Työttömyysluvut lähestyvät jo laman aikoja – 1990-luvun vaikeat vuodet kokenut Outi pelkää nyt työtä etsivän Laura-tyttärensä puolesta

Outi Suvila oli tuore äiti ja asuntovelallinen yhdessä puolisonsa kanssa, kun Suomessa elettiin 1990-luvun syvintä lamaa. Työttömyys huiteli pahimmillaan lähes 17 prosentissa, bruttokansantuote syöksyi ja asuntolainojen korot nousivat pilviin. Lapsilisät jäädytettiin. Inflaatio laukkasi. Välillisiä veroja korotettiin.

Vuonna 1992 Outi jäi itse työttömäksi.

Kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin, kesäkuussa 2025, työttömyysaste lähestyi liki kymmentä prosenttia. Ei oltu toki vielä lähellekään 90-luvun madonlukuja, mutta Euroopan mittakaavassa Suomen työttömyysaste on jo toiseksi korkein. Lisäksi Työ- ja elinkeinoministeriö maalaa synkkääkin synkempää kuvaa pitkäaikaistyöttömyyden kasvusta lähikuukausina.

Nyt puolestaan Outin nuorimmainen, Laura Suvila, 28, on vailla työtä.

Outin silmissä tilanne on melkeinpä yhtä pelottava. Eikä vähiten siksi, että nuorten työttömyys on tällä hetkellä suorastaan pökerryttävissä luvuissa, Tilastokeskuksen mukaan 24 prosenttia nuorista on vailla työtä. Luku ylittää mennen tulleen ysärilaman syvimmänkin nuorisotyöttömyyden alhon (16 prosenttia). Tosin luvut eivät ole ihan vertailukelpoisia. Ja osa nuoristahan on vasta valmistuneita.

Mutta silti. Onko Outin peloille perusteita?

Outi ja Laura istuvat Outin kerrostaloasunnossa turkulaisessa lähiössä, Härkämäessä. Aromaterapeuttisten aineiden tuoksu leijailee ilmassa, sillä Outi ohjaa toimistotyönsä ohella joogatunteja. Laura on vastikään muuttanut kumppaninsa kanssa Tampereelta Turkuun, syynä juuri työttömyys. Tai oikeastaan toive siitä, että täältä löytyisi pelialan tradenomille jotakin. Laura valmistui ammattikorkeakoulusta viime joulukuussa ja on siitä asti etsinyt työtä.

Mitä tahansa työtä. Siivousta, myyjän hommia, mutta tietenkin myös unelmatyötään: peligrafiikkaa. Mutta mitä vielä. Siivoushommiakaan ei tahdo löytyä. Että se niille, jotka kehottavat “vain menemään töihin”.

Töitä ei ole. Yksinkertaisesti. Yhteen hommaan Maanmittauslaitokselle haki Lauran mukaan liki 3 000 ihmistä. Työnantajilla on runsaudenpula, ja se vaatii entistä tiukempaa seulaa.

Laurakin on ollut rekrytilaisuuksissa, joissa simppelin homman saamiseksi on pitänyt tehdä hienoja presentaatioita ja ryhmätöitä. Joskus työnhakijat ovat seisoneet rivissä vieri vieressä ja heidän on pitänyt vastata vuorotellen kysymykseen. Semmoinen suosii verbaalisia ekstrovertteja. No, onhan Laurakin sosiaalinen ja hyvä puhumaan, mutta omimmillaan kahden kesken.

Lauran äitiä Outia kammoksuttaa. Hän muistelee omaa työttömyysjaksoaan 90-luvulla.

Niihin aikoihin nuori perhe oli ostanut asunnon Maskusta. Lainojen korot nousivat jopa 15-20 prosenttiin, ja inflaatio käväisi kuudessa prosentissa. Sitä voi miettiä nyt, kun kolmen prosentinkin korko kirpaisee ja inflaatio on tuskin yhtä prosenttia. Ei ihme, että 90-luvulla ihmiset menettivät kotejaan ja joutuivat asuntoloukkuun.

