Camillan vauva kuoli 15 vuorokauden ikäisenä – Pian hän huomasi, että joillekin hän oli pelottava, sureva äiti

Vaikea synnytys kesti kolme päivää. Loppuvaiheessa äiti, Camilla Tiainen, pyörtyi kivusta. Niin hän itse muistaa. Lauri syntyi tammikuun 8. päivä vuonna 2000. Lappeenrannassa oli silloin pilvinen talvipäivä, lämpöä oli korkeimmillaan kolmisen astetta.

Synnyttyään Lauri-vauva itki kuten vauvat itkevät. Hän painoi 4,5 kiloa, päälaella oli hieman vaaleita hiuksia. Camilla imetti häntä ja ajatteli, että kaikki on hyvin.

Seuraavana päivänä Laurin vointi yllättäen heikkeni. Hänet kiidätettiin myöhään illalla ambulanssilla Lappeenrannasta Helsinkiin. Sairaalassa Laurilla todettiin vakava synnynnäinen sydänvika.

Seuraavana aamuna Camilla matkusti miehensä kanssa Helsinkiin, jossa tilanteen vakavuus lopulta valkeni.

– Se oli tosi pelottavaa. Itketti ihan kauheasti. Kyllähän sen tiedosti, että nyt ollaan vaarallisilla vesillä, mutta eihän sitä halunnut miettiä, 50-vuotias Camilla Tiainen sanoo nyt, yli 20 vuotta tapahtumien jälkeen.

Lauri päätettiin leikata. Hoitajat antoivat hänelle hätäkasteen, sillä leikkaus oli iso ja riskit suuret. Kaikki meni kuitenkin hyvin.

Lauri jäi hoitoon sairaalaan. Camilla matkusti miehensä kanssa joka toinen päivä Lappeenrannasta Helsinkiin Laurin luokse. Illaksi he tulivat aina kotiin, sillä kotona odotti kolme pientä lasta.

Pian alettiin jo puhua sairaalan jälkeisestä elämästä. Ristiäisten järjestämisestä.

Lauantaina, tammikuun 22. päivänä, Camilla lähti miehensä kanssa koko viikonlopuksi Helsinkiin. Tällä kertaa he aikoivat olla kaksi kokonaista päivää Laurin luona. Ensimmäistä kertaa Laurin syntymän jälkeen Camilla tunsi voivansa käydä nukkumaan hyvillä mielin.

Camilla ja hänen miehensä yöpyivät hotellissa. Aamuyöllä soi puhelin. Osastolta soitettiin ja sanottiin, että nyt pitää tulla äkkiä.

Sairaalassa odottivat huonot uutiset. Lauri oli kuollut.

Camilla istuu kotonaan Savitaipaleella televisiohuoneen sohvalla ja antaa videohaastattelua. Huoneen ovi on kiinni siltä varalta, että joku tulee yllättäen käymään. Tässä talossa ovi käy tiuhaan, sillä Tiaisen huushollissa käy paljon ystäviä vieraina.

Camilla puhuu hitaasti ja rauhallisesti, mutta välillä häntä käy itkettämään. Tässä haastattelussa hän on päättänyt puhua siitä, miltä lapsen menetys tuntuu.

– En ole oikeastaan ikinä kertonut tästä aiheesta näin syvällisesti. Onhan tämä raskasta palata siihen hetkeen. Mieleen tulee muistoja ja hajuja. Oikeastaan hämmästyin, miten tarkasti jotkut asiat tulevat mieleen.

Camilla palaa ajassa taaksepäin Laurin kuoleman hetkeen.

– Kun hoitaja yritti tulla lohduttamaan, olin kuin kivipatsas. Olisin halunnut juosta pois. Ajattelin, että kun lähden tästä pois, niin tätä ei ole tapahtunut.

Lauri oli viety huoneeseen, jossa oli kukkasia. Kynttilä paloi, ja Lauri oli kääritty lakanoihin.

