Vanhempien sairaat leikit ja väkivalta rikkoivat Hannen mielen lapsuudessa – Traumojen syntyminen ymmärretään usein väärin, sanoo psykoterapeutti

Istumme Hannen kanssa autooni. Tämä on ensimmäinen kerta koskaan, kun teen haastattelun autossa, vieläpä omassa autossani.

Mutta syy on selvä. Emme voineet jutella kaikkien näkyvillä ja kuuluvilla. Kahvilassa kaikui. Kirjastossa siivooja tomutti valaisimia liian lähellä. Joku luki runokirjaa hyllyjen välissä.

Pöydän ääressä Hanne puhui niin hiljaa, etten ollut kuulla. Silloin hän osoitti muistivihkoaan, johon hän oli merkinnyt ylös niitä asioita, jotka haastattelussa piti käydä läpi.

Sormen yllä oli yksi sana.

Sadismi.

Mikään vähäisempi termi ei voinut kuvata Hannen lapsuutta ja nuoruutta. Hänen vanhempansa – itse asiassa koko suku – kohdisti pieneen tyttöön järkyttävää henkistä ja ruumiillista väkivaltaa. Niistä syntyneitä traumoja hän kantaa yhä sisällään.

Ensi alkuun Hanne suunnitteli kertovansa kaikesta omalla nimellään. Mutta silloin hän ei olisi voinut puhua avoimesti. Jos isä ja äiti tunnistaisivat… Ajatus oli aivan liian ahdistava.

Sekin tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Ettei voi kertoa tarkalleen mitä tapahtui, ettei vieläkään omista elämäänsä.

Siksi Hanne esiintyy tässä haastattelussa anonyymina, eikä Hanne ole hänen oikea nimensä.

Häpeä on yhä jokapäiväistä.

Mitä Hannelle tapahtui?

Muistelua vaikeuttaa se, että hän kärsii traumaoireiluun kuuluvasta dissosiatiivisesta amnesiasta eli muistinmenetyksestä. Lapsuudessa ja nuoruudessa on pitkiä ajanjaksoja, joista Hanne ei muista mitään. Välillä hän muistaa jotakin, pieniä, järkyttäviä episodeja. Hän sanoo, ettei välttämättä haluaisi tietääkään enempää.

Mieli suojaa, hän sanoo. Mielellä on siinä järki.

Mutta muistaa hän jotakin.

Esimerkiksi sen, mitä ei muista. Hän ei muista, että häntä olisi ikinä kosketettu hellästi ja rakastavasti. Usein kosketus oli väkivaltaa. Tukistamista, läpsimistä, lyömistä esineellä, joka nyt sattui olemaan käsillä. Kun äiti pesi rajuotteisesti Hannen tukkaa, hän varoitti, että jos Hanne inahtaisikaan, hän leikkaisi tukan pois. Ja joskus hän tosiaan teki niin. Haki sakset ja leikkeli Hannen tukkaa märkinä tuppoina lattialle.

Vanhemmat pelasivat keskenään omituisia pelejä, joissa Hannen piti valita puolensa. Kerran sohvalla maatessaan isä yllytti, että Hanne menisi keittiöön sanomaan äidille että tämä oli natsi. Hannea pelotti. “Ei kun tämä on tämmöinen hassu juttu vaan”, isä virnisteli. Hanne pakotti itsensä keittiöön. Siellä hän sanoi vapisevalla äänellä äidille, että tämä oli natsi. Äiti suuttui järjettömästi. Hanne juoksi isän luo, mutta isä nosti jalat ylös ettei Hanne päässyt syliin turvaan ja katsoi välinpitämättömästi, tyhjin katsein muualle.

Äiti juoksi Hannen perään.

– Ja ilmeisesti sai minut kiinni, koska seuraava muistikuvani on, että katson televisiota.

Hanne oppi kätkemään mustelmat ja ruhjeet. Vanhan koulukunnan liikunnanopettaja raivosi, että Hannen oli mentävä tunnin jälkeen suihkuun niin kuin muidenkin tyttöjen, mutta Hanne istui sulkeutuneena ja mykkänä, eikä mennyt.

Eihän hän voinut. Siinä tapauksessa kaikki olisi paljastunut.

Ja mitä silloin olisi tapahtunut?

THL:n mukaan jopa kolme neljästä suomalaisesta kokee elämänsä aikana jonkinasteisen trauman. Luku on hätkähdyttävä. Hätkähdyttävä siksi, että traumoista puhutaan kovin vähän – vakavasti ja oikealla nimellä. Sen sijaan trauma-sanaa viljellään kepeästi arkipuheessa, joka on saanut käsitteen vesittymään.