Outinkin elämä niukentui kaikkineen. Rahaa riitti juuri ja juuri välttämättömyyksiin. Kaikki ylimääräinen ja kiva karsiutui pois. Sama homma on nyt Lauralla. Kun hän ennen esimerkiksi soi itselleen silloin tällöin hierojan istuttuaan koko päivän tietokoneen edessä käppyrässä, niin nyt hierojankin taksa tuntuu liialliselta. Vaatteita Laura ei juurikaan enää osta. Ulkona syöminen, no ei tosiaan.

Kun Outi oli työtön 90-luvulla, aviomies, Lauran isä, alkoi painaa kahta työtä, jotta lainojen lyhennykset pystyttiin maksamaan. Yöt ja illat puolustusvoimissa tehdyn päivätyön jälkeen mies ajoi hikipäässä taksia. Miestä ei juuri kotona näkynyt. Toisinaan Outia hirvitti, että sattuisi jotakin. Taksin ajaminen tuntui riskiltä, koska asiakkaat saattoivat olla aggressiivisia ja yleinen ilmapiiri oli mikä oli.

Silti jostakin syystä Outi pelkää nyt enemmän kuin tuolloin. Kylmän sodan aikana vietetty nuoruus ei ollut mitään verrattuna nykyhetkeen, kun kaikki on omahyväisten maailmanherrojen oikkujen varassa. Huominen tuntuu tosi epävarmalta.

Ja nuorilta vaaditaan niin paljon. Paljon, paljon enemmän kuin ennen.

Mutta ei ysäriä voi silti mitenkään verrata tähän päivään, vaikka vastikään Työ- ja elinkeinoministeriön suunnalta kantautuikin uhkaavaa viestiä, miten pitkäaikaistyöttömien määrä voi myöhemmin syksyllä ylittää tuon aikaiset luvut.

Apulaisprofessori Satu Pyöriä Tampereen yliopistosta sanoo, että 90-luvun lama oli sellaisen mittakaavan syöksy ja mullistus, ettei moista ole suomalaisessa yhteiskunnassa sen jälkeen koettu. Toipuminen kesti vuosia, ja arvet näkyvät yhä.

Jos jotakin yhtäläisyyttä työttömyystilanteiden väliltä etsii, niin molemmissa kyse oli suhdanteista. Niin kuin lähes aina. Kun on lama tai taantuma kuten nyt, talous supistuu ja työttömyys lähtee kasvuun. Ei Pyöriä tietenkään työvoimapoliittisia toimia aliarvioi, päinvastoin, mutta juurisyy paikantuu kuitenkin enemmän suhdanteisiin. Ja täystyöllisyyttä ei oikein voi teoriassa edes olla.

Työpaikat ovat kiven alla myös, jos ihminen on jumissa oman elämänsä “Bermudan kolmiossa” eli on vähänlaisesti koulutettu, ei omaa juuri työkokemusta ja asuu syrjäseudulla. Näitä palikoita pitäisi pystyä poliittisesti liikuttelemaan, jos halutaan päästä käsiksi esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyyteen.

Pyöriä muistuttaa, että julkisen vallan velvoite edistää työllisyyttä on kirjoitettu Suomen perustuslakiin. Se tuppaa välillä unohtumaan.

Toinen seikka on se, miten työvoimapolitiikkaa harjoitetaan. Pyöriä sanoo että tutkimuksessa käytetään kahta sanaa kuvaamaan työvoimapolitiikan perustavaa jakoa: työllistävät toimet voivat olla joko enabling eli mahdollistavia kuten kurssitusta tai koulutusta, tai vaativia eli demanding - siis vaikkapa velvoitetta hakea neljää työpaikkaa kuussa. Paraikaa vallitsevan poliittisen linjan myötä pääpaino on jälkimmäisissä. Toimia kutsutaan tosin aktivoinniksi.

