Apu

Laitilasta tuli Suomen ukrainalaisin kunta – ”Ensimmäisenä iltana hän kysyi: Mitä sitten, jos isä ei tule takaisin? Tunsin, miten sydän särkyi rinnassani”

Laitilasta tuli Suomen ukrainalaisin kunta – ”Ensimmäisenä iltana hän kysyi: Mitä sitten, jos isä ei tule takaisin? Tunsin, miten sydän särkyi rinnassani”
Sotapakolaisten saavuttua Laitilasta tuli Suomen ukrainalaisin kunta. Tahto auttaa on vahva ja autettavien kiitollisuus vähintään sen veroista. Huolen keskellä kytee uhma: ukrainalaisäiti opettaa tyttärelleen, että nainen itkee vain ilosta tai sairaudesta. Ei koskaan Venäjän vuoksi.
Julkaistu: 23.4.2022

Lounaissuomalaisen peltomaiseman keskeltä erottuu huoltoasema, marketteja ja kirkon torni. Ollaan Laitilassa, noin 8 500 asukkaan kaupungissa, josta on muutamassa viikossa tullut Suomen ukrainalaisin kunta. Reippaasti yli 300 sotapakolaista nostaa ukrainankielisten asukkaiden määrän viiteen prosenttiin kunnan väkiluvusta. Sen päälle tulevat vielä kausityöntekijät, joiden tarkkaa määrää ei tiedetä.

Kun sota syttyi, kunnassa osattiin arvata, että se vaikuttaisi Laitilaan. Laitilassa on nähty satoja maatalouden kausityötä tekeviä ukrainalaisia tällä vuosituhannella, ja hiljalleen kaupunkiin on asettunut pysyvä ukrainalaisasutus.

Laitila on asuttanut kaupungin vapaisiin vuokra-asun­toihin 137 pakolaista. Vielä enemmän asuu laitilalaisten kodeissa ja maatiloilla.

”Olen tolaltani ja kuljen kuin unessa. Mietin, että kohta joku varmaan herättää minut, ja kaikki olikin pahaa unta. Ei pidä ymmärtää väärin: täällä kaikki ovat niin kovin ystävällisiä. Mutta Ukraina on minun kotimaani.”

Lesia Pustomytenko

Lesia Pustomytenko huhuilee rappukäytävässä ja viittilöi peremmälle. Hän asuu tyttärensä Tetianan ja kahden muun perheen kanssa kaupungin vuokrakaksiossa. Asunnossa on siistiä ja kodikastakin, vaikka huonekaluja ei ole eteisen naulakon, keittiön pöydän ja tuolien lisäksi kuin sängyt.

– Laitilalaiset ovat erittäin ystävällisiä, ja he välittävät. He haluavat auttaa meitä koko ajan, Pustomytenko hymyilee ja kiittää tapaa valita samanikäiset lapset samoihin asuntoihin.

Pustomytenkon asunnossa asuu kolme äitiä ja kolme teiniä. Heistä kaikista on tullut hyviä ystäviä keskenään. Äidit jakavat kotityöt, ja teineistä on seuraa toisilleen. Pustomytenko kertoo, että hän on ollut Laitilassa ennenkin, viimeksi pari vuotta sitten maatalouden kausitöissä. Laitila on hänelle tuttu paikka.

Pustomytenko on ammatiltaan englanninopettaja. Hän jatkaa opettamista tekemällä oppilailleen opetusvideoita. Etäopetustakin hän yritti, mutta hälytyssireenien vuoksi se kävi mahdottomaksi. Lisäksi puolet oppilaista on pakolaisina ympäri maailmaa.

– Olen jo jutellut koulun kanssa täällä Laitilassa, että kunhan saan lupa-asiani kuntoon, voin työskennellä koulunkäynninohjaajana. Sitä ennen autan vapaaehtoisena. Uskon, että voin auttaa ukrainalaisten lasten sopeutumisessa kouluun. Monet heistä ovat nähneet taisteluita, ja he todella ovat avun tarpeessa. Mutta kunhan sota kerran loppuu, olen varma, että palaan omaan kouluuni. Uskon, että Ukrainaan tulee vielä meidän aikamme, opettajien aika, Pustomytenko sanoo.

Kun kolme äitiä kokoontuu ruokkimaan teinit, toiminta on saumattoman tehokasta. Maksym (vas.) ja Liudmyla Masafranova (2. vas.) sekä Marina (3. oik.) ja Tetiana Maliuk (oik.) nukkuvat kaksion olohuoneessa. Lesia (3. vas.) ja Tetiana Pustomytenko (2. oik.) asuttavat makuuhuonetta.

