Tahaton lapsettomuus on yleistynyt ja koskettaa nykyään joka viidettä hedelmällisessä iässä olevaa suomalaista. Apu360 pyysi kolmea haastateltavaa kertomaan, millainen kokemus heidän näkökulmastaan oli. Hautajaiset kerran kuussa, elämän isoin asia ja edelleen jatkuva suru – näin he muun muassa kuvailivat tunteitaan.

Hanne Mustiala

44-vuotias järjestelmäkoordinaattori Espoosta.

”Mitä arvoa elämälläni on ilman lapsia?”

”Esikoulussa meiltä kysyttiin, miksi haluamme tulla aikuisina. Minä vastasin, että äidiksi. Ajattelin aina, että totta kai minulla tulee olemaan lapsia, sehän on naisen tehtävä maailmassa.

Aloin seurustella vakavasti 23-vuotiaana. Päätimme kumppanin kanssa aika pian, että lapsia saa tulla jos on tullakseen. Niin ei tapahtunut. Reilun vuoden päästä hakeuduimme tutkimuksiin ja sain kuulla, että en välttämättä koskaan saisi biologisia lapsia. Se oli musertavaa. Minusta tuntui, että olin epäonnistunut naisena ja ihmisenä.

Siitä alkoivat mustat vuodet. Jossain vaiheessa yritin hakea keskusteluapua psykiatriselta sairaanhoitajalta. Hän ei kuitenkaan malttanut kuunnella minua, vaan alkoi esitellä erilaisia ratkaisuehdotuksia, kuten adoption mahdollisuutta. Minä olisin halunnut vain puhua.

Lapsettomuus on isoin elämääni vaikuttanut asia. En koskaan saanut virallista diagnoosia, mutta minulla oli pitkään masennustyyppistä oirehdintaa, sellainen näköalattomuuden tunne. Pohdin, mitä arvoa minulla ja elämälläni on ilman lapsia. Myöhemmin löysin vertaistukea Simpukka-yhdistyksen parista. Myös musiikki oli tärkeää. Minulla oli soittolistoja ja tiettyjä biisejä, jotka auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi Kotiteollisuuden Minä olen. Hoilasin niitä usein esimerkiksi auton ratissa.

Tein pitkään töitä sosiaalialalla perheiden ja lasten parissa. Monet olettivat, että tietysti myös minulla on lapsia. Ne tilanteet olivat raskaita. Täytyi joka kerta erikseen miettiä, haluanko nyt tälle ihmiselle alkaa avaamaan elämäni suurinta haavaa.

Minua ärsyttää se, miten julkisuudessa puhutaan perheistä ja lapsista. Siis nämä jutut, että lasten myötä meistä tuli oikea perhe. Minä asun yksin, mutta ajattelen ilman muuta, että minulla on perhe. Siihen kuuluvat äitini, mummoni, tätini, sisarukseni perheineen ja joitakin ystäviäni. Yhteisöni on tiivis.

Se, että en saanut lapsia, oli iso kriisi, mutta lopulta siitä on seurannut myös hyvää. Tajusin jossain vaiheessa, että olen vapaa tekemään asioita ihan omista lähtökohdistani. Jos olisin elänyt kaikki nämä vuodet lapsiperhearkea, en varmaan olisi opiskellut kahta korkeakoulututkintoa tai lähtenyt kokeilemaan uusia työpaikkoja.

En ole enää henkisesti hajalla sen takia, että en tullut äidiksi. Ne itkut on itketty jo. Nykyään vain elän tätä elämääni ja enimmäkseen tykkään siitä. Olen arkifani. Elämän merkityksellisyys syntyy pienistä asioista, niin kuin vaikka siitä, että saan kirjastosta odottamani kirjan tai että sisarusten lapset tekevät minulle helmistä rannekorun.”

