Lapsuuden traumoja korostetaan nyt joka paikassa – Psykiatrin mielestä kannattaisi keskittyä ihan toiseen asiaan

Arvoisa lukijani ja kanssaetsijäni,

Miten lapsuudessa tai nuoruudessa koetut traumat vaikuttavat ihmisen myöhempään elämään? Tämä on jonkinlainen ikuisuuskysymys mielenterveystyössä ja mielenterveyteen liittyvässä keskustelussa.

Aikuisiän ahdistusta, masennusta ja muita mielenterveyden ongelmia on Freudin ajoista lähtien tavattu selittää varhaisvuosien järkyttävillä kokemuksilla. Terveyskirjaston määritelmän mukaan trauma on ”olemassaolon jatkuvuutta tai ihmisen koskemattomuutta uhkaava tapahtuma tai tapahtumien sarja, joka ylittää sieto- ja käsittelykyvyn”. Noin joka neljäs lapsi kohtaa vakavan trauman ennen aikuisikää.

Julkiseen keskusteluun ovat eri aikoina nousseet erilaiset trauman lajit. Viime vuosina esimerkiksi koulukiusatuksi tuleminen on ollut usein esillä. Muistan, kuinka 1980-luvun jälkipuoliskolla otsikoissa oli insesti ilmeisesti jonkin kuohuttavan yksittäistapauksen vuoksi. Kun aihe oli pinnalla, monet alkoivat muistella ja muistaa todellisia tai kuviteltuja insestikokemuksia omasta lapsuudestaan.

Tämä heijastui myös tuolloin radiossa toimittamaani Yölinjalla-ohjelmaan. Insesti oli ohjelmaan tulleiden puhelinsoittojen aiheena jonkin aikaa tiheästi, kunnes se vähitellen hiipui taas muiden aiheiden alle.

Traumaattisia kokemuksia tapahtuu tietenkin myös aikuisiällä. Sotatraumat ovat tästä hyvin tunnettu ja paljon käsitelty esimerkki suomalaisessa psykohistoriassa. Monella on ollut suvussaan sotaveteraani, joka on tiukasti vaiennut ahdistavista kokemuksistaan, mutta oirehtinut niitä myöhemmin tavalla tai toisella – ellei muuten, niin painajaisunina.

Mikä on psykiatrian ja psykologian nykyinen käsitys varhaisiän traumojen merkityksestä aikuisiän mielenterveyteen?

Psykiatri Ben Furman julkaisi vuonna 1997 alan klassikoksi nousseen kirjan Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Oli otollinen hetki kysyä äskettäin 70 vuotta täyttäneeltä Furmanilta, mitä hän ajattelee aiheesta nyt, neljännesvuosisata kirjan ilmestymisen jälkeen.

– Nyt uskotaan kovin vahvasti traumoihin, Furman sanoo.

– Niistä on tullut yleisselitys, joka on levinnyt sekä suuren yleisön että ammatti-ihmisten keskuuteen. Lapsuuden kokemusten merkityksen korostaminen elää ennenkuulumatonta renessanssia.

Furmanin mukaan kyse on siitä, että me ihmiset tarvitsemme selityksiä, jonkin teorian, johon uskoa.

– On ilmeisesti vaikea ymmärtää, että ihminen on niin monimutkainen olento, että elämässä on aina jotakin häikkää, vaikkei mitään sen kummempaa syytä olisikaan, Furman sanoo.

Kyky selviytyä elämästä ei myöskään välttämättä parane, jos asiantuntijat alkavat nähdä asiakkaansa ja opettajat oppilaansa trauman uhreina. Furmanin mukaan olisi parempi, jos kiinnostus kohdistuisi resilienssiin eli selviytymiseen eikä traumoihin.

Missä määrin lapsuuden traumat sitten vaikuttavat aikuisiän elämään, ja miten niistä on mahdollista vapautua? Kysymys on Furmanin mielestä vaikea, sillä asiaa on hankala tutkia tieteellisesti.

Monilla psyykkisistä ongelmista kärsivillä ihmisillä on ollut vaikeita elämänkokemuksia. Toisaalta sellaisia on ollut myös monilla menestyneillä ihmisillä. Lisäksi monilla ihmisillä on psyykkisiä ongelmia, vaikka lapsuudessa ei ole ollut traumoja.

– Lapsuuden traumojen ja myöhempien ongelmien välinen syy-seuraussuhde on hankala asia, sillä ihminen ei ole laite, joka rikkoutuu iskuista, vaan elävä olento, joka saattaa reagoida kohtaamiinsa vaikeisiin kokemuksiin monin eri tavoin jo pelkästään perimänsä vuoksi, Furman sanoo.