– En halunnut mennä lapsen lähelle. Seurasin kaikkea jotenkin sivusta. Ajattelin vain, että tämä ei voi olla totta. En olisi halunnut ottaa Lauria syliini.

Camillalle kuitenkin sanottiin, että lapsi kannattaisi ottaa syliin. Hän tulisi tarvitsemaan sitä hetkeä myöhemmin elämässään.

Viime vuosina Camilla on alkanut haastaa itseään. Hän on hypännyt pois tutusta ja kokeillut rajojaan. Hän muun muassa opiskeli uuden ammatin ja liittyi järjestötoimintaan.

Ristiäiset vaihtuivat hautajaisiin, jonne oli kutsuttu vain läheisimmät: isovanhemmat, tädit, setä vaimonsa kanssa, Laurin kummitäti.

Camilla ei unohda hetkeä, jolloin hän seisoi hautaan lasketun, pienen arkun äärellä.

– En saanut henkeä. Ajattelin, että romahdan kohta. Mutta tiesin, että jos niin käy, mieheni kyllä ottaa minusta kiinni ja kannattelee. Samalla mietin, että mitä jos arkussa olisikin mieheni ja olisin jäänyt kolmen pienen lapsen kanssa yksin. Kuka minua olisi silloin kannatellut? Nyt mieheni kannatteli.

Arki Laurin kuoleman jälkeen piti saada nopeasti raiteilleen. Kotona oli kolme lasta, jotka piti ruokkia, viedä päiväkotiin ja kerhoihin. Camilla sai kuitenkin pian huomata, että lapsensa menettänyt äiti oli joidenkin mielestä pelottava.

– Kun kadulla tuli vastaan joku ihminen, joka aiemmin olisi sanonut moi, nyt sama ihminen tuijotti minua hetken ja teki täyskäännöksen, Camilla kuvaa.

Samanlaista käytöstä Camilla koki myös silloin, kun hän meni kauppaan tai vei lapset muskariin ja kerhoihin. Vastassa oli hiljaisuus.

– Se tuntui pahalta, kun oma maailma oli juuri mennyt ihan uusiksi ja oli ihan hukassa.

Camilla tiedosti, että ihmiset eivät tienneet, mitä pitäisi sanoa. Tai sitten he pelkäsivät, että he sanoisivat jotain tyhmää tai loukkaavaa.

– Siihen olisi riittänyt se, että olisi katsottu silmiin, nyökätty, tai vaan hipaistu sormella. En minä odottanut, että kukaan tulee puhumaan tilannetta paremmaksi.

Camilla muistaa myös ikäviä kommentteja. Eihän se surekaan, kun se on jo nyt kaupassa, ostamassa ruokaa, jotkut sanoivat.

– Kukaan ei tiennyt, miten raskasta oli mennä sinne kauppaan. Tai miten paljon itkin sen jälkeen siellä autossa. Olisi varmaankin pitänyt kulkea mustissa ja itkeä silmät päästä koko ajan.

Camillan muistoissa Laurin kuoleman jälkeiset viikot ovat surunsekaista sumua. Camilla kävi miehensä kanssa lapsensa menettäneiden sururyhmässä. Siellä oli turvallista puhua. Kaikki ymmärsivät.

Samana keväänä Camilla ja hänen miehensä päättivät antaa uudelle raskaudelle mahdollisuuden. Äitienpäivän aattona Camilla teki positiivisen raskaustestin. Se pelasti ensimmäisen äitienpäivän Laurin kuoleman jälkeen.

– Itkin silti silmät päästäni haudalla. Samalla suretti, kun uuden raskauden paljastuttua moni kuvitteli, että Laurin kuolema ei tunnu enää missään.

Tammikuussa 2001 perheeseen syntyi terve tyttövauva. Taloon tuli vauvan tuoksua ja iloa.

Camillan suurin suru, kuristava tunne kurkussa ja sydämessä, hiipui pikkuhiljaa kesään mennessä.

