Apu

Lajinsa viimeinen – Urho Kekkosen viimeiseksi jäänyt haastattelu vuodelta 1981: ”Tässä virassa täytyy olla valmis joka lähtöön.”

Lajinsa viimeinen – Urho Kekkosen viimeiseksi jäänyt haastattelu vuodelta 1981: ”Tässä virassa täytyy olla valmis joka lähtöön.”
Tasavallan presidentti Urho Kekkonen antoi Kultarannassa viimeisen haastattelunsa, joka julkaistiin Avussa 17.7.1981. Haastattelussa hän sanoi: ”Tässä virassa täytyy olla valmis joka lähtöön.”
Julkaistu: 8.7.2021

Keväällä 1981 istuva presidentti Urho Kekkonen oli hallinnut maata 25 vuotta. Ilmassa oli tuolloin jo merkkejä vallan vaihtumisesta, vaikka presidenttikausi oli ehtinyt vasta puoleen väliin.

Huhtikuussa pääministeri Mauno Koivisto oli järisyttänyt totuttuja politiikan lainalaisuuksia. Tamminiemen porteilla oli viestitelty, että Kekkonen olisi halunnut Koiviston eroavan. Koivisto oli ilmoittanut, että valtiosäännön mukaan pääministerin tuli ensi sijassa nauttia eduskunnan, eikä presidentin luottamusta.

Siitä oli seurannut pitkä hiljaisuus. Presidenttiä ei näkynyt julkisuudessa, ja hänen terveydentilastaan oli liikkunut epäselviä tietoja.

Juhannuksena Avun päätoimittaja Jukka Miettinen lähetti presidentinkansliaan haastattelupyynnön. Jutun tekijäksi oli valittu Kustannusyhtiö Weilin + Göösin osastopäällikkö, ­toimittaja Maarit Tyrkkö, joka tiedettiin myös Kekkosen uskotuksi ja sydänystäväksi.

Päätoimittaja oli laskenut oikein. Jos haastattelijaksi pyydettäisiin Tyrkkö, mahdollisuudet hiljaisuuden katkaisevan jutun saamiseen olivat suuret. Tyrkkö keskusteli asiasta Kekkosen ja hänen esikuntansa kanssa.

Vastaus oli lopulta myöntävä, mutta jutun piti olla vain ”kevyt kesähaastattelu”.

Presidentin ja nuoren toimittajan välit lämpenivät nopeasti

Uskotuksi toimittajaksi valittu kovien haastatteluiden rakettitoimittaja Maarit Tyrkkö oli nuorena 25-vuotiaana neitona tutustunut toimittajan työssään Kekkoseen 1973. Jo seuraavana vuonna hän sai tehtäväkseen presidentin sensaatiomaisen haastattelun heti eturauhasleikkauksen jälkeen.

Urkki oli ollut jälleen ajan tasalla – avoimuudellaan hän pystyi kääntämään vanhan miehen vaivankin mediavoitoksi.

Sairaalavuoteella tehdystä haastattelusta herkesi kirjeenvaihto, vielä aluksi teititeltiin. Välit lämpenivät kuitenkin nopeasti. Presidentti pyysi nuoren toimittajan muistelmatyöryhmäänsä, hän oli matkaseurana niin kalareissuilla kuin virallisemmillakin vierailuilla.

Maarit Tyrkkö oli Kekkoselle rakastettu, ­kullanmuru, kaivattu, rakas tyttö, soma napero, Pihlajanmarja, kuten rakkaudentunnustuksia tulviviin presidentin kirjeisiin oli kirjoitettu.

Tyrkkö itse määritteli suhdettaan Avun Raila Kinnuselle viisi vuotta sitten:

”Rakastin UK:ta. Ja heti pitää ruveta miettimään, mitä rakkaus on. En tietenkään rakastanut häntä niin kuin normaalisti avioliitossa rakastetaan miehen ja naisen välillä. Suhteemme oli ­toisenlainen. Mutta enhän minä olisi siinä ollut, ellen olisi ollut kiinni niin, että en voi jättää.

