vuorilta.

Aaaaaahhhh. Rentoutuminen valtaa kehon, kun laskeutuu Pré Saint Didierin kylpylän lämpimään ulkoaltaaseen. Lieneekö täydellisempää tapaa viettää harmaata marraskuista päivää?

Paikka perustettiin 1834, ja altaiden mineraalipitoinen vesi tulee vuorilta pulppuavista kuumista lähteistä, jotka tunnettiin jo Rooman valtakunnan aikaan. Tänne on tultu nauttimaan kylvyistä ainakin 1600-luvulta lähtien.

Vieressä on taas yksi kuherteleva nuoripari. Varsinainen rakkauden alttari tämä Aostanlaakso! Myöhemmin saamme tosin kuulla toisenkin selityksen asialle. Monet nuoret italialaiset asuvat pitkään kotona, ja he tulevat esimerkiksi kylpylöihin mielitiettynsä kanssa, jotta voivat seurustella välillä ilman vanhempien valvovaa silmää.

Pré Saint Didierin alkuperäisessä päärakennuksessa toimi aikoinaan kasino. Pastellinsävyiselle talolle luovat komean taustan sen takana nousevat pystysuorat kalliot. Tätä näkyä kelpaa katsella höyryävässä altaassa loikoillen. Paikassa on ihanaa entisajan kylpyläkulttuurin tunnelmaa. Porealtaiden ja vesiliukumäkien sijaan täällä luotetaan lämpimän veden ja kauniiden maisemien voimaan.

Vieressä on alppimökkiä muistuttava hirsinen sauna, jossa ”saunamaisteri” vetää parhaillaan ohjattua löylytuokiota saksalaiseen tyyliin. Hän kiertää ympäri tilaa ja löyhyttelee isolla pyyhkeellä kuumaa ilmaa kohti osallistujia. Toimenpide uudistaa kuulemma soluja ja poistaa myrkkyjä elimistöstä. Kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta eihän lämpimästä altaasta jaksa mihinkään liikahtaa.

Tanskalainen Klaus Hybler nautti Aostan-matkallaan lämpimistä kylvyistä, laskettelusta ja alueen viineistä.

Edessä seisoo yli 2 000 vuotta vanhan roomalaisen teatterin julkisivu. Aikoinaan sen takana naurettiin, sillä tuon ajan ihmiset tykkäsivät erityisen paljon komedioista. Sittemmin nauru hiljeni, ja nykyään yli 3 000 katsojaa vetäneestä estradista on jäljellä enää etuseinä sekä osia katsomosta ja lavarakenteista.

Historianystävälle Aostanlaakson helmi on sen keskuspaikka, Aostan kaupunki, jota on kutsuttu Alppien Roomaksi. Samaan tapaan kuin oikeassa Roomassa, myös täällä tuhansien vuosien takaiset muinaisjäännökset ovat osa kaupunkikuvaa. Paikalliset talsivat ostoksille ensimmäisellä vuosisadalla rakennetusta kaupunginportista ja nojailevat seiniin, jotka ovat nähneet elämää keisari Augustuksen ajoista asti.

Erityisen kiehtova nähtävyys on Cryptoporticus, suuri maanalainen holvisto, jonka alkuperäisestä käyttötarkoituksesta ei ole tarkkaa tietoa. Jotkut uskovat, että se oli varasto, toisten mielestä taas holveissa harjoitettiin uskonnollisia menoja. Kymmeniä metrejä pitkät holvikäytävät ovat joka tapauksessa vaikuttava näky.

Aostan roomalaisen teatterin rauniot on restauroitu, ja välillä siellä järjestetään teatteriesityksiä ja musiikki-iltoja.

Historiallisen nähtävyyksien määrä ei ole sattumaa, sillä Aosta syntyi merkittävän kulkureitin varrelle. Tie Italiasta Pohjois-Eurooppaan vei aikoinaan tämän laakson läpi, ja näitä polkuja ovat menneet niin kauppiaat kuin sotajoukotkin.

