Pikkusiskoni sai vuosi sitten lapsen, josta tuli kummipoikani. Tuo lapsi on nyt viisitoista kuukautta ja aivan ihmeellinen. Joka kerta kun häntä näen, hän on oppinut jonkin uuden taidon. Suuhun putkahdelleet hampaat jauhavat jo leipää, jalat töpöttelevät päivä päivältä tottuneemmin.
Minun tekee koko ajan mieli pörröttää hänen hiuksiaan. Voisin omistaa elämäni hänen naurattamiselleen. Se olisi helppo elämä, sillä siskonpoikani nauraa aina.
Koska viihdyn kummipoikani kanssa niin hyvin, olen miettinyt, pitäisikö minun saada oma.
Ympärilläni on vuosi vuodelta enemmän lapsia. Olen 30-vuotias ja täydellisessä lastensaanti-iässä. Olen terve, ei vakavia sairauksia tai vammoja. Fyysinen kuntoni on perushyvä ja psyykkinen kuntonikin kelvollinen. Minulla on ikäiseni avopuoliso, jonka kanssa olen seurustellut kohta viisi vuotta. Me molemmat pidämme lapsista.
Tiedän, että yhteiskunta kiittäisi, jos päättäisimme hankkia lapsen ja vielä onnistuisimme siinä. Päättäjät ja media ovat toitottaneet viime vuodet samaa viestiä: syntyvyys laskee, väestö ikääntyy ja huoltovaje kasvaa. Suomeen tarvitaan lisää lapsia, lisää tulevia veronmaksajia. Ylen uutisissa puhuttiin tammikuussa jo vauvakriisistä.
Suomen kokonaishedelmällisyysluku eli ennuste siitä, montako lasta nainen elämänsä aikana keskimäärin synnyttää, oli vuonna 2017 1,49. Kun hedelmällisyyslukua alettiin laskea vuonna 1960 – vuotta äitini syntymän jälkeen – se oli 2,72.
Vuosien varrella hedelmällisyysluku on aina sahannut ylös alas, mutta iso trendi on selvä. Viime vuonna luku laski kahdeksatta kertaa putkeen. Lapsia synnytetään nyt vähemmän kuin koskaan. Vuonna 2018 Suomeen arvellaan syntyneen alle 50 000 lasta. Viimeksi suomalaisia syntyi sitä vähemmän nälkävuonna 1868.
Siksi Antti Rinne tsemppasi kesällä 2017 suomalaisia ”synnytystalkoisiin”. Pääministeri Matti Vanhanen toitotti jo vuonna 2003, ettemme ”me voi vain ukkoontua ja akkaantua täällä”. Presidentinvaalien alla 2012 Sauli Niinistö makusteli Vanhasen sanoja ja totesi entisen pääministerin olleen aivan oikeassa.
Vauvakriisin syistä ei ole selvyyttä, mutta huolen jakavat kaikki. Ihan erilaiseen Suomeen syntyneet setäpoliitikot yrittävät nyt parhaansa mukaan tsempata, kannustaa, neuvoa ja komentaa meitä monistumaan. Mediasta voi lukea viikoittain juttuja siitä, miten ja miksi ja milloin suomalaiset saavat lapsia, millaista perhearki on, ja miten surullista on, jos jää perheettä. Jutut ovat henkilövetoisia ja tunteikkaita, ja niitä leimaa huoli tulevasta.
Kun presidentti Sauli Niinistön kerrottiin saavan kolmannen lapsensa, tieto otettiin vastaan fanfaarein. Raskauden, synnytyksen ja vaippaiän vaiheita seurattiin lehdistössä herkeämättä. Kyseessä oli ensimmäinen istuvan presidentin saama lapsi, mikä kertoi enemmän siitä, millaiset naavaparrat tätä maata ovat tähän asti johtaneet, kuin Sauli Niinistöstä, Jenni Haukiosta tai pojasta, joka sai myöhemmin nimekseen Aaro.
