Lapuan liikkeen keulamies: Vihtori Kosola

Jutun pääkuva: Italian erikoislähettiläs Ezio Maria Gray saapuu Kosolan saattamana Mustaan Karhuun vuonna 1935.

Karkauspäivä osui vuodelle 1932 melkein sopivasti. Viimeistään silloin Vihtori Kosolalta karkasi valta käsistä. Mäntsälästä lähti 29. helmikuuta 1932 Kosolan nimissä kirje tasavallan presidentti P. E. Svinhufvudille.

Kun Lapuan liikkeen ehdotuksia ”valtiollisen elämämme tervehdyttämiseksi” ei ollut ryhdytty toteuttamaan, oli ajauduttu tilanteeseen, ”ettemme katso voivamme rauhallisuutta maassa säilyttää ellei nykyinen hallitus eroa ja poliittinen suunta muutu”.

Uhkaus jäi rähinäksi, Kosola joutui lopulta vankilaan.

Kosolan talo on vieläkin pystyssä Lapualla, kirkkoa vastapäätä. Komean 24 huoneen talon rakennutti alun perin vaasalainen kauppias A. G. Wilkman vuonna 1861. Parikymmentä vuotta myöhemmin sen tiloissa toimi Suomen ensimmäinen maaseutukirjakauppa. Vuonna 1890 siitä tuli Vihtori Kosolan kotitalo.

Isä Iisakki Kosola oli pitänyt taloa Ylihärmän Kosolan kylässä, ja siellä oli 1884 syntynyt tuleva lapualaisjohtajakin. Kosolan talo kuitenkin paloi 1888. Iisakki ei rakentanut uutta päälle, vaan myi tilansa ja hankki tilukset Lapulta. Lapuanjoen pohjoisrannassa sijainnut kaksikerroksinen talo päätyi hänen haltuunsa pari vuotta myöhemmin.

Vihtori oli 15-vuotias, kun Iisakki kuoli vuonna 1901. Vihtorista tuli suurtilan isäntä jo nuorena. Vikki kävi kaksivuotisen Orisbergin maatalouskoulun ja opetteli maanviljelijän ammatin huolellisesti. Vuonna 1908 Vihtori Kosolasta tuli ukkomies, kun hän avioitui ison talon tyttären, Elin Lahdensuon, kanssa.

Kosola oli osaava ja aikaansaapa maamies. Hän oli pitäjän innokkaimpia salaojittajia ja karjanjalostajia. Kosolassa osattiin hevoset ja kanatkin. Vuonna 1924 Kosolan kanat saivat valiosarjassa Siipikarjanhoitajain liiton valtakunnallisen ykköspalkinnon. Vihtori osallistui innokkaasti maakunnan maataloudelliseen valistus- ja järjestötoimintaan.

Kuuluisaksi Kosola ei kuitenkaan tullut kanatarhurina, vaan äärioikeistolaisen kansanliikkeen keulamiehenä. Aktiivinen hän oli pienestä pitäen. Lapuan vanha lukkari Jaakko Wallenberg kehuskeli, että Vihtori osasi katekismuksensa kannesta kanteen jo ennen kansakoulua. Lapuan nuorisoseurassa Vihtori puhalsi pasuunaa, ja seurantalon näyttämöllä hän pääsi Kalevalan Joukahaisen, Nummisuutarien Mikko Vilkastuksen ja Seitsemän veljeksen Tuomaan rooliin.

Vaikka vuoden 1902 laittomat kutsunnat eivät koskeneet 18-vuotiasta nuorukaista, Vikki oli Kauhavalla agitoimassa maakunnan miehiä lakkoon. Siten hän sai ensikosketuksen valtakunnallisiin asioihin. Voimaliitossa Kosola opetteli paitsi ammuntaa myös ryssävihaa ja syvensi viimeksi mainittua Lapuan laiskain seuran keskustelupiirissä.

Vihtori Kosolan huippuhetki, puhe Helsingin Tuomiokirkon portailla talonpoikaismarssin yhteydessä vuonna 1930.

Pohjanmaan lakeudet olivat hedelmällistä maaperää isänmaallisen aktivismin kylvölle, ja Vihtorista kievarina toimivine kotitaloineen tuli tärkeä paikka jääkäriliikkeelle. Kosolantalo toimi etappina Ruotsin rajalle johtavan salaisen reitin varrella, etenkin Merenkurkun ollessa kiintojäässä talvella 1915–1916. Kosolantalon kautta kulki tiettävästi noin 250 jääkäriä. Sieltä lähti matkaan myös nuorempi veli Ville Kosola.

Saksaan jääkäriksi pyrkivillä oli salainen tunnus. Se oli 25 pennin kolikko, jota piti näyttää ja sanoa sen vuosiluvun kahden viimeisen numeron summa. Kosolassa tulijat huollettiin, jos nämä eivät olleet varustautuneet hiihtämään yli jäisen meren.

