Lapsiperheen ruokahuolto on loputon urakka – Manu Marttinen havahtui siihen eronsa jälkeen

Chop chop chop.

Punaisen currytahnan tekeminen alkaa pilkkomisella.

Chop chop chop.

Ensin korianterin juuret, sitten sitruunaruoho ja inkiväärin pippurinen sukulaiskasvi galangel. Sen jälkeen kaffirlimen kuori, valkosipuli ja salottisipuli.

Chop chop chop.

Pilkkomisen jälkeen ainekset asetellaan kukin pieniin kuppeihin sa odottamaan, kunnes ne kaadetaan valtavan morttelin pohjalle ja aletaan nuijia.

Perään kaadetaan pippurit ja kumina ja jatketaan nuijimista. Hetken päästä astiaan sekoitetaan vielä kuivattua chiliä, suolaa ja muut raaka-aineet.

Yrtit, vihannekset ja mausteet alkavat hiljalleen muuttua tiiviiksi mössöksi. Tuoksu on tulinen ja voimakas, tunnistettavasti thaimaalainen tai ainakin itämainen.

Vartin nuijimisen jälkeen seos on muuttunut punaiseksi tahnaksi.

Currytahna – Nam Prik Gaeng Phet – on valmis.

Tulinen tahna kaadetaan pannulle, joka sihisee kuumassa öljyssä kuin vihainen kyy. Kun perään kaadetaan kupillinen kookoskermaa, pannu rauhoittuu kuplivaksi keitoksi – thairuoka-annoksen kastikkeen pohjaksi. Se tuoksuu taivaalliselta.

On maanantaiaamu. Olen edellisiltana saapunut Bangkokiin viiden päivän mittaiselle thairuokakurssille.

"Me halutaan wokkia!”

Teini-ikäisen poikani sanat huvittavat. Hän on pikkusiskonsa kanssa selvästi keskustellut asiasta, koska tämäkin osallistuu ”wokkikapinaan”.

Kapina sisältää toiveen vaihtelevammasta ruokatarjonnasta ja ennen kaikkea nuudeleiden tulosta osaksi ruokapöytämme tarjontaa.

Pyyntö on kieltämättä perusteltu. Tässä taloudessa on syöty kalapuikkoja, pinaattilettuja, makaronilaatikkoa, riisiä ja kanaa, siskonmakkarakeittoa ja spagettia jauhelihakastikkeella melko usein viime aikoina.

Niin kuin on myös hampurilaisia, pitsaa, nugetteja ja ranskanperunoita, joilla viikonloput erottuvat arki-illoista. Jos erottuvat.

Wokkitoive yllätti silti, varsinkin kun se esitettiin juuri ennen joulua.

Korjaan kananugettien ja ranskanperunoiden roippeet pois ruokapöydästä ja tutkin keittiön alakaappeja. Kaapin perältä löytyy kuin löytyykin iso lasikannella varustettu wokkipannu.

En ole koskenut pannuun kertaakaan täällä uudessa kodissamme, jossa olemme asuneet vajaan vuoden. Siitä lähtien, kun erosin lasteni äidistä, vaimostani ja noin 18 vuotta kestäneestä parisuhteesta.

Siitä lähtien olen opetellut hoitamaan kokonaisuutta nimeltä lapsiperheen ruokahuolto. Opeteltavaa on riittänyt, sillä toistaiseksi vahvuuteni ovat liittyneet viineihin ja grillaamiseen.

Kaasugrilli syttyy humahtamalla. Ääni kuuluu, kun tulitikku putoaa grillin polttimen lähelle.

Ääni on tuttu, olen viettänyt kaasugrillin ääressä pitkiä aikoja sukumme kesämökillä Kanta-Hämeessä. Pihan perällä, ison koivun kupeessa on vanha grilli, jossa paistetaan lähinnä makkaraa tai muurinpohjalettuja. Varsinainen ruoanlaittogrilli nostetaan keväisin tasaiseksi leikatulle nurmelle, vanhan omenapuun alle, terassilaudoituksen reunalle. Viereisestä kasvihuoneesta voi nyppäistä muutaman yrtinlehden salaatin sekaan. Pihapiirin suurten kuusien ja mäntyjen lomasta pilkottaa järvi.