Jussi-Mikko Salminen

46, työskentelee lastensuojelualan yrityksessä ja asuu perheineen Kuusankoskella. Aiemmin hänet tunnettiin HIM-yhtyeen kosketinsoittajana.

”Miehiä voisi huomioida hedelmöityshoidoissa enemmän”

”Nuorempana en juuri ajatellut perheen perustamista. Elämäni alkoi tasaantua vasta yli kolmekymppisenä, kun lopetin bändihommat ja pääsin opiskelemaan. Sen jälkeen tapasin myös nykyisen puolisoni Evin, sen oikean ihmisen minulle. Suhteen alkupuolella kävin läpi masennusta. Evi jaksoi elää kanssani sen ajan läpi. Sitten me eräänä päivänä ymmärsimme, että nyt kaikki on aika hyvin – ja että kotiin mahtuisi kahden kissan lisäksi myös uusi perheenjäsen. Häntä ei kuitenkaan luonnollisin keinoin kuulunut.

Aloitimme hoidot yksityisellä klinikalla. Rahanmeno oli aivan älytöntä. Kun täyteen tuli 40 000 euroa, lopetimme laskemisen. Silti toivottua tulosta ei tullut. Välillä tuntui, että vietimme joka kuukausi hautajaisia. Rankkojen aikojen keskellä parisuhteemme tiivistyi. Me ei oikeastaan muutenkaan riidellä juuri koskaan. Silti välillä upposimme suruihimme. Silloin en saanut aina yhteyttä Eviin.

Olen itse käynyt psykoterapiassa ja vaimon kanssa menimme myös pariterapiaan. Se oli hyvä juttu. Terapia on opettanut armollisuutta itseä kohtaan. Kotona kahdestaan saimme kokea kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia ja sanoa niitä myös ääneen. Välillä toivoin, ettei kukaan koko maailmassa saisi enää yhtään lasta. Tietysti nämä tunteet piti käsitellä niin, ettei aiheuta pahaa oloa muille.

Lapsettomuudesta puhuvat yleensä enemmän naiset, ja hedelmöityshoidoissa naisen rooli on erilainen kuin miehen. Välillä tuntui, että miehiä voisi huomioida enemmän. Eräs hoitoon osallistunut lääkäri sanoi kerran minulle, että muistathan, että sinun roolisi on tässä ihan yhtä tärkeä. Se oli ainoita kertoja, kun minulle tuli klinikalla kyyneleet silmiin. En yleensä itke vaikeissa paikoissa, vaan silloin, kun kohtaan hyvyyttä.

Kun näytti siltä, että hoidoista huolimatta lasta ei kuulu, aloitimme adoptioneuvonnan. Se kuitenkin keskeytettiin, koska minulla on aiemmin ollut mielenterveysongelmia. Se tuntui kamalalta ja epäreilulta. Olin käsitellyt omat ongelmani. Olin työskennellyt jo vuosia nuorisoalalla, mutta silti en ollut tarpeeksi hyvä vanhemmaksi. Muistan, että kun luin sen päätöksen sähköpostista, minulle tuli ihan tyhjä olo. Päässä vain humisi. Siitäkin sitten noustiin.

Kun adoptiosuunnitelma tyssäsi, lähdimme sijaisvanhemmuusvalmennukseen. Sieltä oltiin jo näytetty meille vihreää valoa, kun tapahtui jotain yllättävää. Olimme vielä kerran kokeilleet hoitoja, ja tällä kertaa Evi tulikin raskaaksi, seitsemän vuoden yrittämisen jälkeen. Nyt meidän poika on vuoden ja yhdeksän kuukautta. Olen tosi onnellinen, että kävi näin. Mutta vaikka emme olisi ikinä saaneet lasta, uskon, että olisin jollain tasolla kyennyt käsittelemään asian. Olen joutunut tekemään mielenterveys- ja päihdekipuilujen kanssa niin paljon työtä, että luotan omaan henkiseen jaksamiseeni.”