Ei minusta koskaan tullut presidentin naista, mutta hänen tyttönsä ja ystävänsä kyllä. Naisia tulee ja menee, ystävät ja tytöt pysyvät. Ymmärrän hyvin, että karismaattinen ja komea ihminen, kuten UK, haluaa samantyyppistä seuraa itselleen. Mutta kun ihminen vanhenee – tämän olen ymmärtänyt vasta myöhemmin – hän tarvitsee enemminkin huolenpitoa, auttamista, kuuntelemista.”

"Tänään Kultarannassa ei ole solmiopakkoa"

Kevyt kesähaastattelu siitä tulikin. Tärkeämpää oli näyttää, että Kekkonen oli voimissaan. Siksi hänet oli puettu rennosti siniseen urheiluasuun, harmaisiin lenkkitossuihin, lippalakkiin ja vaaleaan puseroon.

Presidentin kaulaan oli kietaistu iloisenvärinen, punertava silkkihuivi.

Tänään Kultarannassa ei ole solmiopakkoa. Ei ainakaan aamupäivällä.

Kekkonen tuntui olevan iskussa, sillä tervetulotoivotusta säesti luja kädenpuristus. Ehkä sitten haastattelua tehdessä oli se ”parempi päivä”. Hovi oli jo pitkään ottanut huomioon, että ­presidenttiä ei päästetä julkisiin esiintymisiin huonoina päivinä.

Kekkonen oli ollut oman imagonsa vanki. Henkilääkärit olivat vuonna 1973 mitanneet hänelle teräskunnon, sen oli väitetty olleen sama kuin 40-vuotiaan miehen. Se ei pitänyt paikkaansa, sillä ensimmäisen, joskin lievän sydänkohtauksen presidentti oli saanut jo 1970. Silmälääkäri Salme Vannas oli todennut aivoverenkierron häiriöitä vähän myöhemmin.

Iso notkahdus oli tapahtunut 1974, kun rouva Sylvi Kekkonen oli kuollut, ja päämies itse oli joutunut eturauhasleikkaukseen. Alamäki oli väistämätön, mutta sen hovi peitti niin hyvin kuin se taisi, ja hyvin se hommansa osasi. Vanhetessaan Kekkonen oli alkanut kärsiä aivoverenkierron ja sydämen häiriöistä, näön heikkenemisestä ja dementiasta.

"Minä olen jo kiipeämiseni kiivennyt"

Kun asiaa haastatteluun ei haettu, piti puhua Kultarannan historiasta. Alueen oli omistanut 500 vuotta sitten mies nimeltä Nils Smeds. Ennen presidenttejä paikan isäntinä olivat olleet Klaus Fleming ja Kultarannan varsinainen rakennuttaja, aikansa pohatta Alfred Kordelin. Juuri hän antoi arkkitehti Lars Sonckille tehtäväksi ”huvilan” suunnittelun.

”Ja tämmöinen tästä tuli, loistelias kesänviettopaikka. Se täyttää kaikki toiveet, joita voi edustusasunnolle asettaa. Kyllä tätä kelpaa esitellä vaikka kuinka kaukaa tuleville vieraille.”

Kekkonen esitteli aluksi kuvioryhmiin istutettua ruusutarhaa. Hän sanoi kuitenkin kiintyneensä enemmän Kultarannan käkkärämäntyihin. Hän lupasikin esitellä käkkyräisen petäjän. Toimittaja kysyi sen ikään. Vastaus oli urkkimainen.

– 98 vuotta!

Selitysosa tuli perään.

– Jos sanoisin, että tämä petäjä on sata vuotta vanha, kukaan ei uskoisi minua. Joku saattaisi sanoa naapurilleen: ”Se huikaisi tuon tiedon noin vain, ei se tiedä mitään!” Mutta kun sanon 98 vuotta, niin tieto tuntuu paljon uskottavammalta.

Kekkosen kiertäessä ja kaartaessa puuta ­toimittaja tiedusteli, tekisikö herra presidentin mieli kiivetä siihen?