Pakoon Venäjän hyökkäystä

Kotonaan Ukrainassa Lesia Pustomytenko säpsähti hereille 24. helmikuuta noin puoli kuudelta aamulla, kun ulkoa kuului räjähdyksiä. Hän avasi parvekkeen oven ja näki ammusten lentävän. Yksi tuntui tulevan kohti.

– Säntäsimme juoksuun, minä, mieheni ja tyttäreni, toisiamme käsistä pitäen, niin kovaa kuin pystyimme. Me vain juoksimme ja juoksimme. Meillä ei ollut kellaria eikä pommisuojaa, joten juoksimme poispäin kaupungista. Sitten tapasimme vapaaehtoisia, jotka auttoivat meitä, Pustomytenko kertoo.

Äiti ja tytär pääsivät Pustomytenkon sisaren luokse kaupungin ulkopuolelle. Miehet lähtivät partioon, vaikka heillä ei vielä ollut minkäänlaista aseistusta.

– Lopulta mieheni sanoi, että nyt on aika lähteä. Hän ei halunnut, että hänen vaimonsa ja tyttärensä joutuvat pakenemaan kaupungista, jossa taistelut riehuvat tai jota miehitetään. Itselleni käännekohta oli ehkä keskustelu hersonilaisen oppilaani kanssa. Tyttö itki, ettei hän tiedä, missä äiti on, koska kotitaloon iskettiin. Ymmärsin, että ainakin tyttäreni minun on pelastettava, ettei hänkin olisi kohta samanlaisessa tilanteessa. Päätös oli hyvin vaikea. Nousin bussiin ehkä neljä kertaa – ja lähdin yhtä monta kertaa ulos. Niin koville otti jättää kaikki, Pustomytenko kertoo.

Äiti ja tytär matkustivat naisten ja lasten täyttämissä busseissa kohti Puolaa. Letkan ajoneuvoissa oli suuri teksti venäjäksi: ”Lapsia.” Samaan aikaan venäläiset sotilaat murtautuivat perheen kotiin ja veivät kaiken rahanarvoisen. Rajan takana Puolassa sanottiin, että jos keksitte minkä tahansa muun paikan, lähtekää Puolasta.

Pustomytenko ajatteli Laitilaa. Teekuppi viilenee käsissä, kun hän punnitsee ajatuksiaan.

– Olisimmeko selvinneet, jos olisimme jääneet? Sodan oloissa on mahdotonta tietää, mikä on oikea ratkaisu. Nyt olemme turvassa, mutta sekin on henkisesti raskasta. Nukumme lämpimässä talossa, emme pommisuojassa. Tunnen ikään kuin syyllisyyttä siitä, että itse olen turvassa. Mutta äitinä haluan, että lapseni on turvassa.

Diakonissa Tiina Rehmonen nostelee ruokia kassiin. Pakolaisperheet saavat seurakunnalta ruokakassin kerran viikossa.

Paras ystävä jäi Kiovaan

Tetiana viettää tässä kuussa 16-vuotissynttäreitään. Hän kertoo, että hänen paras ystävänsä on Kiovassa. Ystävän kotitalo paloi, joten perhe asuu pommisuojassa.

– Luokkakaverini ovat Puolassa, Ruotsissa, Saksassa ja Australiassa. Ympäriinsä. Uskon, että tulevaisuudessa kaikki on taas hyvin, ja tapaamme jonakin kauniina päivänä. Uskon myös, että saan peruskouluni päätökseen, Tetiana hymyilee ja näyttää puhelimestaan öljyväritöitään, akvarellejaan ja piirustuksiaan.

Tetiana kertoo, että kaksi viikkoa ennen sodan syttymistä hän perusti ystävänsä kanssa metallimusiikkibändin. Tottahan he taas tekevät biisejä – sitten joskus.

Pustomytenko jatkaa, että Suomessa hän ja Tetiana ovat nukkuneet pitkästä aikaa levollisesti. Silti hän luulee herätessään sekunnin ajan olevansa taas kotona.

– Lupasin tyttärelleni, että en itke enää. Jos hän näkee, että itken, hän ajattelee, että en ole kovin vahva. Olen opettanut hänelle, että naiset itkevät vain silloin, kun he ovat onnellisia – tai ehkä vähän silloin, kun he ovat sairaana. Mutta eivät Venäjän takia, eivät koskaan.

Viktoria Hulenko jakaa laitilalaisten yritysten ruoka-apua sotapakolaisille.