Kaasugrillin leimahduksesta alkoi sen odottelu, että grilli olisi kyllin lämmin pihvien pastamiseen. Odottelu ei silti ollut toimetonta: oli huolehdittava siitä, että valkoviini on riittävän kylmää, seurattava viinilasin takaa pihalla leikkiviä lapsia ja odotettava, että vaimo saisi vihannekset pilkottua keittiössä. Näin itsekin sen verran vaivaa etukäteen, että päivällä otin lihat pois kääreistään ja siirsin ne suolattuina jääkaapista huoneen lämpöön.

Kun kaikki oli valmista, tuli minun vuoroni – viisitoistaminuuttiseni. Savu näkyi ja sihinä kuului naapurissa asti. Nyt iskä laittaa ruokaa perheelleen.

Suunnilleen tällaista oli osallistumiseni ruoanlaittoon avioliiton aikana: suurieleistä pihvinpaistoa lauantai-iltana, kesälomalla tai juhlapyhinä.

Lounaat, päiväruoat, iltapalat ja maanantai-illat tulivat ja menivät ilman minun merkittävää panostani. Tulin toki aina paikalle, kun ruoka oli valmista, aivan kuten lapsetkin.

Kaikkien onneksi perheemme arjen ruokahuolto oli ex-vaimoni harteilla. Hoidin pääasiassa ruoanlaiton tukitoimia: kävin vuorollani kaupassa, katoin pöytää ja nostin astioita tiskikoneeseen. Välillä pilkoin vihanneksia, keitin pastaa ja tein aina mitä pyydettiin, mutta en vetänyt rekeä, en ollut vastuussa.

Työnjakomme oli ihan luonteva. Ex-vaimoni piti ruoanlaitosta ja oli siinä erinomainen. Minä taas en. Minulla oli bravuurini, mutta niillä ei arjesta lasten kanssa olisi selvitty. Kampasimpukoista, Serranon kinkusta ja sisäfileestä ei ole lasten iltapalaksi.

Ne olivat hienoja ruokia, joita opin syömään kolmekymppisenä, kun kahden lapsettoman aikuisen kuukausipalkka alkoi riittää muuhunkin kuin välttämättömyyksiin. Samalla fiinimmät ruoat olivat jonkinlaista luokkanousun todistelua, sillä lapsuudessani ruokapöydässä ei ollut ylellisyyksiä tarjolla. Kinkkua ei ollut leivän päällä, mutta silloin tällöin sipulilla maustettu jahtimakkara korvasi sipulittoman serkkunsa lauantaimakkaran.

Olen yksinhuoltajaäidin kasvattama lähiönuori, jolle ruoka oli lapsena ja vielä nuorena aikuisenakin lähinnä välttämättömyys. Pikemminkin polttoainetta kuin jotain tärkeää. Vasta opiskeluaikoina havahduin toisenlaiseen ruokasuhteeseen. Muiden korkeasti koulutettujen pariskuntien kaveriporukoissa maksalaatikon, Manalan pitsan ja Jaskan grillin lihapiirakan tilalle tulivat dinnerit, sushin rullaus, food club ja fine dining. Opin, että viinejä ei juotu pullon suusta vaan että niille oli kahdet lasit: punaviineille suurempi ja valkoisille pienempi.

Burgeriperjantai – ensimmäinen sellainen kolmisin lasten kanssa. Hampurilaiset oli ainoa ruokaan liittyvä idea, kun ensimmäinen yksinhuoltajaviikko lasten kanssa oli alkamassa. Burgeriajatus sai lapsiltakin kannatusta.

Halusin varmistaa, että lapset saavat jotain vanhasta kodista tuttua ensimmäiseen perjantai-iltaansa uudessa kodissaan. Ja että ruokana olisi jotain sellaista, mitä varmasti osaisin valmistaa.

Ennen muuttoa erilleen panikoin eniten juuri ruokahuoltoa. Se tuntui suurimmalta urakalta elämänmuutoksen keskellä. Ruokahuolto oli jokapäiväinen homma, joka oli hoidettava, vaikka monet muut käytännön asiat painoivat päälle ja mielessä myllersi muutenkin.

Eniten kauhistutti vähäinen kokemus kokonaisuuden hallinnasta, reen vetämisestä. Hampurilaiset osasin toki tehdä, mutta olin silti ymmälläni: Miten tästä eteenpäin? Miten ehdin tekemään kaiken yksin? Voiko aamupuuron tehdä vasta aamulla vai kannattaako se tehdä valmiiksi jo illalla? Muistanko ostaa kaupasta kaiken tarpeellisen?