– Ei nyt. Minä olen jo kiipeämiseni kiivennyt, hän tuumaa ja jatkaa kävelylenkkiä.

Kekkonen oli riisunut kenkänsä ja kivunnut taatelipalmuun. Mediamies tiesi sen kiinnostavan suurta yleisöä enemmän kuin viralliseen ohjelmaan kuuluneet neuvottelut.

Kysymyksen alkujuuret tietysti kietoutuivat lokakuiseen Tunisiaan 1965. Taatelipalmun juurella Kekkonen oli riisunut kenkänsä ja kivunnut puuhun. Ensimmäistä kertaa Afrikassa ollut mediamies tiesi sen kiinnostavan suurta yleisöä enemmän kuin viralliseen ohjelmaan kuuluneet neuvottelut virkaveli Habib Bourgiban kanssa.

Kiertely jatkui lehmuskujaa pitkin ­pohjoisen puoleiseen puutarhaan. Rannalla isäntä istuutui laiturin ­kivetykselle ja nosti rennosti toisen ­jalkansa toisen päälle. Tunsiko presidentti olevansa lomalla?

– Loma edellyttää mielestäni normaaleista työasioista täydellisesti irtaantumista. Tässä virassa täytyy olla valmis joka lähtöön. Aina valmiina.

– En voi siis sanoa olevani lomalla, kun vietän kesää Kultarannassa. Mutta totta kai minun on täällä mukavampi viettää kesää kuin kaupungissa. Täällä ovat kalavedet lähellä ja samoin lenkkeilymaastot.

Kekkonen huolehti taas imagostaan. Mainittiin urheilullisuus ja kalastus. Sama viesti jatkui.

– Koko ympärillä oleva luonto on ollut – ja on – Kultarannassa minulle hyvin tärkeä. Kun tulin tänne ensimmäisen kerran vuonna 1956 kesänviettoon, karkasin heti metsään. Miltei joka päivä ohjelmassa oli metsälenkki. Usein lähdimme yhdessä Matti Kekkosen kanssa mittaamaan ­voimiamme. Näin opin tuntemaan lähiseudun maaston niin perusteellisesti, että jos minut nyt heitettäisiin mihin kohtaan tahansa, niin tietäisin missä olen.

Ilman kompassia?

– Ilman muuta!

Kultarannassa oli yksi paha puute

Kalastus oli niin tärkeä aihe, että siitä piti vielä jatkaakin.

Mitä presidentille järvisuomalaisena merkitsee tämä ympärillä oleva meri?

– Se on minulle vettä. Tunnelma ison järven rannalla ja täällä on samantapainen. Tosin yksi paha puute tässä vedessä on: täältä ei saa muikkuja. Tämä muikkujen puute taitaakin olla yksi Kultarannan pahimmista. Mutta haukea täältä saa ja siikaa.

UKK astelee lehmuskujaa kohti Pöllönklopin saarta, missä on Kultarannan saunarakennus.

– Kalavedet ovat kuulemma kaikkialla täällä huonontuneet, suree päämies.

…mutta siihen aikaan, kun tulin tänne ensimmäisiä kertoja, niin vedet olivat kalaisat. Kalastelin Anton Juslinin kanssa usean kerran – ja ihme kyllä, Antoni sai kalaa silloinkin, kun minulla oli tyhjä koukku.

Kirgisian Issyk Kul -järvellä 1977 pyyntialueen kaloja oli ruokittu etukäteen kaksi viikkoa, ja itse pyyntipuuhissa arvovierasta ­auttoivat veden alla ammattimaiset sukeltajat.

Juslinille, kustavilaiselle kalastajalle, se kenties olikin mahdollista, mutta ei muille. Kekkonen oli kovettu kalamies, jonka piti aina saada enemmän saalista kuin toiset. Se oli huomioitu Moskovassa asti. Neuvostoliiton vierailuilla Kekkosen saalis oli aina taattu. Kirgisian Issyk Kul -järvellä 1977 pyyntialueen kaloja oli ruokittu etukäteen kaksi viikkoa, ja itse pyyntipuuhissa arvovierasta ­auttoivat veden alla ammattimaiset sukeltajat.