Lahjakeräys lapsille

Laitilan seurakunnan tiloissa diakonissa Tiina Rehmonen nostelee ruoka­tavaroita muovikasseihin harmaista kauppakärryistä. Laitilan seurakunta haki kirkon Kotimaanavusta tukea Ukrainan pakolaisten auttamiseen, ja nyt pakolaiset voivat hakea kerran viikossa kassillisen ruokatarpeita.

– Tällä viikolla kävi 160 asiakasta. Jos on oikein iso perhe, yritetään laittaa silloin vähän enemmän, Rehmonen juttelee.

Seurakunta pani pystyyn myös Toivonpuu-keräyksen lapsille. Laitilalaiset ovat voineet hakea sisään kannetun koivun oksilta keltaisia ja sinisiä sydämiä, joissa kerrotaan lyhyesti lahjansaajasta. Kaikki 109 lasta ja teiniä tulevat saamaan ison tai pienen paketin. Neuvotteluhuoneen seiniä pitkin kiertää lahjakassien jono.

Rehmonen kiittelee, että Laitilan kaupunginjohtaja Lauri Kattelus otti heti sodan sytyttyä saman pöydän ääreen niin kaupungin kuin seurakunnan ja kolmannen sektorin toimijat. Yhdessä tuumin on mietitty tapoja saada ukrainalais­pakolaisten arki asettumaan.

Laitilalaiset ovat tuoneet pakolaislapsille lahjoja Toivonpuun sinisten ja keltaisten sydänten mukaan.

Turvallinen ilmapiiri ja rutiinit lapsille ja nuorille

Laitilan sivistystoimenjohtaja Susanna Laaksonen naputtelee tietoja esiin päätteeltään.

– Yli 70 lasta on ilmoittautunut perusopetukseen. Se on tämän aamun tieto, Laaksonen sanoo.

Se tarkoittaa vajaan kahdeksan prosentin lisäystä Laitilan koululaisten määrään runsaassa kuukaudessa ja vastaa suunnilleen yhtä ikäluokkaa. Varhaiskasvatuksen lapsimäärä lisääntyy noin 30 lapsella. Luvut muuttuvat päivittäin. Kolmas valmistavan opetuksen ryhmä on jo valmisteilla, ja tiedetään, että neljäskin tarvitaan. Aikuisten suomenkielenopetus on myös aloitettu.

– Me olemme käärineet hihat ja lähteneet tekemään. Ensisijainen tehtävämme on tarjota kaikille lapsille ja nuorille turvallinen ilmapiiri ja rutiinit, Laaksonen sanoo.

Pakolaiset ovat saaneet kotimaassaan monenlaista koulutusta ja esimerkiksi hoitoalan ammattitaitoa. Kaupunginjohtaja Kattelus tuskailee, että Maahanmuuttoviraston tilapäisen suojelun oleskelulupakäsittely kestää luvattoman kauan. Esimerkiksi kouluissa tarvittaisiin kipeästi ukrainalaisten opettajien työpanosta, mutta prosessi kestää viikkoja.

Laitilassa valtuusto pääsee päättämään lisätalousarviosta, jossa ehdotetaan 700 000 euroa varattavaksi ukrainalaisten palveluihin. Se ei välttämättä riitä. Kaupungissa toivotaan, että valtiolta saataisiin osa takaisin.

– Tietenkin tämä on iso ponnistus pienelle kaupungille, mutta me toivotamme tulijat tervetulleiksi, Kattelus sanoo.

Laitilan ukrainalaiset pyysivät, että he saisivat kokoontua kirkkoon, kun kaksi yhteisön miehistä oli lähdössä Ukrainaan liittyäkseen maan armeijaan. Kirkkoherra Petri Laitinen huokaa, että siitä on yli 80 vuotta, kun kirkon viereltä viimeksi lähdettiin sotaan.

Auttamisen halua riittää – tietoa ei aina

Jonoon järjestyneet toppatakkiset naiset ja ympärillä kieppuvat lapset kansoittavat muurinlaitaa Laitilan kirkon parkkipaikalla. Kaikilla on käsissään kassi, koska he odottavat viikottaista ruokajakelua. Laitilalaiset vapaaehtoiset ja yritykset, muun muassa maan suurin vihanneskauppaa harjoittava yritys Vihannes-Laitila, ovat lahjoittaneet ruokaa jaettavaksi. Kun pakettiauton ovet saadaan auki, leivät, porkkanat ja punajuuret siirtyvät kädestä käteen ja naisten kasseihin.

Kuljetusta hoitanut laitilalainen Viktoria Hulenko sanoo, että nyt meno on ruokajakelussa jo vähän rauhoittunut. Aluksi ihmiset yksinkertaisesti pelkäsivät, että ruoka loppuu.