Lapsi- ja perheaiheisen uutisoinnin taustalla on tutkija Riitta Jallinojan mukaan vuosituhannen taitteen ”familistinen käänne”, joka näkyi esimerkiksi Helsingin Sanomien julkaisemissa kirjoituksissa. Kirjassaan Perheen vastaveto (2006) Jallinoja kuvailee familismia ideologiaksi, joka toimii vastavetona tuhoisana pidetylle individualismille. 1990-luvun lopussa poliitikot, järjestöt, kotiäidit ja tutkijat alkoivat nostaa Helsingin Sanomien sivuilla esiin kysymyksiä siitä, miten työn ja perheen voi sovittaa yhteen, ja miten olla parempi vanhempi.
Keskustelussa perhe alettiin esittää ”hyvänä” yhteisöllisyytenä, yksilöllisyys ”pahana eetoksena”.
Lapsikeskeisessä kulttuurissa on vaikeaa olla miettimättä omaa lapsettomuuttaan puutostilana, joka pitäisi parantaa.
Tiedän, että olisin hyvä isä. Mutta riittääkö se?
Pidän elämästäni sellaisena kuin se on. Vapaana toimittajana saan määritellä omat aikatauluni ja tienata työllä, josta pidän ja jossa olen hyvä. Saan katsoa aamuisin elokuvia lehdistönäytöksissä ja pelata illat Fifaa. Matkustaa pohjoiseen sukuloimaan aina kun siltä tuntuu. Näiden asioiden tekeminen lapsen kanssa olisi vaikeampaa.
Toisaalta inhoan maailmaa arkeni ympärillä. Mietin, tarvitseeko ylikansoittunut, saastunut planeettamme oikeasti enää yhtäkään uutta ihmisasukkia. Mitä enemmän hypoteettista lastani mietin, sitä yksityiskohtaisempina näen ne eri tavat, joilla hän tulisi ympäristöä – ja minua – rasittamaan.
Tilastokeskus ja Stakes laskivat vuonna 2007, että yhden lapsen kasvattaminen täysi-ikäiseksi maksaa yli sata tuhatta euroa. Se on iso summa kaltaiselleni pätkätyöläiselle, jolla ei ole säästöjä tai sijoituksia. Vaikka toimeksiantoja nyt riittää, tulevaisuus on epävarma. Olen kirjoittanut palstametreittäin artikkeleita Suomen arvostetuimpiin julkaisuihin, mutta vakituista työpaikkaa minulle ei ole koskaan tarjottu.
Vertaisarvioitu tieteislehti Environmental Research Letters julkaisi puolestaan vuonna 2017 katsauksen, jossa todettiin lapsen tuottavan vanhemmalleen 60 tonnin vuosittaiset hiilidioksidipäästöt. Se on kuuden Thaimaan-lennon verran.
Antti Rinne ja suomalainen media mehustelevat lisääntymisellä, vaikka viimeiset viisi vuosikymmentä on puhuttu siitä, että ihmiset lisääntyvät ihan liikaa. Niin kauan on siitä kun biologi Paul Ralph Ehrlich julkaisi väestöräjähdyksestä varoitelleen kirjansa The Population Bomb (1968).
YK:n tuoreimman raportin mukaan maailmassa on vuoteen 2050 mennessä melkein kymmenen miljardia ihmistä.
Luvut saavat miettimään, miksi Suomeen pitäisi saada lisää juuri suomalaisia. Miksemme vain ota enemmän maahanmuuttajia?
Suomen väestömäärän sijaan päättäjät vaikuttavat olevan huolissaan siitä, ettei Suomeen synny enää valkoisia pellavapäitä. Yhteiskunnan perusteet lasten hankkimiselle ovat nostalgisia ja rasistisia. Viesti kuuluu: Suomi suomalaisille.
Maailma on loppumassa. Ilmasto lämpenee, napajäätiköt sulavat, merenpinta nousee ja hirmumyrskyt yleistyvät. Viime kesänä katsoin CNN:ltä sekopääkoripalloilija Dennis Rodmanin haastattelua, jossa sanottiin, että Rodman on paras tietolähteemme Yhdysvaltain ja Pohjois-Korean väliseen ydinasekriisiin.