Reeta Ahola

42-vuotias tiiminvetäjä liiketoiminnan kehittämisyrityksessä. Hän asuu Vantaalla puolisonsa ja bonuslastensa kanssa. Ahola on äskettäin julkaissut kirjan Yksi viidestä, jossa hän kertoo kokemuksistaan lapsettomana bonusäitinä.

”Lapsettomuushoidot saivat minut käyttäytymään huonosti bonuslapsiani kohtaan”

”Alkuvuodesta 2012 tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin. Se oli ihanaa. Olin ensimmäisessä avioliitossani, ja lasta oli odotettu jo vuosia. Raskaus kuitenkin päättyi pian keskenmenoon. Muutaman vuoden päästä päättyi myös avioliitto.

Tapasin nykyisen mieheni 32-vuotiaana. Hänellä oli kaksi lasta jo valmiiksi, eikä hän suhteen alussa ollut varma, haluaisiko vielä lisää. Siksi me puolen vuoden tapailun jälkeen erosimme, mutta palasimme sitten taas yhteen. Pian tulin toisen kerran raskaaksi. Myös tuo raskaus meni kesken. Minusta tuntui, että puolisoni ei täysin ymmärtänyt, miten kauheaa se minulle oli. Hänhän oli jo onnistunut lastenhankinnassa. Silloin minä sulkeuduin ja jonkin aikaa vain suoritin arkea ja bonusvanhemmuutta.

Kahden vuoden päästä keskenmenosta aloitimme hedelmöityshoidot. Se oli rankkaa sekä henkisesti että fyysisesti. Koko elämä piti järjestää hoitojen aikataulujen mukaan, rahaa paloi hirveästi ja kehoni meni hormoneista ihan sekaisin. Sairastelin paljon.

Tulin raskaaksi ensimmäisestä istutuksesta vuonna 2018. Se raskaus kesti 12. viikolle saakka, ennen kuin tuli kolmas keskenmeno. Sen jälkeen istutuksia tehtiin vielä useita, mutta turhaan. Mietin joka kuukausi, että joko nyt. Mitään fysiologista estettä raskaudelle ei löytynyt, ei myöskään syytä keskenmenoille. Luulen, että jos syy olisi löytynyt, kaikki olisi ollut helpompaa henkisesti. Olisin voinut syyttää sitä rakenteellista poikkeamaa tai mistä nyt olisikaan ollut kyse.

Hoitojen aikana en antanut itseni juurikaan kokea tunteita. Olin sellaisessa lamaantuneessa suorittamisen tilassa. Huomasin kyllä, että en oikein osannut keskittyä mihinkään muuhun. Välillä käyttäydyin huonosti ihmisiä kohtaan, myös bonuslapsiani. Se oli oikeastaan tärkein syy, miksi halusin aloittaa terapian. Onneksi tein niin. Erityisesti hoitojen lopettamisen jälkeen mielessä oli aika rankkoja ajatuksia. Esimerkiksi sellaisia, että koska kehoni ei kyennyt tekemään lasta, sitä voi kaltoinkohdella, sillä ei ole mitään arvoa. Tai että mitä väliä millään ylipäätään on. Terapiassa sain puhua ulkopuoliselle ihmiselle. Myös ystävät olivat tärkeitä.

Olen päässyt eteenpäin lapsettomuuden surussa, mutta se on edelleen läsnä elämässäni. Kaksi bonuslastani sekä helpottavat surua että muistuttavat siitä. Eniten olen pelännyt, että katkeroidun koko maailmaa kohtaan. Siksi yritän edelleen käsitellä näitä asioita, muun muassa kirjoittamalla ja tekemällä Tiktok-videoita lapsettomuudesta. Ehkä vielä tulee sellainen päivä, että joku iltapäivälehden vauvauutinen ei tunnu miltään. Nyt se vielä vihlaisee, että miksi tuo, mutta en minä.”