Yhden tarinan mukaan antiikin ajan legendaarinen sotapäällikkö Hannibal marssi juuri Aostanlaakson kautta Alppien yli, mukanaan kymmeniätuhansia miehiä ja 38 norsua. Ne aiheuttivat vihollisessa suurta kauhua, mutta vuoriston ylitys koitui monen elefantin kohtaloksi.

Roomalaisten raunioiden lisäksi Aostan kaupungissa kannattaa käydä vilkaisemassa Sant’Orson kirkkoa ja sen viereistä pientä luostaria. Osa rakennuksista on 1100-luvulta, ja täällä voisi vaikka kuvata kohtauksen johonkin Harry Potter -elokuvaan. Luostarin aarteisiin kuuluu Johannes Kastajan leukaluu. Niitä on maailmalla kuulemma ainakin viisitoista, eivätkä paikalliset ole varmoja, onko juuri heidän kappaleensa se aito ja oikea.

Vaikka Aosta tuntuu ajoittain ulkoilmamuseolta, se on silti elävä pikkukaupunki. Noin 35 000 asukkaan pitäjässä on ravintoloita, putiikkeja, levykauppoja ja leipomoita. Mikä parasta, koko ydinkeskusta on rauhoitettu autoliikenteeltä. Moni saman kokoluokan suomalainen kaupunki olisi kateellinen näin eläväisestä kävelykeskustasta. Ei ihme, että osa seudulle saapuvista hiihtomatkailijoista ottaa reissunsa tukikohdaksi Aostan. Vuoriston hiihtokyliin verrattuna paikassa on oikean kaupungin tuntua.

Vierailumme aikaan käynnissä ovat joulumarkkinat, ja aukioilla seisoo myyntikojuja, joissa kaupataan kaikkea itse tehdyistä hilloista paikallisiin juustoihin. Ilmassa leijuu ihana tuoksu, kun ruokakioskien pitäjät kypsentävät herkkujaan avotulella. Tässähän tulee nälkä!

Aostan kaupungissa on viehättävää italialaisen pikkupaikan tunnelmaa.

Tarjoilija kiikuttaa pöytään höyryävän risoton ja palaa pian kaatamaan lisää rubiininpunaista viiniä lasiin. Aostanlaaksossa italialaisuus näkyy myös kaikkialla tarjottavien herkkuruokien määrässä.

Välillä tuntuu, että syöminen ei koskaan lopu. Vaikka tilaisi pelkän juoman baarissa, sen kylkeen tuodaan pyytämättä valikoima juustoja ja leikkeleitä.

Nyt olemme ravintola La Ferme Gourmandessa, Aostan keskustassa. Paikka on erikoistunut täkäläisiin ruokiin, ja monet raaka-aineet tulevat omalta maatilalta. Listalla toistuu tuon tuosta sana valdostano. Se tarkoittaa Aostanlaaksosta peräisin olevaa ja juontuu alueen italiankielisestä nimestä (Valle d’Aosta, joka lyhenee usein pelkäksi Val d’Aostaksi).

Vuoristoinen sijainti näkyy lautasella. Siinä missä Etelä-Italiassa nautitaan tuoreista kasviksista ja vihanneksista, täällä haudutetaan tuhteja lihapatoja ja tehdään juustoja rinteillä kesäisin laiduntavien lehmien maidosta. Aostanlaakson suuri ylpeydenaihe onkin täältä kotoisin oleva fontina-juusto, jota löytyy yleensä ruokalistalta tavalla tai toisella – niin tänäänkin.

Ravintola La Ferme Gourmanden bravuureihin lukeutuu tartarpihvi aostalaisesta lihasta.

Huoltoasemia, joutomaata, sähkölinjoja ja rakennustyömaita. Taloja, joista on romahtanut katto. Aostanlaakson läpi ajaessa huomaa pian, että vuoristoidylliin mahtuu arkisempiakin näkymiä. Toisaalta on myös vuosisatoja vanhoja kivikirkkoja, paanukattoisia alppitaloja ja satujen ritarilinnoja pyöreine torneineen. Kaunista ja rumaa sikin sokin.