En varsinaisesti ajatellut, että haluanpa tuoda lisää ihmisiä maailmaan seuraamaan tätä.
Näin Alfonso Cuarónin ohjaaman elokuvan Ihmisen pojat ensimmäisen kerran tammikuussa 2007, 18-vuotiaana. P. D. Jamesin samannimiseen romaaniin perustuva elokuva kertoo lähitulevaisuudesta, jossa ihminen on menettänyt kykynsä lisääntyä. Uusia lapsia ei ole syntynyt pariin kymmeneen vuoteen, ja ihmiskunta on siksi ajautunut tuhon partaalle.
Romaani ja elokuva ovat määritelmällisesti dystopioita, tulevaisuuden kauhukuvia. Omiin silmiini niiden lähtökohta oli silti liki utopistinen.
Muistan katsoneeni elokuvaa huoneessani pieneltä tietokoneruudultani ja ajatelleeni, ettei ihmiskunta ole muuta ansainnutkaan. En ollut teininä mikään oman elämäni ekoterroristi, päinvastoin: viihdyin kaupungissa ja tykkäsin uudesta teknologiasta. En tiennyt Pentti Linkolasta vielä mitään. Mutta tunnistin sen, että kanien lailla lisääntyvä ihmiskunta on tuhonnut maapallon.
Ihmisen pojat kuvaa hyvin sitä, kuinka helppo ihmiskunta on syöstä kaaokseen. Kun uusia lapsia ei synny, kilpailu resursseista on kiihtynyt ja ihmiset ovat kääntyneet toisiaan vastaan. He etsivät syitä tapahtuneelle, kuka tieteestä, kuka uskonnosta. Maailma on täyttynyt pakolaisleireistä, jotka tuovat mieleen toisen maailmansodan ja natsi-Saksan keskitysleirit. Toisaalta ne muistuttavat tämän päivän leireistä, joilla elää YK:n mukaan yli kaksi ja puoli miljoonaa pakolaista. Ihminen on tuomittu toistamaan omat virheensä. Ihmisen pojat on siitä hyvä muistutus.
Elokuva ruokki aikanaan 18-vuotiaan kyynistä yleisolemustani. Fantisoin kansainvälisestä massasteriloinnista. Siitä, että juomavesiimme laitettaisiin jotain, jonka vuoksi emme enää voisi lisääntyä. Nyt, vuonna 2019, tuo skenaario tuntuu taas houkuttavalta. Huomaan vetäytyväni nuoruuteni mielenmaisemaan, sillä tulevaisuus näyttää uutisten valossa pilkkopimeältä.
Enkä ole ahdistukseni kanssa yksin. Ilmastonmuutos on yhä yleisempi syy sille, etteivät ikäiseni hanki lapsia. Vapaaehtoisesti lapsettomat ry:n puheenjohtaja Soile Rajamäki kertoo, että ”ilmastonmuutosherätys” vahvisti hänen päätöstään pysyä lapsettomana. Rajamäki tunnistaa, että ekologiset motiivit ovat yhä yleisempi taustatekijä vapaaehtoisesti lapsettomien elämäntyylissä.
Niku Hooli ja Anna-Sofia Nieminen törmäsivät myös ilmastohuoleen kerätessään vapaaehtoisesti lapsettomien tarinoita maaliskuussa ilmestynyttä Aikuisten perhe -kirjaansa varten. Eritoten nuoremmalla sukupolvella ilmastonmuutos vaikuttaa kaikkiin kulutus- ja elämänvalintoihin – myös lasten hankkimiseen.
”Jos ihmisiä ahdistaa ilmasto, on loogista, että se vaikuttaa siihen, uskalletaanko lapsia hankkia. Moni miettii nyt, haluaako lapsensa varttuvan maailmaan, jossa elämänmuodot ovat muuttuneet negatiivisesti”, Hooli sanoo.