Saako jauhelihakastikkeen tehdä eri tomaattimurskalla kuin edellisellä kerralla?

Miten kaurapuuro edes tehdään?

Ehdinkö enää koskaan tehdä mitään muuta?

Kaadan öljyn paistinpannulle kuumenemaan ja muotoilen jauhelihapihvit valmiiksi. Ranskanperunat lämpenevät jo uunissa. Halkaistut sämpylät, jäävuorisalaattia, sipulia, jättitomaattisiivut ja cheddarjuustot on kasattu kolmelle lautaselle. Kaadan lasten laseihin kokista, omaani tummaa olutta.

Syömme uuden jättitelevisiomme edessä. Ulkona tuiskuaa lumi, lojumme isolla sohvallamme ja katselemme Voicea kynttilän valossa. Olli Lindholm on vielä tuomarina.

Tämähän menee ihan mukavasti. Ehkä tästä selvitään.

Ensimmäiset puoli vuotta syömme pienen sohvapöydän ääressä olohuoneessa. Olen hakenut Ikeasta puuttuvia tavaroita ja niiden mukana vähän kodin tuntua. Ruokapöytä jäi hankkimatta, mutta onneksi lapset suhtautuvat sohvapöytäruokailuun kuin jonkinlaiseen piknikkiin.

Eräänä päivänä saan tyttäreltäni viestin: ”Mä meen kaverille milloin tuun kotiin?”

Kotiin? Hän käytti sanaa koti. Kyynel tulee silmääni, kun oivallan, että hän pitää tätä minun pystyttämääni taloutta kotinaan.

Arki on alkuun kiireistä, ja aika ahdistavaakin. Välipalojen, viikonloppuruokien, iltapalojen ja päiväruokien loputon suunnittelu, toteutus ja tarjoilut tuntuvat vievän kaiken ilon ruoanlaitosta. Täytän astiapesukonetta taukoamatta.

Rutiinin puute on pahin ongelmani. En hahmota kokonaisuutta enkä osaa monia perusasioitakaan. Rauhoittelen itseäni ajatuksella, että opin ajan myötä. Kokeilen viikkoruokalistoja, teen perusteellisia kauppalistoja ja googlaan reseptejä. Kun kokemusta ei ole, on pakko turvautua alkeisiinkin: Kaadetaanko riisi kiehuvaan veteen? (Kyllä.) Entäpä perunat? (Ei.)

Tajusin ongelmani laajuuden toden teolla vasta kauppareissuilla. Oivalsin, että ruokahuolto on kuin työtä, jossa onnistuminen vaatii kurinalaista suunnitelmallisuutta eli minun tapauksessani jonkinlaista elämänmuutosta tai ainakin parempaa keskittymiskykyä.

Yleensä käyn vain Lidlissä, mutta kerran oli pakko mennä myöhäisten bänditreenien jälkeen nälkäisenä Kannelmäen Prismaan. Kotoa puuttui vaikka mitä, mutta olin ilman kauppalappua lähes tuntemattomassa kaupassa.

Päässä humisee: miksi kaupan valikoimassa pitää olla 279 erilaista jogurttituotetta? Vuosien kokemuksella tiedän, että noin kaksi – punainen ja keltainen – riittävät aivan hyvin.

Onko ihan välttämätöntä, että paahtoleipävaihtoehtoja on 18 kappaletta? Tai miksi pitää olla 178 erilaista leikkelettä, kun yhdelläkin pärjää. Itse en tarvitse muita leikkeleitä kuin tyttäreni valitsemaa ”reunikasta kinkkua”. Ehkä Serranon kinkkua tai prosciuttoa silloin tällöin.

Tutussa lähikaupassakin saatan ajautua pieneen paniikkiin, jos en heti löydä listallani olevaa harvinaisempaa tuotetta, kuten perunajauhoa tai punaista pestoa. Tai sitten unohdan, mitä olin etsimässä, ja kärry pysyy tyhjänä tai täyttyy aivan eri aineksista kuin piti. Olen ruokakaupassa aina tavallaan heräteostoksilla. Siksi esimerkiksi lihaliemikuutiokokoelmani on jo huomattavan iso.