Trauma ei olekaan vain se, mitä tapahtui. Siihen, miten ihminen kokee haastavan elämänkokemuksen, vaikuttaa moni asia: Mitä hän itse ajattelee siitä, mitä hänelle tapahtui? Mitä muut ihmiset hänen ympärillään ajattelevat asiasta?

– Vaikeat elämänkokemukset ovat pikemminkin muistoja menneistä tapahtumista, sanoo Furman.

– Ne muuntuvat, kun niitä muistelee, ja niiden sävyihin vaikuttaa myös se, kenen kanssa niistä keskustelee.

Tässä ajassa traumapuhe tuntuu myös muodikkaalta. Voiko sillä saada sosiaalista hyväksyntää, ja onko sosiaalisella medialla ollut vaikutusta tähän?

– Psykologiassa ei puhuta yleensä muodeista, mutta sen sijaan voidaan puhua kulttuurissa kullakin hetkellä vallitsevista tai suosituista teorioista, joilla selitetään psyykkisiä ongelmia, Furman sanoo.

Hänen mukaansa vallitsevat psykologiset teoriat vaihtuvat aina joidenkin vuosien välein. Aikoinaan uskottiin, että psyykkiset ongelmat johtuvat kateellisten ihmisten langettamasta kirouksesta tai pahoista hengistä. Freud puolestaan sai ihmiset uskomaan, että lähes kaikki psyykkiset ongelmat johtuvat lapsuuden kokemuksista.

– Ihmiset haluavat itselleen diagnoosin, joka tarjoaa ”selityksen” heidän ongelmilleen. Traumaperäinen stressihäiriö ei ole suinkaan ainoa tällä hetkellä suosittu diagnoosi. Monien muidenkin psykiatristen diagnoosien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Ihminen hakee ongelmilleen lääketieteellistä selitystä, ja asiantuntijat vastaavat mielellään tähän tarpeeseen, Furman muistuttaa.

On myös mahdollista, että traumoista puhuminen pitää niitä yllä.

– Traumaopin leviämiseen ei ole vaikuttanut vain sosiaalinen media vaan myös asiantuntijat, sanoo Furman ja jatkaa.

– Aikaisemmin psykoterapian alalla vallitsi näkemys, jonka mukaan traumoista ei voi parantua, ellei niitä palauta mieleen ja niistä puhu. Siitä seurasi, että terapeutit, varsinkin maallikkoterapeutit, alkoivat kaivamalla kaivaa ihmisistä traumoja. Nykyisin ymmärretään paremmin, että traumoista puhuminen voi olla itsessäänkin traumaattista.

Uudelleen traumatisoituminen on yleisessä tiedossa oleva ilmiö. Se tarkoittaa, että vaikeista elämänkokemuksista puhuminen saattaa olla ihmiselle raskas kokemus, jos siihen ei ole valmis. Trauma ikään kuin aktivoituu uudelleen.

– Nykyisin koulutetut terapeutit ovat varovaisempia, mutta kaikilla terapeuteilla on riski sekä valemuistojen synnyttämiseen että asiakkaan uudelleen traumatisoimiseen, Furman sanoo.

Ben Furmanin näkemyksen varhaisten traumojen merkityksestä myöhempään elämään voi ehkä kiteyttää tähän tapaan: Mikään varhaisvuosien järkyttävä tai ahdistava kokemus ei sinällään sanele ihmisen mielenterveyttä, tekemisiä tai tekemättä jättämisiä tulevaisuudessa. Ihmisten välillä on eroja siinä, miten he selviytyvät vaikeista kokemuksista. Jotkut kykenevät suorastaan kääntämään aikaisemmat traumat vahvuudeksi.

Itse kunkin kannattaa varmasti miettiä, kannattaako menneisyyden traumaattisista kokemuksista tai ylipäätään vastoinkäymisistä rakentaa tämän päivän identiteettiä, saati perustaa tulevaisuudensuunnitelmia niiden varaan. Traumat saattavat rajoittaa nykyhetken toimintakykyämme joiltakin osin, mutta todennäköisesti ne eivät määritä elämäämme kokonaisuudessaan.

Mitä enemmän suunnittelemme elämäämme tärkeinä pitämiemme arvojen ja tavoitteiden pohjalta, sitä varmemmin pysyvät myös takavuosien traumaattiset kokemukset aisoissa. Se vahvistuu, mihin elämässä keskittyy.

Tämä teksti on osa 12 kirjeen sarjaa, jossa filosofian tohtori Pekka Sauri pohtii, miten ihminen voi olla onnellinen. Voit myös kuunnella kirjeen.