Ymmärrän, ettei haaveilemani massasterilointi ole humaani pako pinteestä, ja että lisääntymiskyvyttömyys romahduttaisi välittömästi ikuisen kasvun varaan rakennetun yhteiskuntamme. Kun työmarkkinoille ei enää tulisi uusia ihmisiä, hyvinvointipalvelumme lakkaisivat toimimasta. Enkä yhtään epäile, etteikö lapsettomuus valaisi ihmisiin eksistentiaalista kriisiä siitä, ettei tulevaisuutta ole. Monet se saisi miettimään: miksi uurastaisin ihmisten hyväksi, jos ihmisiä ei pian ole.
Ymmärrän myös, että massasterilointi olisi väkivaltainen, ksenofobinen, rasistinen hirmuteko. Maat, joissa syntyvyys on korkeimmillaan, ovat köyhiä Afrikan valtioita, joissa on korkea lapsikuolleisuus. Somaliassa syntyy yli kuusi lasta naista kohden, sillä joka seitsemäs lapsi kuolee ennen yhden vuoden ikää. Tietenkin koulutus, seksuaalivalistus, terveydenhuolto ja taloustilanteen parantaminen ovat humaaneja tapoja korjata tilanne.
Mutta kun oikein ahdistaa, tuntuu, että nämä ovat liian hitaita ja epätodennäköisiä keinoja.
The Guardian haastatteli kesällä 2018 ihmisiä, jotka ovat vapaaehtoisesti lapsettomia ekologisista syistä. Yhdysvaltalainen Gwynn Mackellen, joka oli hankkinut sterilisaation kolmekymppisenä, tunnustautui antinatalistiksi.
Artikkelin luettuani oli pakko selvittää, mitä antinatalismi tarkoittaa. Antinatalistit uskovat, että ihmisten lisääntyminen on moraalisesti väärin. Ajatus on yksinkertainen: maailma on paha paikka, ja ihmiselämä päättyy yleensä kärsimyksen kautta kuolemaan. Argentiinalainen filosofi Julio Cabrera kuvailee lisääntymistä haitalliseksi manipulaatioksi, jossa ihminen – syntyvä lapsi – lähetetään kivuliaaseen ja vaaralliseen tilanteeseen ilman tämän suostumusta.
Millään, millä perustelemme itsellemme sen, että jatkamme elämistä, ei ole merkitystä sellaiselle, joka ei vielä ole olemassa, Cabrera järkeilee.
Ursula K. Le Guinin novelli The Ones Who Walk Away from Omelas vuodelta 1973 kertoo kaupungista, jossa kaikki on hyvin. Omelasin asukkaat ovat hyvinvoivia, sivistyneitä ja kulturelleja ihmisiä. Kaupungin hyvinvointi perustuu siihen, että yhdessä kellarissa, poissa kaikkien näköpiiristä, yhtä lasta kidutetaan. Täysi-ikäisinä kaupungin asukkaat saavat tietää hinnasta, joka heidän hyvinvoinnistaan maksetaan. Valtaosa hyväksyy alkujärkytyksen jälkeen tilanteen, mutta muutama päättää lähteä kaupungista.
Antinatalistit ovat niitä, jotka lähtevät Omelasista. He eivät hyväksy maailmaa, jossa joku jossain joutuu aina kärsimään.
He ajattelevat myös, etteivät ihmiselämän parhaat mahdolliset kokemukset kompensoi ihmiselämän kamalimpia mahdollisia kokemuksia. On kannattavampaa olla lisääntymättä. Olla olematta olemassa.
Samastun tähän.
Kun olen onnellinen, ajattelen, etten kaipaa mitään muuta.
Kun olen onneton, ajattelen, kuinka julmaa olisi tuoda maailmaan toinen, joka joutuisi sitten olemaan samalla tavalla onneton.
Filosofi David Benatar on laskenut, että jos jokainen pariskunta synnyttää kolme lasta, yksi pariskunta on kymmenen sukupolven aikana vastuussa 88 572 ihmisestä. Siihen sisältyy valtava määrä järjetöntä, vältettävissä olevaa kärsimystä. Ja ympäristötuhoa.