Ulkona vihmoo räntäsade. Katselen vastapäisen kerrostalon ikkunoita keittiön apuportailta. Miksi heidän valonsa huokuvat onnellisen lauantai-iltapäivän tunnelmaa, lämpöä räntäsateen keskellä? Miksi valot täällä tuntuvat vain kelmeiltä?

Lapset tulevat vasta viikon päästä, ja koitan keksiä jotain tekemistä tälle päivälle. Ja seuraavalle. Kurkkua puristaa.

Avaan perunapussin ja ryhdyn kuorimaan perunoita. Kuoriessa olo hieman rauhoittuu. Olisipa vain enemmän syöjiä.

Ero, vaikka melko sopuisa olikin, on ollut raastava kokemus. Pahinta oli aluksi lähes lamauttava yksinäisyyden tunne ja välillä ihan konkreettinenkin yksinäisyys – tyhjän kodin syndrooma, joka vei myös jonkinlaiseen jatkuvaan alakuloon.

Ruokahuollon onnistumisen suhteen isompaan huoleen ei ehkä silti olekaan syytä. Ei se helppoa ole, mutta ei niin vaikeaa kuin pelkäsin. Vastuu muuttaa suhtautumistapaa, ja sen lisäksi keit­tiössä touhuaminen tuntuu aika rauhoittavalta. Ehkä voisin tämän kaiken myötä kasvaa entisestä keittiöapulaisen roolista keittiöni keittiömestariksi.

Yhä useammin huomaan jopa vähän innostuvani keittiössä. Keittiöstä on selvästi tulossa jonkinlainen uuden elämäni turvahuone. Uuden oppiminen on palkitsevaa. Ensimmäinen tekemäni omenapiirakka onnistui niin hyvin, että lapset ihmettelivät ihan tosissaan sen hyvää makua. Sinäkö olet tämän tehnyt? Ihmettelin samaa.

Muistan, kuinka poikamme oppi vähän yli yksivuotiaana kävelemään Thaimaan-lomamme aikana, ja Air Asia -lentoyhtiön mainosjulisteen paluumatkalta. When was the last time you did something for the first time, siinä kysyttiin.

Jotain samaa tässä oli kuin kävelemään oppimisessa. Tajusin tekeväni monia asioita ensimmäistä kertaa – 47-vuotiaana: kaurapuuroa, perunamuusia, lasagnea, makaronilaatikkoa ja sipulikeittoa. Selvitin, mikä on paseerattu tomaatti, kokeilin tehdä ruokaa reseptien pohjalta ja aloin hyödyntää kauppojen reseptisivuja arkiruokien ideoimisessa. Niitä miettiessä en voinut ajatella eroa, mutta en silti voinut loputtomasti tehdä vain ruokaa tai suunnitella lähipäivien ruokalistoja.

Entiseen piti saada enemmän etäisyyttä.

Thairuokakurssille Bangkokiin?

Idea tuli mieleeni, kun etsin wokkipannua keittiön alakaapeista lasten wokkikapinan jälkeen.

Miksi ei Marttaliiton ruokakursseille?

Halusin matkalle, ja Bangkokiinhan ne muutkin yksinäiset miehet ja yksinäisten miesten porukat lähtevät, kun elämä koettelee. Etsimään lohtua, seksiä tai itseään. Päätin lähteä etsimään sisäistä marttaani – miestä, jonka olin jo osittain löytänyt omasta keittiöstäni. En kuitenkaan osannut tehdä thairuokaa, vaikka pidän siitä.

Googlasin sanat thai cooking bangkok. Tutkin pari hakutulosta ja laitoin molempiin sähköpostin. Pian juttelin jo puhelimessa Ron-nimisen miehen kanssa, joka toivotti tervetulleeksi, vaikka en olekaan ammattikokki.

Selvä, täältä tullaan. Lähtö olisi kahden kuukauden päästä.

Epämääräisen levoton olokin selkeni heti, vaikka suunnitelmani oli edelleen aika vaatimaton suhteessa ongelmieni laatuun ja määrään. Mietin yhä vuoren kokoisia asioita: miten tulla onnelliseksi, miten tätä elämää oikein pitää elää, teenkö ollenkaan niitä asioita, joista pidän tai joissa olen oikeasti hyvä – olenko hyvä yhtään missään?