Kun katselee tarkasti rinteille, etenkin linnoja tuntuu olevan vähän joka nurkalla. Niiden suojista pystyttiin aikoinaan valvomaan tietä ja keräämään tulleja kulkijoilta.

Välillä tien vieressä näkyy viiniköynnöksiä. Aostanlaakso on Italian pienin viinialue, ja näillä rinteillä kasvaa harvinaisia paikallisia lajikkeita. Ravintolassa kannattaa siis pyytää lasiin jotakin paikallista.

Puissa ja pensaissa on ripaus ruskan keltaista, mutta ylempänä vuorten laella näkyy jo pieni kerros lunta. Ja kohta sitä pitäisi olla vielä enemmän, sillä olemme matkalla kohti Cervinon hiihtokeskusta.

Sinne vievä tie tuo mieleen James Bond -elokuvat, joissa kaahataan urheiluautoilla alppimaisemissa. Autoreitti kiemurtelee kuin käärme, ja samalla nousemme koko ajan ylöspäin. Maisemat komistuvat, ja lumen määrä kasvaa. Välillä näkyy kauniita alppitaloja ja vuorilta laskeutuvia puroja.

Lopulta tupsahdamme hiihtokeskuksen kupeessa sijaitsevaan Breuil-Cervinian kylään. Sen pääkadulla lampsii ihmisiä sukset olalla. Kohta lasketaan!

Cervinossa lasketaan pilvien korkeudella ja välillä niiden yläpuolellakin.

Maisema on poskettoman hieno jopa Alppien mittapuulla: vuoria ja vielä lisää vuoria. Niiden ylle kertynyt lumi hohtaa auringonpaisteessa. Alapuolella lipuu pilvenhattaroita. Seisomme Cervinon alppinistien majan pihassa, lähes kolmen ja puolen kilometrin korkeudessa. Kesäisin täältä lähdetään valloittamaan ympäröiviä vuoria, mutta nyt rakennus toimii rinnekahvilana ja hyvänä paikkana aloittaa päivän lasku-urakka.

Vierestä lähtee pitkä rinne, joka mutkittelee kohti laaksoa ja katoaa lopulta kokonaan näkyvistä. Katselemme laskettelijoita, jotka jättävät peräänsä pöllyvän lumipilven. Meidän laskemisestamme ei kuitenkaan tahdo tulla mitään. Vielä yksi kuva! Ja vielä yksi! Nämä näkymät on pakko tallentaa.

Lasketteluoppaamme Josianne Navillod ei hoputa tai kiirehdi itsekään. Vaikka hän on syntynyt ja kasvanut näillä vuorilla, Josianne jaksaa yhä ihastella paikan kauneutta.

”En kyllästy tähän maisemaan koskaan. Sanon joka päivä vau”, oppaamme toteaa.

Jo ensimmäisen laskun aikana ymmärtää, miksi ihmiset tulevat pitkien matkojen päästä tänne laskemaan. Rinteet eivät lopu kesken. Tällaista vapauden tunnetta pääsee harvoin kokemaan. Pisin yhtäjaksoinen lasku on peräti 22 kilometriä. Ei ihme, että hiihtokeskus on nimetty Cervino Ski Paradiseksi.

Hiihtoparatiisi sopii hyvin etenkin kaltaisillemme keskitasoisille laskijoille. Rinteet eivät ole liian vaativia, lunta riittää ja aurinkokin paistaa näin korkealla lähes aina. Hymy on huulilla heti ensimetreillä.

Laskemisen lomassa Cervinossa voi ihailla maisemia useilta eri näköalapaikoilta.

”Minulle se on Cervino, ei koskaan Matterhorn. Olen ylpeä juuristani”, laskuoppaamme Josianne julistaa.