Mitä enemmän antinatalismista luen, sitä enemmän siitä innostun. Tässäpä hyvää tarkoittava aate, johon liittymällä voin keventää ilmastoahdistustani. Löydän VHEMT:n eli Voluntary Human Extinction Movementin – suomeksi Vapaaehtoinen liike ihmiskunnan lopettamiseksi – ja alan selailla heidän nettisivujaan. Siellä sanotaan muun muassa näin:
”Emme ole vain joukko ihmisvihaajia ja epäsosiaalisia malthusilaisia, jotka saavat sairaalloista nautintoa onnettomuuksien kohdatessa ihmisiä. Vapaaehtoinen sukupuuttoon kuoleminen on humanitäärinen vaihtoehto nykymenolla tapahtuvalle täydelliselle hävitykselle.”
Pian harkitsen jo VHEMT-jääkaappimagneetin tilaamista.
Mainitsen ilmastonmuutoksen Väestöliiton tutkimuslaitoksen johtajalle Anna Rotkirchille. Istumme kahvilla Helsingin keskustassa ja viittaan lukuisiin aiheesta kirjoitettuihin lehtiartikkeleihin, joiden mukaan vauva tuottaa 60 tonnin vuosittaiset hiilidioksidipäästöt.
Rotkirch ei innostu perusteistani. Hän huomauttaa, että tuo 60 tonnin luku, jota on toisteltu mediassa meillä ja maailmalla, on saatu hähmäisellä laskutavalla. Verkosta löytyvissä blogiteksteissä käydään läpi laskelman keskeiset vajavaisuudet.
Kiteytettynä kyse on siitä, että lapsia hankkivan ajatellaan tutkimuksessa olevan vastuussa koko sukulinjansa – jälkeläiset, heidän jälkeläisensä, ja niin edelleen – päästöistä.
Rotkirch kysyy minulta, olenko vastuussa jälkeläisteni hiilijalanjäljestä.
Tietenkin olen.
”Kuinka pitkälle se jatkuu?”
En osaa vastata. Mutta sanon ajattelevani silti, että maapallo voi paremmin, jos en hanki lapsia. Samaan aikaan yritän muutenkin pienentää hiilijalanjälkeäni. En usko, että lapsettomana lentelisin Thaimaahan useammin kuin perheenisänä.
Lisään vielä näkeväni parhaana vaihtoehtona sen, että ihmiskunta kuolisi hitaasti sukupuuttoon. Rotkirch nauraa.
”Tuohan on aika linkolalainen näkemys. Ei millään pahalla, mutta sehän on!”
Aikuisten perhe -kirjailija Anna-Sofia Nieminen pitää sitä, ettei lapsia hankkisi ilmastonmuutoksen vuoksi, hirveän lohduttomana ajatuksena:
”Eihän tänne tulisi lapsia, ja lopulta kuolisimme sukupuuttoon.”
Hoolin ja Niemisen kirjassa ympäristötutkija Panu Pihkala sanoo puolestaan, että ”on karmivaa, jos toisten ihmisten elämää arvotetaan heidän hiilijalanjälkensä mukaan.” Pihkala korostaa toivon merkitystä.
Kukaan Hoolin ja Niemisen haastattelemista vapaaehtoisesti lapsettomista ei tehnyt ratkaisuaan yksin ilmaston vuoksi. Ilmastosyyt ovat pikemminkin helpottaneet päätöstä tai nousseet jälkikäteen perusteiksi.
Nieminen uskoo, että ilmastosyyt ovat myös tapa vähentää omaa ilmastoahdistusta. Samaan tapaan kuin se, että yrittää vähentää lentelyä.
Tai että tilaa jääkaapin oveen VHEMT-magneetin.
Menen lounaalle Elina Minnin kanssa. Hän on dramaturgi, joka käsittelee Ylelle kirjoittamassaan radioesseessä Äitini on alien synnytystä, lisääntymistä ja ympäristötuhoa Alien-elokuvien sekä ekofeministi Donna Harawayn kirjoitusten kautta.