Miksi aina sanotaan, että lapsen kuolema on pahinta, mitä voi sattua? Camilla on miettinyt paljon, voiko kuolemaa arvottaa.

– Lapsen kuolemassa korostuu väärä järjestys. Kun vanhempi laittaa lapsen arkkuun, niin eihän se mene oikein päin.

Tästä huolimatta Camillan mielestä ihmisen surua ei voi arvottaa.

– En voi sanoa, että minun suruni on kaikista kamalinta. Suurempi kuin jonkun muun. Korottaa itseäni, että minun tilanteeni on kauheampi. Jos pienet lapset menettävät äitinsä syövälle, en voi väittää, että minun kokemukseni on pahempi. Tai jos joltain kuolee yhtäkkiä puoliso. Me olemme kaikki ihan samalla viivalla. Meillä kaikilla on mennyt elämä uusiksi.

Rakkaan kuoleman aiheuttamaa surua ei voi myöskään mitata iällä, Camilla ajattelee.

– Onko se ihminen kaksiviikkoinen vai satavuotias. Se on silti kamalan raskasta. Kaikki rakkaitaan surevat ovat varmasti aivan yhtä rikki ja pohjalla.

Camilla pohtii, että jokainen kohtaa surun eri tavalla. Toiset pystyvät helpommin jatkamaan eteenpäin, ja jotkut saattavat jäädä suruun jumiin.

Miten selvisin Laurin kuolemasta? Olenko minä edes selvinnyt? Näitä kysymyksiä Camilla pohtii.

Camillalla surutyö Laurin kuolemasta jäi kesken. Hän kertoo sairastuneensa masennukseen neljä vuotta lapsen kuoleman jälkeen. Hän haki ja sai apua.

– Samalla tuli käsiteltyä muutkin mieltä pai- naneet asiat. Uskalsin olla heikko ja romahtaa.

Vaikka Laurin kuolemasta on jo 24 vuotta, suru ei ole hävinnyt. Viimeksi syksyllä Camilla syytti itseään siitä, että hän ei ollut ollut Laurin luona niitä 15:ttä päivää, jotka lapsi eli.

– Jos lapsen menettää, ei se isän ja äidin suru häviä mihinkään. Se on tunne, joka on siellä sisällä. Silloin kun on henkisesti heikoilla, pohjalla, niin kyllä se sieltä tosi äkkiä tulee. Sillä pystyy sitten hyvin itseänsä kiusaamaan. Mutta elämässä on hyvää ja pahaa. Tärkeää on se, että näkee myös hyvät asiat.

Lauri syntyi ja kuoli tammikuussa. Silloin Camillan suru nousee erityisen herkästi pintaan. Silti hän puhuu paljon omassa elämässään olevista hyvistä asioista ja ilonaiheista.

– Kyllä minä yleensä yritän mennä positiivisen kautta. On hirveä työ olla koko ajan negatiivisessa tunnetilassa. Minulla on ainakin miljoona syytä olla elämässä mieluummin onnellinen kuin katkera. Vaikka Lauri kuoli, eihän nauru elämästä kuollut.

Camillan bravuuri on mustan huumorin viljely, erityisesti aviomiehen kanssa.

– Jos joku näkisi joskus meidän tekstiviestit, niin… Siellä on aika rajua ja mustaa huumoria. Mutta se tekee monesti ihan älyttömän hyvää.

Camilla ajattelee, että hänellä on elämä ennen Laurin kuolemaa ja elämä Laurin kuoleman jälkeen.

– Se on tärkeä jakauma elämässäni. En ole katkera, vaan Laurin syntymä ja kuolema tekivät minusta sen, kuka olen. Vaikka Laurin elämä oli vain 15 päivän mittainen, se oli silti kokonainen ja tosi merkityksellinen. Olen kiitollinen, että hänen elämänsä ei päättynyt heti synnytykseen. Sain pitää hänet edes ne 15 päivää.