Vanhempien sairaat leikit ja väkivalta rikkoivat Hannen mielen lapsuudessa – Traumojen syntyminen ymmärretään usein väärin, sanoo psykoterapeutti

Istumme Hannen kanssa autooni. Tämä on ensimmäinen kerta koskaan, kun teen haastattelun autossa, vieläpä omassa autossani.

Mutta syy on selvä. Emme voineet jutella kaikkien näkyvillä ja kuuluvilla. Kahvilassa kaikui. Kirjastossa siivooja tomutti valaisimia liian lähellä. Joku luki runokirjaa hyllyjen välissä.

Pöydän ääressä Hanne puhui niin hiljaa, etten ollut kuulla. Silloin hän osoitti muistivihkoaan, johon hän oli merkinnyt ylös niitä asioita, jotka haastattelussa piti käydä läpi.

Sormen yllä oli yksi sana.

Sadismi.

Mikään vähäisempi termi ei voinut kuvata Hannen lapsuutta ja nuoruutta. Hänen vanhempansa – itse asiassa koko suku – kohdisti pieneen tyttöön järkyttävää henkistä ja ruumiillista väkivaltaa. Niistä syntyneitä traumoja hän kantaa yhä sisällään.

Ensi alkuun Hanne suunnitteli kertovansa kaikesta omalla nimellään. Mutta silloin hän ei olisi voinut puhua avoimesti. Jos isä ja äiti tunnistaisivat… Ajatus oli aivan liian ahdistava.

Sekin tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Ettei voi kertoa tarkalleen mitä tapahtui, ettei vieläkään omista elämäänsä.

Siksi Hanne esiintyy tässä haastattelussa anonyymina, eikä Hanne ole hänen oikea nimensä.

Häpeä on yhä jokapäiväistä.

Mitä Hannelle tapahtui?

Muistelua vaikeuttaa se, että hän kärsii traumaoireiluun kuuluvasta dissosiatiivisesta amnesiasta eli muistinmenetyksestä. Lapsuudessa ja nuoruudessa on pitkiä ajanjaksoja, joista Hanne ei muista mitään. Välillä hän muistaa jotakin, pieniä, järkyttäviä episodeja. Hän sanoo, ettei välttämättä haluaisi tietääkään enempää.

Mieli suojaa, hän sanoo. Mielellä on siinä järki.

Mutta muistaa hän jotakin.