Saako tiedustella kalamieheltä, mikä on ollut suurin saalis näiltä vesiltä?

– Päälle kahdeksan kiloa, mutta kuinka paljon, sitä en kerro… Iniöstä sen kalan sain ja se oli hauki.

Entä tämän kesän paras kala?

– Sitä ei ole vielä tullut!

"Savusaunasta saa henkistä ja fyysistä voimaa"

Haastattelussa ei tietenkään sivuutettu suomalaista saunaa. Kekkoselle se oli aidosti tärkeä paikka. Kultarannassa oli tuolloin, kuten nykyisinkin, niin tavallinen kuin savusauna.

– Saunominen kuuluu Kultarannan kesään, mutta täällä minulla ei ole samanlaista sauna­porukkaa kuin talvisin Tamminiemessä. Vieraat vien saunaan, kertoo presidentti.

Kummassako saunassa Te itse mieluiten ­saunotte?

– Minä käyn savusaunassa. Siihen olen poikasena tottunut. Se tuntuu minusta mukavalta, sieltä saa henkistä ja fyysistä voimaa.

Toinen rentoutumisen ja voimien keräämisen muoto on täällä savihieronta. Se kuuluu Kulta­rannan kesiin. Olen rouva (Ruusu) Kytösen uskollinen asiakas.

Minkälaista savihieronta on?

– Ensiksi hierottava peitetään savella, joka on lämmintä, joskus kuumaakin. Sitten laitetaan päälle muovikelmu ja lämmin peite. Siitä se ­käyntiin pannaan…

Eikö savihieronta ole tavattoman väsyttävää?

– Aluksi se vie voimat, mutta sitten niitä tulee tuplasti takaisin. Hyvältä tuntuu jälkeenpäin. Ikävin vaihe on savesta puhtaaksi peseytyminen.

Kuinka usein presidentti käy savihieronnassa?

– Joskus olen käynyt joka toinen päivä, tämän hetkinen rytmini on kaksi kertaa viikossa.

"Mitä enemmän satoi ja tuuli, sitä mieluisampaa oli juosta ulkona"

Sitten suunnattiin kohti päärakennusta, graniittilinnaa. Kekkonen ei noussut ­rinnettä rappusia pitkin, muutenkin hän tuntuu pitävän enemmän luonnon muokkaamista rakennelmista kuin ihmisen tekemistä.

Valtionpäämies heitti lenkkeilyasunsa takin yltään ja kumartui poimimaan pionin paitansa rintataskuun.

Ruskettunut presidentti istahti reippaan ­kävelyn jälkeen kiviportaille.

– Mielelläni minä auringossa olen. Ja iloisemmalla tuulella olen, kun aurinko paistaa. Sää vaikuttaa minuun samalla tavalla kuin useimpiin kansalaisiinkin. Silti muistan, miten nuorena miehenä myrräkkä sää sai minut liikkeelle. Silloin piti päästä metsään juoksemaan. Ja mitä enemmän satoi ja tuuli, sitä mieluisampaa oli juosta ulkona.

Jos Te saisitte viettää kesänne missä päin maapalloa tahansa, niin missä kesä tuntuisi parhaimmalta?

– Kyllä minä kesäni kotimaassa viettäisin… Houkuttelevia kohteita on niin tavattoman paljon, ettei niitä käy luetteleminen. Tämä Suomihan on meidän isänmaamme. Tämä on suomalaisille paras paikka.

Kun adjutantti saapui kiirehtimään presidenttiä asun vaihtoon, oli tiedusteltava Kekkosen mieliasua Kultarannassa ollessa. Presidentti ilahtui kysymyksestä.

– Ehdoton ykkönen täällä on lenkkeilyasu. Jaloissani pidän sisällä nahkaisia lipokkaita, ulkona lenkkitossuja. – Ja kun on lämmin ilma, niin silloin ei ole lyhythihaisen paidan voittanutta!