Traumapsykoterapeutti Marko Punkasen mukaan traumatietoisuus on yleisesti ottaen huonolla tolalla. Psykiatriassa kiistellään traumoihin liittyvästä dissosiaation käsitteestä, joka tarkoittaa muun muassa sitä, että kestämättömässä tilanteessa mieli ikään kuin poistuu paikalta. Joskus se kehittää itselleen suojaavan toisen persoonallisuuden osan ja siirtyy sinne.

Punkasen mielestä traumoista puhuttaessa jumiudutaan liiaksi yksittäisiin tapahtumiin. Että ihmiselle on tapahtunut jokin kamala asia – kuten auto-onnettomuus tai pahoinpitely – ja siksi hän on traumatisoitunut.

Mutta trauma voi syntyä muustakin.

– Trauma syntyy, kun yksilön henkinen sietokyky ylittyy, Punkanen määrittelee.

Noin neljännes tai viidennes traumatisoituneista ihmisistä ei enää tokene itsestään. Keho toistaa traumaattista kokemusta uudelleen ja uudelleen. Kokemuksena se on silti yhtä sietämätön kuin alkuperäinen ja uhkaa koko olemassaoloa. Sellaisessa ahdingossa ihminen reagoi primitiivisesti hyökkäämällä, huutamalla apua, pakenemalla, jähmettymällä tai lamaantumalla. Ja koska niistä ei alun alkaenkaan ollut apua, autonominen hermosto jää Punkasen mukaan joko yli- tai alivireystilaan.

Voi siis ymmärtää, mitä tällainen tila tekee ihmiselle, kun sitä jatkuu vuosia, jopa vuosikymmeniä.

Henkinen sadismi taisi olla vieläkin pahempaa. Hannen äiti sanoi harvoin mitään ystävällistä, puhe oli yleensä sättimistä tai raivoamista. Yksittäinen muistikuva kuudennelta luokalta: keittiössä äiti virkkoo jotakin, jopa kääntää katseensa Hannen suuntaan. Hannen sydän sykähtää: äitihän puhuu hänelle. Silloin äiti katsoo Hannea päästä varpaisiin ja tokaisee kylmästi: ootko kattonut peiliin. Näytät ällöttävältä. Tee ittellesi jotakin.

Toisella kertaa Hanne lintsasi liikuntatunnilta ja hengaili kaverinsa kanssa Cittarissa. Sukulainen oli siellä ostoksilla aviomiehensä kanssa. Hanne ihaili sukulaistaan ja tervehti tätä iloisena. Tämä totesi kovaan ääneen kassajonossa puolisolleen: kato tuolla on isopää-Hanne. Sillä ei ole muuta isoa kuin iso pää ja isot jalat. Ja päälle pilkallinen nauru.

Jatkuva ulkonäön haukkuminen johti siihen, että joka kerta kun lähistöllä joku yski tai ryki tai vain kakisteli kurkkuaan, Hanne ajatteli, että joku on oksentaa hänet nähdessään.

Vähitellen Hannen keho alkoi käpertyä. Hän kulki hartiat kyyryssä, koska äiti oli huomauttanut myös, että hänellä oli liian pienet rinnat. Myöhemmin keho oireili niin, että häneltä lähtivät välillä jalat alta. Kävely muuttui katkonaiseksi. Aikuisiässä hän makasi kuukausia sohvalla kykenemättä kivun vuoksi nousemaan. Niskaan oli kehittynyt kaksi luupiikkiä.

Yhtä sadistista oli myös vanhempien alituinen pelottelu siitä, että maailma oli paha ja että muut ihmiset halusivat pahaa Hannelle. Kerhon muut lapset olivat pahoja. Opiskelevat ihmiset olivat kusipäitä. Joka puolella oli vain uhkaa, petturuutta ja ilkeyttä.

Kerran koulussa Hanne oli valmistanut esitelmän Mikki Hiirestä. Koko luokka kannusti: sä pystyt siihen Hanne – jopa se “suojelusrahaa muilta kiristänyt tyyppi” – mutta Hanne ei kyennyt jatkamaan. Paniikkikohtaus lukitsi hänet mykäksi ja liikkumattomaksi.

Seuraavan kerran hän puhui julkisesti vasta kouluttautuessaan kokemusasiantuntijaksi kymmeniä vuosia myöhemmin.

Koska trauma oireilee hermostollisesti ja kehossa, Punkasen mielestä hoidossa olennaista on lähteä liikkeelle sitä kautta. Hannekin kertoo, että häntä on auttanut tanssi-improvisaatio. Se kuulostaa Punkasen mielestä loogiselta.