Isäntä itse jäi santarmien haaviin helmikuun lopussa 1916. Hän päätyi Helsingin kautta Pietariin Špalernajan vankilaan ”kalterijääkäriksi”. Kosola vapautui muiden lailla ”ryssäläisestä maanpäällisestä helvetistä” helmikuun vallankumouksen 1917 ansiosta.

Karismaattinen johtaja

Tapahtumat ennen itsenäisyyttä olivat luoneet hyvän profiilipohjan kansanliikkeen tulevalle johtajalle, mutta tehneet hänestä vain paikallisen kuuluisuuden. Kotiin palattuaan Kosola oli mukana perustamassa suojeluskuntaa, aluksi virallisesti vapaapalokuntaa. Lapualaisia johti Suomen Kaartin vääpeli Matti Laurila. Kosola oli myös mukana hakemassa aselaiva Equityn Saksasta tuomaa lastia, ja Kauhavalta saatua konekivääriä säilytettiin Kosolan kotitalon yläkerrassa.

Sisällissotaan Kosola osallistui konekiväärin, ”tulikukon” ampujana ja joukkueenjohtajana Laurilan joukoissa. Suurempaa sotaherraa hänestä ei tullut, koska ”tahdoin vain saada olla kuularuiskuineni kärkijoukossa siten virittääkseni rohkeutta muissa”. Jälkikäteen Kosolasta kertoiltiin sankarillisia tarinoita.

Sodan jälkeen toimen mies ei voinut jäädä vain maajussiksi, vaikka torppariosituksen jälkeenkin tilaan kuului 380 hehtaaria, joista 54 hehtaaria oli viljeltyä maata. Kosola toimi Lapuan suojeluskunnan esikunnassa, ja hän värväsi eteläpohjalaisia Viron vapaussotaan ja heimosotiin. Maakunnallista huomiota hän alkoi kerätä ”Pihkalan kaartina” tunnetun lakonmurtajajärjestö Yhtymä Vientirauhan eteläpohjalaisena asiamiehenä.

Kosola värväsi rikkurityövoimaa murtamaan kommunistien organisoimia satamalakkoja. Hän oli mukana eteläpohjalaisten lähetystöissä, jotka kävivät Helsingissä vaatimassa milloin sotaministerin eroa, milloin ryssänupseerien erottamista armeijasta.

Ihan sattumalta ei Kosola noussut Lapuan liikkeen johtoon. Ensinnäkin Lapua oli oikea paikka oikeistoradikalismin kasvualustaksi. Vapaussodan historiankirjoitus taas oli luonut sankarimyytin Pohjanmaan vakaiden ja vapaiden talonpoikien ympärille, ja Kosola istui sankarin muottiin täydellisesti.

Suinkaan merkityksetön ei ollut Kosolan pulleankalju olemus, sillä se toi mieleen italailaisen esikuvan, fasistidiktaattori Benito Mussolinin. Kosolan lempinimeksi tulikin Kosoliini. Mahtipontisessa esiintymisessään Kosola käytti näytelmäkerhossa harjoiteltuja taitojaan.

Lapuan liikkeen etelä-pohjalaiset johtajat Vihtori Herttua, Vihtori Kosola, Iivari Koivisto ja Kaarlo Kares.

Liikkeen nousun Kosola itse selitti vapaussodan ylipäällikkö Mannerheimin testamentin unhoon painamisella. ”Vapaussodan raskaina, muistorikkaina päivinä meillä oli ollut suuri, jalo, yhdistävä pyrkimys: Valkoinen Suomi! Mutta kun talonpoikasarmeijan miehet marssivat kotiinsa arkitöihinsä toteuttamaan omalta kohdaltaan tätä päämäärää, saivat he piankin tuta, että Valkoisen Suomen asemasta oli nouseva Puolue-Suomi. Se repi ja raateli rikki ne siteet, joiden me olimme toivoneet pysyvän katkeamattomina.”

Liike tarvitsi karismaattisen johtajan, ja ulkoisilta puitteiltaan Kosola täytti ehdot. Puheita ja kirjoja hänen ei tarvinnut kirjoittaa. Orisbergin maamieskoulussa hän oli saanut kyllä kympin eläinruumiinrakenneopissa ja kengitysopissa, mutta huonoin numero, seiska, oli tullut aine- ja asioimiskirjoituksesta. Kosola oli silti oikea mies julistamaan paperista, että ”oli välttämätöntä rikkoa lakia, jotta laki taas saataisiin kunniaan”.

