J. K. Paasikiven sanoin: tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Totuutta on ikävä kyllä usein vaikeaa katsoa silmiin, varsinkin sitä kaikkein epämiellyttävintä seikkaa, että kohta me kaikki olemme kuolleita.
Länsimaisen elämäntavan keskeisimpiä pyrkimyksiä on kuoleman unohtaminen. Se on viimeinen ja suurin tabu. Totuuden kieltäminen ei valitettavasti toimi kovin hyvin. Mitä eskapistisempien ja turruttavampien puuhien äärellä päivänsä viettää, sitä pelottavammalta loppu vaikuttaa, kun sitä miettii yksin aamuyön pimeinä tunteina.
Kuten kirjailija Tommi Melender kirjoittaa esseekokoelmassaan Yhden hengen orgiat: ”Kirjallisuuden pitäisi opettaa meitä kuolemaan, mutta televisuaalisen kulttuurin luomiin kaavoihin kangistunut roskakirjallisuus tekee parhaansa, jotta unohtaisimme kuolevaisuutemme… Kirjallisuus ei lupaa tuonpuoleista lunastusta, mutta auttaa sietämään tämänpuoleista elämää kaikessa rujoudessaan, rumuudessaan ja epätäydellisyydessään.”
Australialaisen Helen Garnerin Vierashuone-romaani on hyvä kirja jokaiselle, jolta voi joskus kuolla joku läheinen tai joka saattaa itse joskus kuolla.
Osin omaelämäkerrallinen romaani kertoo kuusikymppisestä, Melbournessa asuvasta Helenistä, joka saa vieraakseen syöpää sairastavan ystäväänsä. Ylväs ja upea Nicola on ilmoittanut saapuvansa lyhyelle hoitojaksolle, jonka jälkeen hän on jälleen terve kuin ”kippurasarvinen pukki”.
Helen huomaa heti, että Nicola elää viimeisiä kuukausiaan, mutta ystävätär ei hyväksy tilannetta. Saattohoito muuttuu päivä päivältä piinallisemmaksi. Potilas vannoo paranevansa tuota pikaa, hymyilee kipujen läpi kuin hullu ja käy vaihtoehtohoitoja tarjoavalla klinikalla omituisissa c-vitamiinihoidossa. Helen tekee kaikkensa auttaakseen, väsyy vastuuseensa ja haluaa lopulta Nicolasta eroon.
Garner on voittanut pienellä teoksellaan Australiassa monia palkintoja. Aihetta lähestytään kirkkaasti, älykkäästi ja koskettavasti, kaikenlaista paatosta karttaen. Garnerin ääni on suorapuheinen ja vilpitön ja kuvaus konstailemattoman arkista.
Suomalaiselle lukijalle kirja on luultavasti vielä antoisampi kuin kotimaassaan. Vierashuone on suomalaislukijalle tarina kahdesta tavallisesta naisesta ja heidän kohtalostaan. Lukukokemus keskittyy vain olennaiseen: ystävyyden, rajallisuuden ja kärsimyksen kuvaukseen.
Australiassa Garner on kirjallinen julkkis, jonka vaiheita lukijat ovat seuranneet vuosikymmeniä. Hänet tunnetaan omia kokemuksia hyödyntävistä teoksistaan ja värikkäästä elämästään. Kirjan vastaanotossa on hieman tirkistelevä sävy ja paljon pohdintaa lajityypistä. Onko Vierashuone romaani vai jonkinlaista asiaproosaa tai peräti journalismia? Uskomushoitoklinikan kuvauskin on suomalaiselle lukijalle kuvausta epätoivolla rahastamisesta ja itsepetoksesta, eikä niinkään kritiikkiä tiettyä hoitomuotoa kohtaan.
Alkuperäiskielisen teoksen arvosteluissa Garnerin tekstiä on kuvattu räväkäksi ja hätkähdyttäväksi, mutta Taina Wallinin suomennoksessa ei ole mitään rajua. Vaikeita tilanteita kuvataan suoraan, mutta tyynesti. Ehkä suomalaislukijat ovat tottuneet sievistelemättömpään kuvaukseen, tai ehkä kielen sävyistä on jäänyt jotakin matkan varrelle. Englanninkielinen kohta I learned to wash her arse, as gently as I had washed my sister’s and my mother’s, and as some day someone will have to wash mine on suomennoksessa takapuolen pesua.
Luin Vierashuoneen työmatkalla, ja samaan aikaan pitkään sairastanut sukulaiseni kuoli. Vierashuoneen lukeminen ei tehnyt surusta helpompaa, mutta se oli oikea kirja oikeaan aikaan. Lukiessa tuntui kuin puhuisi elämää kokeneen, vanhemman naisen kanssa, jolla on sydän ja aivot paikallaan.
Vierashuone on kaunistelematon, mutta silti kaunis. Sen jälkeen kuolema tuntuu vähän siedettävämmältä ajatukselta. Ennemmin tai myöhemmin sitä on joka tapauksessa pakko katsoa silmiin. Jokainen joutuu rakkaansa kuolinvuoteen viereen, tai ainakin omaansa. ■