– Professori Juho Saari on kirjoittanut yhdessä Miia Behmin kanssa: ”Julkinen valta on käyttänyt aktivointi-idean toimeenpanoon paljon poliittista pääomaa. Kohtuullista on myös kysyä, onko kansakunta aktivoitunut toivotusti", Pyöriä naurahtaa.

Muutama vuosi sitten sai julkisuutta väite, jonka mukaan vähän ennen ansiosidonnaisen loppua ihmiset työllistyvät ykskaks ja sitä ennen ilmeisesti vain lusmuilevat kotona. Ei ihme, että hallitus lyhensi ansiosidonnaisen enimmäiskestoa ja aikaisti maksujen porrastusta.

Tosiasiassa edellä mainittu väite perustui tutkimukseen, jossa 95 prosentilla ihmisistä työttömyys oli jo menneen talven lumia ennen kuin ansiosidonnainen loppui. Jäljelle jääneistä viidestä prosentista joka kymmenes työllistyi ansiosidonnaiskauden päättyessä, mistä tehtiin sitten päätelmä passiivisuudesta, vaikka kyse oli suhteellisen pienestä määrästä ihmisiä.

Vaatimukset eivät myöskään ratkaise kohtaanto-ongelmaa. Joka siis tarkoittaa, ettei avoin työvoima kohtaa avoinna olevia työpaikkoja. Vaikka miten paljon patistettaisiin työnhakuun, ihmisen kokemus ei siitä kartu eikä osaaminen lisäänny.

Siihen tarvitaan jotakin ihan muuta.

Ysäriä muistellessa Outille tulee mieleen harmaat lastenvaunut, jotka hän osti esikoiselleen, Lauran veljelle. Vaunut olivat jo käytetyt, mutta vielä mallia “ihan hyvät”, ja kun veli oli pötkötellyt niissä aikansa ja siirtynyt rattaisiin, Outi myi käytetyt vaunut vielä seuraavalle, koska oli tuolloin työtön ja tarvitsi joka pennin.

Kuvaavaa oli, että hän myi vaunut entiseen liiketilaan Turun Länsikeskukseen nousseella itsepalvelukirppiksellä. Kirppiksiä ilmestyi vähän sinne sun tänne – eivätkä ne olleet mitään hienoja, kuratoituja “vintage-shoppeja” kuten nyt. Kirppiksillä myytiin jopa puhtaaksi pestyjä maustepurkkeja ja ruosteisia työkaluja.

– Kyllä tuo ysärin kokemus on äitiin selkeästi vaikuttanut, Laura sanoo.

Lauran sähköpostiin kilahtelee nimittäin vähän väliä äidin bongaamia työpaikkailmoituksia: “Oletko huomannut tämän? Kuinka olisi tämmöinen työ? Entä tämä?” Yleensä Laura on ehtinyt hakea jo kaikkia äidin listaamia paikkoja.

Itse asiassa Laura oli hetken työtön myös ennen ammattikorkeassa opiskelua. Silloin tilanne oli jollakin tavalla tukalampi. Hän oli joutunut lopettamaan parturi-kampaaja-koulun kesken ja opiskellut sen jälkeen meikkaaja-maskeeraajaksi, josta ei yllättäen saanutkaan oikeaa tutkintoa.

Opinnoista putoamiset johtivat siihen, että hänelle lätkäistiin niin sanottu K6-karenssi. Se tarkoittaa sitä, ettei työtön ole noudattanut velvoitettaan työllistyä ja häneltä evätään työttömyysturvan maksu määräajaksi.

Tuolloin Laura joutui turvautumaan toimeentulotukeen, sillä myös hänen puolisonsa opiskeli vielä. Sitä ennen piti tietenkin käyttää kaikki säästöt, kuten asiaan kuuluu.

Nyt ei sentään tilanne ole niin paha. Lauran puolisolla on palkkatyö. Mutta ei pienituloisuus silti tunnu hyvältä. On huono omatunto, kun on tavallaan toisen elätettävänä.