Tuijotamme hiihtohissin ala-asemalla vieressä seisovaa pyramidin muotoista vuorta. Cervinossa on useita korkeita huippuja, mutta ehdoton tähti on sen nimikkovuori Cervino, joka tunnetaan paremmin saksankielisellä nimellä Matterhorn. Se lienee kaikille tuttu Toblerone-pakkauksesta.

Maiden rajalla sijaitseva 4 478 metrin korkuinen järkäle herättää suuria tunteita niin Italiassa kuin naapurissa Sveitsissä. Paikallisten mielestä vuori näyttää hienommalta täältä päin katsottuna, ja sveitsiläiset ovat tietysti asiasta eri mieltä.

Vuoren valloittamisesta käytiin aikoinaan kisaa maiden välillä, ja ensimmäisenä huipulle nousi retkikunta, johon kuului brittiläisiä, ranskalaisia ja sveitsiläisiä jäseniä. Retki päättyi traagisesti, kun kiipeilijöistä neljä putosi kuolemaansa paluumatkalla. Kaksi päivää myöhemmin italialaiset kiipeilijät onnistuivat nousemaan vuoren laelle omalta puoleltaan.

Maassa näkyy keltainen viiva: siinä menee Italian ja Sveitsin raja. Sen ylittäminen ei ole iso juttu, ja täällä voi ostaa jopa hissilipun, jolla pääsee laskemaan myös Sveitsin puolella sijaitsevaan Zermattin hiihtokeskukseen. Kun nämä kaksi paikkaa yhdistää, rinteitä on yli 322 kilometriä. Niiden koluamiseen voisi käyttää vaikka kokonaisen viikon. Ja kyllä helppoa liikkumista hyödynnetään muutenkin.

”Moni tulee Sveitsistä tänne Italiaan syömään. Meillä ruoka on halvempaa ja parempaa”, Josianne kertoo.

Hiihto-opas Josianne Navillod ei kyllästy vuorimaisemiin koskaan.

Jalat alkavat olla hapoilla loputtoman tuntuisten rinteiden laskemisesta. On siis lepotauon aika.

Cervinossa on monta rinnebaaria ja -kahvilaa, mutta yksi aktiviteetti on yli muiden. Euroopan korkein näköalatasanne Matterhorn Glacier Paradise sijaitsee Sveitsin puolella, mutta se on kabiinihissimatkan päässä täältä. Sinne siis!

Tasanne on rakennettu Klein Matterhornin eli Pikku-Matterhornin laelle, peräti 3 883 metrin korkeuteen. Ylhäällä olo on hengästynyt ja päässä heittää, mutta maisema on käsittämättömän hieno. Terävien vuorien muodostama matto ulottuu horisonttiin asti, ja alapuolella on syvien railojen uurtama jäätikkö. Kirkkaalla säällä täältä voi nähdä peräti 38 huippua, jotka ovat yli neljä kilometriä korkeita.

Aivan vieressä on esimerkiksi Breithorn, jonka laella seisova lumilippa uhmaa painovoimaa kuin Donald Trumpin tukka. Ja tietenkin täältä voi ihailla aitiopaikalta kuuluisaa Matterhornia – anteeksi Cervinoa! Näkymä lyö laudalta alkupäivästä ihastelemamme maiseman alppimajalta. Vielä muutama kuva, ja sitten suunnataan taas rinteeseen.

Pari tuntia myöhemmin istumme rinneravintola Rocce Neren ulkoterassilla. Edessä on iso lautasellinen pastaa ja lasi punaviiniä. Syömme hiljaisuuden vallitessa. Usean tunnin laskettelu raikkaassa alppi-ilmastossa on vienyt ihanasti voimat, ja nyt olo on raukean onnellinen.

Terassin vierestä lipuu kapea pitkä pilvi. Näky on taianomainen.

Cervinon laskettelukeskuksessa voi nauttia hissimatkojen aikana hienoista maisemista.