Kirjassaan Staying with the Trouble Haraway ehdottaa, että nykyistä antroposeenin aikakauttamme seuraisi khthuluseenin aikakausi. Khthuluseenissa kaikki maailman olennot ovat monilajisesti kiinni toisissaan.
Kirjan viimeisen luvun novelleissa kuvataan viiden sukupolven ajan elämää yhteisössä nimeltä Kompostin lapset. Jokainen yhteisöön syntyvä lapsi elää symbioosissa uhanalaisen lajin kanssa. Pääosassa on Camille-niminen symbiontti, joka on osaksi ihminen, osaksi monarkkiperhonen.
Harawayn teksti on liian sykkyräistä omille aivoilleni, mutta pidän hänen ajattelustaan. Ympäristöahdistus saa hallitun kaunokirjallisen muodon, ja mikä tärkeintä, johtaa konkreettisiin ehdotuksiin.
Minn on omien sanojensa mukaan 35-vuotias lisääntymisepäuskoinen queer. Kysyn, mitä hän ajattelee lapsista ja ilmastonmuutoksesta.
”Mietin, pitäisikö minun käyttää oma aikani tällä planeetalla lasten hankkimisen sijaan siihen, että miettisin monilajisuutta ja olosuhteiden parantamista? Siinä olisi sarkaa yllin kyllin. Luvut ovat vaan niin karmeita. Kuinka paljon maapallon faunasta on ihmisiä, ja siihen päälle meidän lemmikit ja lihakarja.”
Mutta sitten Minn jatkaa:
”Toisaalta se, että ottaisin kärkkään kannan siihen, etten halua kasvattaa väestöä, tuntuisi tosi hölmöltä. En ymmärrä, miten se olisi perusteltua. Mieleen tulee Leena Krohnin kirja Pereat Mundus, jossa on Vapaaehtoisen sukupuuton seura.”
Lounaan jälkeen olen pettynyt siihen, että ilmastosyitä lapsettomuuteen pidetään hölmöinä. Kaivan Leena Krohnin kirjan esiin ja luen.
Kirjassa Vapaaehtoisen sukupuuton seura eli VSS pitää kokouksiaan yliopiston kuppilassa. VSS, jossa on jäseniä alle 30, pitää yhteistä rationaalista itsemurhaa ideaaliratkaisuna maapallon pinteeseen. Sen perustajajäsen Tea sanoo romaanissa näin:
”Miettikääpä tätä. Yksi laji lähtee vapaaehtoisesti, jotta miljoonat muut saisivat elää rauhassa. Tämä on viimeinen ja suurin rakkauden akti.” Lukiessa tajuan, että kultiltahan se kuulostaa. Hölmöltä kultilta. Eikä niin erilaiselta kuin VHEMT.
Juttelen yhteiskunnallisesti valveutuneelle ystävälleni, joka uskoi pitkään jäävänsä lapsettomaksi, kunnes kävikin toisin. Yllätyin, ja koin myös tulleeni petetyksi.
Jos kriittisin tietämäni ihminen päättää tehdä konservatiivisimman ja keskiluokkaisimman mahdollisen asian, onko missään enää mieltä?
”Minulla oli ollut tietynlainen maailmankuva, jossa henkilökohtaisilla valinnoilla oli valtavasti merkitystä. Kaikki, mitä tein, perustui itseni tarkkailemiseen ja rajoittamiseen. Se oli porvarillisen yksilön kuluttajavalinta-ajattelutapa. Ajattelin, että ilmastonmuutos hidastuu, jos en hanki lapsia”, hän aloittaa.
”Sitten maailmankuvani alkoi muuttua. Lopetin palkkatyöt. Perspektiivini siirtyi yksilökuluttajakeskeisestä rakenteet huomioon ottavaan, poliittisesti militantimpaan suuntaan. Aloin uskoa, että jos jotain halutaan saada aikaiseksi, siihen tarvitaan muuta kuin yksilön tekemiä kulutusvalintoja. Tarvitaan järjestäytyneitä liikkeitä, jotka laittavat rakenteille painetta. Yksilön toimet ovat yhdentekeviä, jos ne eivät linkity kollektiiviseen toimintaan.”