Miten thairuokakurssi mitenkään edistää hyvinvointiani tai puutteitani ruokahuollon järjestämisessä. Tai eksistentiaalikriisissä. Viiden päivän ruokakurssille asettamani henkilökohtaiset tavoitteeni olivat täysin ylimitoitettuja, mutta lentoliput olivat jo sähköpostissa.

Bankok Thai Cooking Academy sijaitsee Bangkokin itälaidalla, kaupunkia ja koko Thaimaata halkovan Sukhumvit Roadin varressa lähellä On Nut -Skytrain-asemaa, pienen ja hiljaisen kauppakeskuksen alakerrassa.

Keittiö on siisti ja moderni, työpisteitä on kahdeksalle oppilaalle. Jokaisessa työpisteessä on myös kaasuliesi. Opettajan paikka on pöydän päässä.

Pöydän yläpuolella puhisee valtava ilmastointilaite, joka kerää sisäänsä kaikkien ruokapisteiden höyryt ja tuoksut. Kaikkea ilmastointilaite ei ehdi imeä kitaansa. Korianterin, chilin, curryn ja valkosipulin tuoksut sekoittuvat ilmassa kuin valtavaksi thairuoka-annokseksi, kun oppilaat murjovat yrttejä mortteleissaan ja paistavat tulisia tahnoja pannuillaan.

Kivinuijat paukuttavat valtavien mortteleiden pohjia tasaiseen tahtiin. Pauke kuulostaa kuin olisimme pienellä kivilouhoksella. Hetken päästä äänimaiseman valtaa taas vaimeammat pilkkomisen äänet.

Chop chop chop.

Veitset nakuttavat vihanneksia ja yrttejä pieniksi ja iskeytyvät leikkuulautaa vasten tasaiseen tahtiin.

Chop chop chop.

Jokaisella oppilaalla on kirvesmallia oleva veitsi, leikkuualusta ja pyyhe, joiden puhtaudesta täytyy pitää itse huolta.

Ruokakurssit pyörivät arkipäivisin nonstoppina. Osa opiskelijoista, kuten minä ja vierustoverini, kanadalainen eläkeläisnainen ja ruokamatkailija Heather, on täällä vain viisi päivää, mutta suurin osa on pidempään. Esimerkiksi eteläafrikkalaisella Lionnella on takanaan jo viisi viikkoa. Sambialainen Bernard ja hänen ystävänsä, nepalilainen Lok, jatkoivat minun jälkeeni vielä kolme viikkoa. Myös amerikkalainen Naruth oli pidemmän pätkän, en tosin ymmärrä miksi: hänen toimintansa keittiössä on niin varmaotteista, että hän olisi voinut opettaa meitä.

Kun juttelemme keskipäivän lyhyillä tauoilla, kerron heille vain, että olen toimittaja, pitämässä sapattivuotta ja että harrastan ­ruoanlaittoa. Ehkä kirjoitan kokemuksistani lehtijutun.

Yhden tällaisen tauon jälkeen Aloitan Panang-currytahnan (Gaeng Panang) valmistamisen. Tällä kertaa heitän morttelin pohjalle kokonaisia pippureita, valkosipulia ja paloiteltua korianterin juurta. Survon aineksia, kunnes opettaja Nini tulee kohdalleni ja ottaa nuijan ja morttelin minulta pois.

Sitten hän näyttää koko luokalle, miten morttelia kuuluu käsitellä. Hänen mielestään olen paukuttanut mortteliani liian varovaisesti. Kohta tiskejä hoitava apupoikakin ilmestyy eteeni näyttämään mallia veitsen käytöstä.

Alan hiiltyä. Näinkö muka viiden päivän mittainen ruokakurssi auttaisi minua eksistenssikriisissäni, kun tiskaajatkin haistavat epävarmuuteni ja tulevat vittuilemaan keittiötaidoilleni?

Onneksi tahti on kova. Teemme päivittäin 5–6 ruokalajia, ja juuri siksi tulinkin tänne: että saan muuta ajateltavaa, että voin tehdä jotain konkreettista, että voin tehdä jotain kyllin yksinkertaista.

Jossain vaiheessa päivää saan eteeni mangon ja koitan halkaista sen. Veitseni törmää kivikovaan keskustaan ja koko hedelmä leviää leikkuulaudalle. Katson nopeasti, mitä vastapäätä olevat Lok ja Bernard tekevät. He kuorivat.

Samalla Nini katsoo taas minua.

”Miksi teit noin, miksi yritit halkaista sen?”