"Kalaa saa usein, kun vain muistaa täydentää itse varastoja"

Tärkeä tarinan osa vaatimattomasta kansanmiehestä oli päässyt vaatetuksen kautta esittelyyn, vaikka päälle oli nyt vaihtunut vaalea mokkatakki ja siniset housut, kaulassa sininen solmio. Sitten oli ruoan esittelyn vuoro. Aamu alkoi aina lehtiä lukemalla ja tietenkin puurolla.

– Kyllä. Kaurapuuroa, ohraryynipuuroa, ­tattaripuuroa ja ties mitä puuroa milloinkin. Päälle juon kupillisen hunajateetä.

Mitä muuta Kultarannan kesäkeittiö tarjoaa?

– Kalasta minä pidän ja sitä täällä saa usein, kun vain muistaa täydentää itse varastoja. Kultarannan puutarhassa viljellään vihanneksia ja tähän aikaan sieltä saa sekä uusia perunoita että kesän ensimmäisiä mansikoita. Talvisaikaankin saan vihanneksia täältä.

– Ja kun ruoasta puhutaan, ei saa unohtaa ­leipää. Minä pidän tummasta leivästä, kova jälkiuunileipä maistuu suussani parhaimmalta. Päälle ryyppään piimää.

– Harvemmin minä täällä kahvia juon ja syön valkoista leipää. Tottumus on toinen luonto.

Lukijat saivat lisäksi tietää, että kun Kulta­rannassa ei ollut kirjastoa, presidentti toi Tamminiemestä ja Linnan kirjastosta mukanaan kesäluettavaa.

"Meidän pitää oppia antamaan enemmän arvoa omalle maallemme ja oppia suojelemaan sitä"

Lopuksi tuli pakollinen vakavoitumisen hetki. Eihän nyt Kekkonen voinut antaa pelkästään näin kevyttä haastattelua pelkästään. Maan isällä oli asiaa.

– Kun lukee lehtiä, niin vakuuttuu siitä, että täällä Suomessa on hyvä elää. Vaikka jossakin muualla saattaa olla omalla tavallaan viehättävä luonto, niin siellä on myös tavattoman paljon epäkohtia. Ja näitä epäkohtia on taas vaikea poistaa nykyisissä levottomissa oloissa.

– Esimerkiksi ajatus ydinaseettomasta Pohjolasta on jälleen noussut esille, ei se ajatus edes kesällä minunkaan mielestäni poistu.

– Meidän pitäisi oppia antamaan enemmän arvoa omalle maallemme ja oppia suojelemaan sitä.

– Olen aina luottanut nuorisoon. Nyt täytyisi nuoria kehottaa tutustumaan muitten maitten nuoriin. Toisaalta en uskalla tätä kehotusta antaa, sillä eri puolilla maailmaa on juuri nyt runsaasti vaikeuksia. Miten tästä päästään eteenpäin, tämä askarruttaa minua.

Haastattelu oli päätöksessään. Toimittaja Maarit Tyrkkö oli tehnyt sen, mitä haluttiinkin. Kansa sai tietää, että presidentti oli vielä voimissaan – hän kuntoili, kalasti, saunoi, rakasti isänmaata. Jutun tekijä ei olisi voinut olla kukaan muu.

Elokuussa koitti kalastusmatka, josta Kekkonen ei enää toipunut

Kuusi päivää haastattelun ilmestymisen jälkeen, heinäkuun 23 päivänä, presidentti Urho Kekkonen teki ­viimeiseksi jääneen merkintänsä päiväkirjaansa: ”Sain 5 kg lohen.”

Elokuussa hänet raahattiin surulliselle Islannin-kalastusmatkalleen. Siltä reissulta hän ei enää ­toipunut.

Kekkonen oli lajinsa viimeinen. Hän ehti hallita 25 vuotta maata. Mauno Koiviston aikana presidentin toimikaudet rajattiin kahteen.

”Tässä virassa täytyy olla valmis joka ­lähtöön”, Kekkonen sanoi tässä viimeisessä Apu-lehden haastattelussaan.

Yhteen lähtöön hän ei ollut varautunut. Omaansa.

Kommentoi »