Tämän perspektiivinvaihdoksen seurauksena lastenhankinnan poissulkeneilta argumenteilta alkoi pudota pohja.
Nyt ystäväni ajattelee, että ainut tapa, jolla vapaaehtoinen lapsettomuus on perusteltu ilmastoteko, on se, että merkittävä osa väestöstä tekisi sen samanaikaisesti.
Jo vuodenkin mittainen maanlaajuinen synnytyslakko merkitsisi niin suuria ongelmia koko yhteiskunnalle, että sellaista lakkoasetta käyttämällä voisi saada aikaan suuriakin ilmastopoliittisia muutoksia.
Kun kuuntelen ystävääni, jokin tuntuu aukeavan. En ole ehkä valmis kokonaan hylkäämään ajatusta siitä, että yksilön toimilla on väliä. (Ostin marraskuussa hehtaarin suota ennallistettavaksi. Sain kuulla siitä kuittailua, vaikka fakta on, että pian jossain ennallistetaan hehtaari suota minun ansiostani, ja se tuntuu hyvältä.) Mutta ajatus kollektiivisen toiminnan tärkeydestä tuntuu silti arvokkaalta. Ehkä sen sijaan, että miettisimme yhden vauvan hiilijalanjälkeä, meidän pitäisi keskittyä siihen, millaisia arvoja jo syntyneille ja vielä syntyville vauvoille opetamme.
Ehkä lisääntymiseen pitäisi suhtautua vääjäämättömänä tapahtumana, jonka osa kokee ja osa ei. Ehkä vauvan saamisen ei tarvitse olla ympäristöteko, vaan ehkä ympäristötekoja ovat kaikki sitä edeltänyt ja sitä seuraava.
Jos näin on, lasten saamisen kysymystä tärkeämpää on se, miten lapsen kasvattaa.
Kysyn Elina Minniltä, luuleeko hän vielä jonain päivänä saavansa lapsia. Hän kuvailee paria hetkeä, joissa jonkinlainen lisääntymisvietti on sykähtänyt voimakkaasti, ja kertoo sitten olevansa kiinnostunut synnytyksestä.
”Olen kuullut siitä niin paljon tarinoita, sekä hirveitä että kauniita, että haluan ehkä kokea sen itse. Leea Klemola on sanonut jossain haastattelussa, että sitä tuntee elävänsä kun pelkää kuolevansa.”
Minn huomauttaa, että synnytyksen vastakertomuksia on olemassa vähän. Paljon on tietoa ja tarinoita siitä, mitä on tulla raskaaksi, kantaa lasta vatsassa yhdeksän kuukautta ja sitten synnyttää. Mutta missä ovat kertomukset naisista, jotka eivät synnyttäneet? Mitä heidän ruumiilleen tapahtui? Miten ne muuttuivat tai eivät muuttuneet?
Millaista arki on, kun yhtälöön ei koskaan lisätä lapsia – ja voiko lapsetonta elämää kuvata muutenkin kuin jonkin poissaolona, fundamentaalina puutostilana?
Eräs miespuolinen ystäväni kuvailee puolisonsa vajonneen synnytyksen aikana transsiin, jossa hänen kasvoillaan ei ollut enää mitään siitä ihmisestä, jonka ystäväni oli oppinut tuntemaan. Puoliso oli ”enemmän eläin kuin ihminen” ja ystäväni tilanteessa niin läsnä, että hän ”lakkasi olemasta”.
Hän ei sano suoraan näin, mutta viesti tuntui olevan: et tiedä, mitä menetät. Tuo viesti näkyy kaikkien niiden kasvoilla, joilla on lapsi, ja jotka kyselevät minulta, miksi en halua omaa.
Samaa tuntuu sanovan Väestöliiton tutkimuslaitoksen johtaja Anna Rotkirch, kun istumme kahvilla. Rotkirch, 52, puhuu lapsen tuottamasta merkityksestä, jota ei voi etukäteen käsittää.