Erityisesti Laura suree sitä, että hallitus poisti 300 euron suojaosan työttömyysturvasta. Aiemmin sai ansaita tuon verran ilman, että summaa vähennettiin päivärahoista.

Summa olisi motivoinut ja auttanut häntä selkeästi.

Vuoteen 1993 saakka kunnilla oli vielä laajahko työllistämisvelvollisuus. Kuntien piti järjestää työtä pitkäaikaistyöttömille ja joillekin erityisryhmille, jos muuta työtä ei löytynyt.

Sitten iskivät lama ja massatyöttömyys, Outikin siellä yhtenä nappulana mukana. Kunnat joutuivat hirvittävään pulaan. Vanha työllisyyslaki kumottiin ja tilalle sorvattiin uusi laki, laki julkisesta työvoimapalvelusta. Siitä alkoi aktivointitoimien sarja, joka on jatkunut tähän päivään saakka.

Apulaisprofessori Satu Pyöriä siteeraa entisen Pirkanmaan TE-toimiston johtajan Juha Sandbergin laskelmaa: käytössä on peräti 124 erilaisen toimen työllistämisapparaatti.

– Työvoimapalveluilla on laatuunsa nähden turhan huono maine, Satu Pyöriä sanoo.

Virkailijat tekevät työtä minkä pystyvät, mutta resurssien väheneminen tuntuu tietenkin sielläkin.

Eniten Pyöriä kiinnittäisi kuitenkin huomiota ihmisten koulutustasoon. Suomen koulutetuin ikäkohortti on 40–49 -vuotiaat, ja se on seurausta 1990-luvun ja 2000-luvun alun korkeakoulutuksen massiivisesta laajentamisesta. Nyt koulutustason nousu on pysähtynyt, jäänyt jopa jälkeen muista OECD-maista.

Ihan niin kuin ennen Suomi oli Pisa-tulosten kärkeä, samoin oltiin koulutuksen huippua. Nyt molemmissa on valahdettu sijoituksissa rutkasti alaspäin.

Pyöriän mukaan toisen asteen pakollisuus voi vähentää sitä joukkoa, joka on jäänyt perusasteen tutkinnon varaan. Silti vieläkin heitä on 20–59-vuotiaissa yli 400 000, ison kaupungillisen verran. Osa tosin on maahan muuttaneita, joille ei ole tilastoitu tutkintoa, ja se onkin taas oma ongelmansa.

Koulutus auttaisi. Koulutettu ihminen luo ja ideoi, mikä ettei loppuviimein niitä työpaikkojakin yrittäjänä. TE-toimissakin juuri kurssitus on keinoista vaikuttavimpia.

Pyöriä muistuttaa myös, että työ on yhteiskunnassa suurin eriarvoisuutta luova tekijä. Suurin kuilu kulkee työllistyneiden ja työttömien välillä. Pahinta on, jos ei näe kuilun toiselle puolelle. Kun työ on suurin arvo, työttömyydestä tulee stigma.

Vastarannalta on helppo huudella ohjeita, vaikka, kuten Pyöriä vielä kerran muistuttaa, työllistämistoimien ja ihmisen itsensä vaikutus on loppupeleissä suhdanteisiin verrattuna kohtuullisen vähäinen.

Kun talous kasvaa, työllisyys paranee itsestään.

Outi ja hänen silloinen aviomiehensä perustivat perheen laman keskellä. Ei pelottanut. Ja samoin ajattelee nyt Laura.

– Saat itse päättää, kerrotko vai ei, Outi virnistää.

No, kerrotaan. Laura odottaa esikoistaan. Se tietenkin voisi pelottaa mahdollisia työnantajia, mutta Laura on luottavainen. Lapsenteko tällaisena aikana kertoo osaltaan hänestä. Että hän ei pelkää ja luottaa omiin kykyihinsä.

Sitä paitsi lapsi on iloinen asia.

Työtä lapsi teettää, mutta sitähän Laura ei pelkää.