Miksi? Miksi? Miksi? Ärsyynnyn kysymyksestä.

En minä tiedä, sanon. Äänenpainonikin nousee vähän, ja tajuan muiden huomaavan sen.

Tulin tänne oppimaan uutta enkä vastailemaan kysymyksiin siitä, miksi en osaa. Tämänhän piti olla voittoparaatini uudeksi ihmiseksi.

Seuraavan annoksen inkivääriä pilkkoessani tajuan, mistä syystä opettajan miksi-kysymys ärsytti minua niin paljon: olen kuullut sen niin monta kertaa ennenkin. Miksi et ostanut kaikkia lapulla olleita tuotteita, miksi et hoitanut asiaa, miksi olet tuollainen, miksi et ole romanttisempi? Miksi et koskaan tuo kukkia?

En tiedä. Enkä ole osannut niihin vastata. Väistäminen on ollut vain helpompaa.

Luulin, että mango piti halkaista. Luulin olevani romanttisempi.

Joten kiitos kysymästä, Nini, mutta en nyt osaa sanoa, miksi koitin halkaista mangoa enkä ryhtynyt kuorimaan sitä. Yritin parhaani, mutta se ei vaan riittänyt.

Hämmennyn. Ehkä tämä sittenkin toimii. Mielessäni ainakin on paljon mangoa suurempia kysymyksiä jo nyt.

Joka aamu meitä odottavat tarjottimet, joille on koottuna päivän kaikkien annosten raaka-aineet.

Chop chop chop.

Ninin pilkkomiskäsky rauhoittaa. Tiedän, että edessäni on noin 10–15 minuuttia keskittymistä vain yhteen asiaan.

Pilkomme viiden päivän aikana arviolta kaiken, mitä tämä maa kasvattaa: tomaatteja, porkkanoita, pikkumaissia, sipuleita, chiliä, pikku chiliä, inkivääriä, limeä, sitruunoita, valkoista sipulia, punasipulia, salottisipulia, korianterin juuria, sitruunaruohoa, valkosipulia ja niin edelleen.

Chop chop chop.

Pilkomme eniten hyvin pientä kuutiota tai ohutta siivua, mutta esimerkiksi porkkanoiden, munakoisojen ja ananaksen siivut jätetään paksuiksi.

Chop chop chop.

Pilkomme myös erilaisia yrttejä ja lehtiä, kuten parsakaalin, kairapalmun ja basilikan lehtiä. Välillä viillämme limen lehdistä siiman ohuita suikaleita.

Chop chop chop.

Odottamaton oivallus on tämä: Pilkkoessa ajatus lepää, kaikki muu hälinä jää taakse. Pilkkomiseen on pakko keskittyä. Se on välttämätöntä jo sen takia, että terävän ammattilaisveitsen kanssa tulisi helposti haavoja sormiin, mutta on tässä muutakin. Pilkkominen on rentouttavaa. Voisin tehdä tätä paljon pidempäänkin. Voisinpa vain pilkkoa.

Suhtautumiseni pilkkomiseen on kurssin aikana muuttunut: nyt minulla on suhtautumistapa pilkkomiseen. Ennen pilkkominen oli vain pilkkomista.

Nyt kyse on keskittymiskyvystä, rauhoittumisesta ja valinnoista. Pilkkominen on pysähtymistä – mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Ehkä tämä, näinkin triviaali asia kuin pilkkominen ja kaikki sen mukanaan tuoma, on lopulta se, mitä tulin täältä hakemaan.

Voi olla, että thairuoka on tässä makaronilaatikkokurssia parempi opettaja, sillä lähes kaikkien annosten tekeminen alkaa pilkkomisella. Melkein yhtä usein tarvitaan myös morttelia, jonka käyttö on vähintään yhtä rauhoittavaa. Mitä jos en ostaisikaan enää kaupasta valmista ruokaa? Mitä jos hankkisin vain kasapäin yrttejä ja vihanneksia ja aloittaisin jokaisen ruokahetken pilkkomisella?

Ilmiö on tuttu: Kitaristit, maratoonarit, pilkkijät, kaikki jotka jotain harrastavat, puhuvat zonesta, täydellisen keskittymisen hetkestä. Siitä, että jokin monotoninen tekeminen jatkuu niin pitkään, että pääsee sen sisään ja ajantaju katoaa ja mieli tyhjenee.