On suorastaan virhe lähteä purkamaan traumaa pelkästään puhumalla, mielen kautta. Mielihän on poistunut paikalta, kun trauma syntyy. Tilanne on ollut niin sietämätön.

Hermostolliselta kannalta puolustautumisreaktiot, pako, taistelu ja muut, ovat aivan poikkeuksellisen voimakkaita. Joka kerta kun traumatisoitunut ihminen elää uudelleen alkuperäistä kokemustaan, keho joutuu armottomaan stressitilaan.

Keho on vinksallaan. Se reagoi vääriin asioihin. Toisinaan ihminen ei edes oikein tiedä, mitä hänen kehossaan tapahtuu. Voi olla, että hän ei esimerkiksi tunne nälkää eikä väsymystä.

Punkasen edustamassa traumapsykoterapiassa lähdetään harjoittelemaan kehotietoisuutta. Tähän on tarjolla useita terapiamuotoja kuten keho-orientoituneet psykoterapiat tai EDMR, joka perustuu silmien liikkeisiin.

Sankaritarinoista Punkanen ei niin välitä. Hän ei allekirjoita sanontaa ”kaikki mikä ei tapa, tekee vahvemmaksi.”

Ihmiset ovat erilaisia. Toiset vahvempia, toiset herkempiä.

– Olen elänyt ja kasvanut siinä uskossa, ettei kehenkään voi luottaa.

Tämä on Hannen ydinkokemus. Järjellään hän tietää, ettei asia ole niin – että hyviäkin ihmisiä löytyy. Mutta lapsuudessa ja nuoruudessa toitotettiin toista. Hänen mielestään koko suku taisi olla jotenkin sairas. Sairas ja kieroon kasvanut.

Hanne lähti kotoa heti kun pystyi, 16-vuotiaana, ensimmäisen poikaystävänsä matkaan. Mutta poikaystävä osoittautui sairaalloisen mustasukkaiseksi. Parisuhteet ovat muutenkin enemmän tai vähemmän epäonnistuneet. Ihminenhän hakee aina sitä, mikä tuntuu tutulta ja turvalliselta – vaikka sitä pahaa.

Yhteen aikaan Hanne yritti saada tukea ja ymmärrystä veljeltään. Mutta veli oli imenyt vanhempien maailmankuvan omakseen. Kerta toisensa jälkeen Hanne sai kuulla valittavansa turhasta. Elämä oli kuulemma kovaa, täällä piti pärjätä tai muutoin oli luuseri.

Hanne lakkasi soittamasta veljelleen.

Muutamia kertoja kun Hannen lapsi oli pieni, tämä oli isovanhempien luona hoidossa. Kun Hanne tuli noutamaan lasta, lapsi rynnisti Hannen luo, hyppäsi syliin ja huudahti: “Voi kun mä rakastan sua!” Hannen äiti katsoi suu mutrussa kohtausta sohvalta ja totesi, että kakarat ei sano tuollaista, ellei niitä ole pakotettu.

Silloin Hanne totesi äidilleen: sinähän et ole tuollaista kokenut. Etkö tiedä, että lapset eivät ole aikuisia varten, vaan aikuiset lapsia varten.

Sitten hän käveli ulos.

Autoon on tullut kylmä. On vaikea ymmärtää, miten Hanne on selvinnyt tähän saakka. Jostakin syystä nauramme välillä. Tapahtumat ovat niin karmeita, ettei mieli pysy perässä. Halitaankin.

Uskomattominta on, että Hanne on taivaltanut tähän ikään saakka miltei ilman mitään hoitoa. Yritykset hakea sitä ovat aina menneet jotenkin myttyyn.

Yksityiseen terapeuttiin hänellä ei ole ollut varaa.

Hoidon ja tuen puutteessa Hanne on dissosioinut, toisin sanoen kehittänyt itselleen toisen persoonan: kovapintaisen pärjääjän. Hän sanoo, että on toisinaan tieten tahtoen oikein pyrkinyt raskaisiin “miesten töihin” vain näyttääkseen, että jaksaa. Että hän ei ”pillitä”.

Vuosia sitten Hanne ja veli olivat perheineen Särkänniemessä. Jälkeenpäin katsottiin sieltä otettua videokuvaa. Hanne hätkähti itsensä nähdessään: hetkinen, tuo tummatukkainen nainen oli hän.

Ihan tavallinen ja sopusuhtainen.

Eikä yhtään ruma.

Lähteenä käytetty myös Marko Punkasen kirjaa Traumatisoitunut keho ja mieli (Tuuma-kustannus 2025).