Hänen nuorimmaisensa asuu vielä kotona. Kotilieden haastattelussa vuonna 2018 hän sanoi, että ilman nuorimmaista kotona olisi ”ihan tylsää”.Kävellessämme pois Rotkirch kertoo olleensa juuri hautajaisissa.
”Siellä mä mietin, että ketkä pitää puheita niiden lapsettomien haudoilla?”
Vietän sunnuntai-iltaa siskonpoikani kanssa. Hän juttelee mielellään, vaikka kömpelö suu rukkaakin useimmat sanoista tunnistamattomiksi. Leikimme leikkiä, jossa puhelin piippaa, ja siihen vastataan ”Ha”. Näytän hänelle, että kun jotain saa, on hyvä sanoa ”kiitos”.
Kun siskonpoikani katsoo minuun, sisässäni muljahtaa. Tuntuu, että hänellä tapahtuu samoin, koska kasvoille leviävä hymy on sellainen, johon elämän kyllästämät aikuiset eivät enää kykene.
Mietin Rotkirchin kysymystä. Jos kuolen, ehkä kummipoikani puhuu haudallani. Ehkä ei. Onko sillä väliä? Haluan, että minua muistetaan, koska olin mukava – en, koska lisäännyin.
Yksi läheisimmistä ystävistäni on 30-vuotias, kuten minäkin. Hän on viisas, empaattinen, rakastava. Yksi parhaita tuntemiani vanhempia.
Paitsi, ettei hän ole vanhempi. Oman lapsen sijaan ystävälläni on kolmevuotias kummilapsi, johon hän kokee voimakasta kiintymystä. Hän sanoo ymmärtävänsä vihdoin jotain siitä vanhemman ja lapsen suhteesta, joka näyttäytyy useimmille lapsettomille niin myyttisenä, että sen haluaa jonain päivänä kokea itse.
Ystäväni ajattelee itseään kylävanhempana.
”Se sopii itselleni. Ja vaikka kyseessä ei ole oma lapsi, suhteeni kummilapseeni tuntuu biologiselta. Koen samaa suojelunhalua josta vanhemmat aina puhuvat. Rakkauden läikähdyksiä. En pysty enää kertomaan vauvavitsejä tai lukemaan uutisia, joissa lapsille käy huonosti. Se, että kummilapselleni tapahtuisi jotain, on sietämätön ajatus. Muistan, kun uutisissa levisi muutama vuosi sitten kuva rannalle kuolleesta pakolaislapsesta. Se ei herättänyt minussa mitään tunteita. Nyt sitä kuvaa on vaikea edes muistella.”
Minäkin rakastan siskonpoikaani koko sydämestäni. Kun hän juoksee raajat joka suuntaan viskoen sohvan reunaa päin, sydämeni tuntuu jättävän lyönnin välistä.
Tajuan, että vaikka en ole hankkinut lapsia, voin silti olla vanhempi. Osallistua lasten kasvatukseen ja tuottaa heidän kauttaan hyvää tähän maailmaan. Tästä puhuivat myös The Guardianin haastattelemat vapaaehtoisesti lapsettomat. Kun omia lapsia ei ole, voi sukulaisten ja vaikka vapaaehtoistyön kautta auttaa kymmeniä, jopa satoja lapsia. Olla heille parempi aikuinen kuin mitä vanhempana ehkä voisi olla.
Kokemus on varmasti erilainen kuin varsinaisella vanhemmalla (eroa en voi koskaan ymmärtää), mutta minulle se riittää.
”Maailma on täynnä lapsia”, ystäväni sanoo.
”Miksi pitäisi tehdä niitä omia? Ympärillä on jo kaikenlaisia uusioperheitä, ja uusia lapsia tulee jatkuvasti omaankin elämääni. Näen jo nyt, kuinka voin tukea ja auttaa heitä tulevaisuudessa. Ja se on tosi kivaa.”
Nostan siskonpoikani syliini. Tässä hetkessä on täysin mahdotonta ajatella, ettei tätäkään lasta olisi planeettamme tarvinnut.
Koska minä selvästi tarvitsen.