Pilkkomisessa näin käy helposti, vaikka ruokakurssin pilkkomishetket kestävät harvoin enempää kuin viisitoista minuuttia. Se on silti pisin aika, mitä olen aikoihin keskittynyt – mihinkään. Elokuvat: jatkuvaa kännykän vilkuilua. Lukeminen: jatkuvaa kännykän vilkuilua. Työnteko: sama.

Sen vartin ajan, kun pilkon, tiedän tarkalleen, mitä on tehtävä, mitä minulta odotetaan. Ja mikä parasta: kerrankin odotetaan vain yhtä asiaa kerrallaan.

Saan tätä juttua kirjoittaessani käsiini Saku Tuomisen kirjan Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta (Otava 2019).

Media-alan yrittäjä ja intohimoinen ruokaharrastaja Tuominen pohtii kirjassaan muun muassa ruoan suhdetta hyvään elämään ja kuinka tärkeä osa ruoanlaittamisella voi olla ihmisen elämässä.

Hän kiteyttää ruoka-ajattelunsa lauseeseen The way you do one thing is the way you do everything – ”Tapa, jolla teet yhden asian, kertoo paljon siitä, miten teet kaiken, miten suhtaudut elämään”, Tuominen kirjoittaa.

Se on hyvin sanottu. Olen eron jälkeen oppinut pitämään ruoanlaitosta ja ainakin jollain tasolla tajunnut sen merkityksen. En enää ajattele, että kiireessä ruoanlaittoon käytetty aika on pois jostain mukamas tärkeämmästä, joka on lopulta somea tai Netflixiä.

Uudessa arjessani kiireet todellisuudessa poistuivat niiltä viikoilta ja viikonlopuilta, kun lapset ovat äidillään, mutta olenko käyttänyt ajan johonkin kiireettömään tekemiseen, keskittymiseen. En varsinaisesti. Tajusin kuitenkin jo ennen Thaimaan-matkaa, että ruoanlaittoon keskittymällä kiireen tunteen saa pois päältä mielekkäällä tavalla.

Saatoin valmistella vaikkapa ranskalaista sipulikeittoa useamman päivän, ja raaka-aineita hankin useammastakin eri kaupasta.

En sentään tehnyt lihalientä oikeaoppisesti luita keittelemällä, koska on elämässä muutakin: työt, avantouinti, bänditreenit, sählyvuorot, punttisali ja se Netflix.

Silti: kokkaaminen (tai varmaan mikä hyvänsä keskittynyt puuha) on tehnyt minulle hyvää. Saman on kokenut myös Saku Tuominen.

”Ilman päivittäistä ruoan ääreen rauhoittumista tulisin hulluksi kaiken kiireen keskellä,” hän kirjoittaa.

For Excellence In Thai Culinary Arts Is Awarded to Manu Marttinen.

Saan viimeisen koulupäivän päätteeksi käteeni todistuksen, jonka mukaan olen nyt suorittanut 40 tuntia intensiivistä thaikokkailua. Vastedes olen Personal Thai Culinary Chef.

Otamme kurssilaisten kanssa ryhmäkuvia. Jokainen oppilas menee vuorollaan opettajamme Ninin kanssa yhteiskuvaan. Ennen kuin joukkomme hajaantuu, saamme vielä mustat t-paidat, jossa on vähän kökkö Cook´n Thai -logo ja jonkinlainen hymyilevä chilihahmo sekä koulun nimi.

Thaikokkaustodistuksen saaminen tuntuu melkein samalta kuin yhteiskuntatieteiden maisterin tutkintotodistuksen saaminen Tampereen yliopistosta 21 vuotta sitten. Kysymyksetkin ovat samoja: Mitäs nyt sitten seuraavaksi? Mitä minä olen oikeastaan oppinut ja mitä hyötyä tästä tutkinnosta on?

Työnhakuun en tätä uutta todistusta tarvitse. Enkä varmaan muutenkaan, mutta paperi tuntuu silti tärkeältä. Sen saavuttaminen vaati paljon enemmän kuin viisi päivää, aika paljonkin enemmän – itse asiassa lähes 48 vuotta.

Ajattelen näin: se on ensimmäinen todistus siitä, että osaan taas keskittyä.

Ehkä se on se, mitä lähdinkin hakemaan. 15 minuuttia ei ole kauan, mutta se on alku.