Kosolan puheista väitellyt tohtori Aarni Virtanen mainitsee tärkeimmiksi puheiden kirjoittajiksi aluksi Kai Donnerin vuoteen 1930 saakka, ja kun Donner erkani liikkeestä sen radikalisoiduttua, tilalle tulivat Lapuan liikkeen sihteeri ja Vapaussodan rintamamiesten liiton aktiivi Artturi Vuorimaa ja Lapuan kirkkoherra Kaarlo Rietrikki Kares. Omaa roolia Kosola otti puheissaan vasta IKL-ajan loppuvaiheessa. Muistelmat kursi kokoon Lakeus- ja Fascisti-lehtien päätoimittaja Vilho Viita.

Kerran Kosolan puheen kirjoitti sattumalta tohtori Urho Kekkonenkin. Se työ ei Kekkosen oman kertoman mukaan ollut suuri vaiva. ”Pudottelin fraasin toisensa jälkeen, keräilin muististani Kosolalle aikaisemmin kirjoitettuja aatteita ja vaatimuksia” – ja puhe meni täydestä.

Kosola saattoi kyllä johtaa paitojen repimistä ja nujakointia kommunistinuoria vastaan Lapualla 1929, mutta kokouksia organisoivat muut. Kosolan nousua keulakuvaksi edesauttoivat Donner, pastori Kares ja opettaja ”Hurja-Hilja” Riipinen. Samanaikaisesti maltillisempaa siipeä edustaneet Kustaa Tiitu ja Artturi Leinonen jäivät liikkeestä pois. Lapuan liike hyödynsi julkisuutta täysillä, ja Kosola meni sanomalehdissä täydestä, vaikka hänen mielipiteensä häilyivät.

Talonpoikaismarssi nosti Vihtori Kosolan valtakunnan valokeilaan. Se ruokki Kosolan käsitystä hänen omasta erinomaisuudestaan. Kun laittomuudet siunattiin isänmaallisuuden nimissä, usko oikeassa olemiseen muuttui horjumattomaksi. Erimieliset näkemykset saattoi heti hylätä maanpetoksellisina, uskonnon vastaisina tai puoluepukarointina. Kosolan minäkuvassa ”kansa” alkoi muistuttaa häntä itseään.

Talonpoikaismarssin jälkeen olisi tarvittu jo poliittista oivallusta, mutta sitä Kosolalta puuttui. Oli helpompaa olla karismaattinen ja jyrkkä, kuin vastuullinen ja suhteellisuudentajuinen.

Kosola oli jumalan valitsema johtaja Suomen kansalle, kirkkoherra Kares oli julistanut. Kosola saattoi ennen pitkää uskoa sen itsekin. Muistelmissaan (1935) Kosola sanoi löytäneensä ”uinuvassa tilassa olleen” uskonsa uudelleen Špalernajan sellissä. Hän oli unissa saanut korkeimmalta viestejä tulevista uusista tehtävistä. ”Kulje tietä, joka sinulle viitoitetaan.” Jumala oli puhutellut miestä toistuvasti.

Herätyksen saatuaan Kosola kertoi päättäneensä ruveta raittiiksi. Kotiin Pietarista päästyään hän sanoi olleensa niin fanaattinen raittiusmies, että useat tuttavat kiusaantuneina olivat vieraantuneet hänestä kokonaan. Siksi hän selitti korkanneensa pullon uudestaan.

Johtaminen olikin sitten viinahuuruista hommaa. Kai Donner sanoi jo lokakuussa 1930, että Kosolan turmelivat kuuluisuus ja alkoholi. Hänen pääsynsä Svinhufvudin hallitukseen talonpoikaismarssin jälkimainingeissa esti pääministeri itse – viinaongelman takia. Mäntsälän kapinan aikoihin juopottelu oli riistäytynyt kapinan lailla hallinnasta.

Kosola uudisti raittiuslupauksensa kapinan jälkeen Turun linnassa 1932, lupauksen, ”joka pysyy”. Ei se pysynyt. Kosola kuoli 1936 Lapualla alkoholisoituneena, syrjään heitettynä juoppona.

Kokko: Lapuan laki (Tieto-Kustannus 1930); Korjus: Kosola – legenda jo eläissään (WSOY 1976); Meri: Suurta olla pieni kansa (Otava 1996); Perälä: Lapuan liike ja sanan mahti (Pohjois-Suomen hist. yhdistys 1998); Saari: Pirtua ja muilutuksia (Ooli 2007); Siltala: Lapuan liike ja kyyditykset 1930 (Otava 1985); Silvennoinen-Tikka-Roselius: Suomalaiset fasistit (WSOY 2016); Somersalo: Totuus Mäntsälästä (Ajan Sana 1932); Uola: Sinimusta veljeskunta (Otava 1982); Virtanen: ”Toimikaa, älkää odottako” (Jyväskylän yliopisto, väitös 2015).