Keski-ikäinen nainen lähestyy toimittajaa ja alkaa jutella hiljaa englanniksi. Hän kysyy, kenen puoleen hän voisi kääntyä. Hänen seitsemänkymppisen äitinsä verenohennuslääkkeet sekä hänen omat kilpirauhaslääkkeensä ovat lopussa. Pakolaisten oleskelulupakäsittely kestää viikkoja, ja sitä ennen heillä ei ole asiaa terveyskeskukseen tai apteekkiin Laitilassa. Pakolaisten terveydenhuolto toimii vastaanottokeskuksessa Turussa, tunnin ajomatkan päässä. Lääkkeet ovat ilmaisia, mutta vastaanottokeskuksen kanssa yhteistyössä toimiva apteekkikin on Turussa. Ukrainalaisilla ei ole keinoa matkustaa Turkuun. Naisen tummista silmistä kuvastuu hätä.

Laitilalainen Meri Holm etsii tapahtuman järjestäjää katseellaan. Hän on tuonut kassillisen leluja lahjoitettavaksi.

– Ajattelen, että jos omat tyttäreni olisivat samanlaisessa tilanteessa, niin ehkä tällaisista leluista olisi lapsille iloa, toisivat sellaista normaalia arkea, Holm miettii ja kertoo, että laitilalaisilla on paljon halua auttaa, mutta ei aina tietoa, miten toimia. Hän itse selvitti asiaa eri tahoilta, ja sai vinkin ruokajakelusta Apua ukrainalaisille Laitilassa -Facebook-ryhmästä.

Kun ruokaa kuljettaneen pakettiauton takaosassa on enää tyhjiä pahvilaatikoita jäljellä, noin 12-vuotias tyttö puristaa hymyillen sylissään Nalle Puhia.

”Slava Ukraini!” Kunnia Ukrainalle, kajahtaa kirkon etuosasta. ”Herojam Slava!” Kunnia sankareille, vastaa kirkkokansa hetkeäkään epäröimättä.

Laitilan keskiaikaisen harmaakivikirkon ikkunoista kajastavat kirkkaat kattolamput. Kirkko on lähes täynnä: Ainakin neljännes kirkkovieraista on lapsia.

– Slava Ukraini! Kunnia Ukrainalle, kajahtaa kirkon etuosasta.

– Herojam Slava! Kunnia sankareille, vastaa kirkkokansa hetkeäkään epäröimättä.

Kun esilukija lukee rukousta ukrainalaisten puolesta, nuori mies kirkonpenkissä painuu lähes sykkyrälle. Naisten silmissä välkkyy kyyneleitä. Kirkkokansa koostuu ortodokseista, katolilaisista ja vaikka keistä, mutta juuri tähän tilaisuuteen koruton luterilainen tyyli sopii hyvin. Uutiset Kiovan lähialueiden sotarikoksista ovat juuri tavoittaneet Laitilan.

Viikottaiset rukousillat alkoivat, kun Laitilan ukrainalaiset pyysivät, että he saisivat kokoontua kirkkoon, kun kaksi yhteisön miehistä oli lähdössä Ukrainaan liittyäkseen maan armeijaan. Kirkkoherra Petri Laitinen huokaa, että siitä on yli 80 vuotta, kun kirkon viereltä viimeksi lähdettiin sotaan.

"Isä on iso ja vahva kuin supersankari Hulk. Isä tekee, mitä pitää tehdä, ja tulee sitten kotiin."

Aurinko paistaa valoisaan, vaaleaan olohuoneeseen. Alona Ishchenko istuu ruokapöydän äärellä ja katsoo tyhjää tuolia vierellään.

– Sinä iltana hän istui tuossa, Ishchenko sanoo.

Vitalii Ishchenko oli tullut kotiin töistä. Aviomiehen lounaseväät tulivat myös, koskemattomina. Mies oli epätavallisen hiljainen. Laittaessaan ruokaa pöytään Alona yritti pitää kevyttä jutustelua yllä, vaikka oikeasti häntä hermostutti ja pelotti.

Ishchenkon perhe oli ostanut syksyllä omakotitalon Laitilasta, ja vuodenvaihteessa he pääsivät muuttamaan omaan kotiin. Vaikka he alkoivat pian aavistella, että jotakin oli synnyinmaassa tekeillä, sodan syttyminen oli järkytys.

Helmikuisena, pimeänä aamuna aviomiehen veli soitti aamulla puoli kuudelta ja kertoi, että perhe oli kellarissa, sillä Venäjä hyökkäsi useisiin asutuskeskuksiin Ukrainassa. Sinä päivänä Ishchenkot saivat tietää, että hyökkäyssodan ensimmäinen uhri oli heidän ystävänsä, jonka kanssa he olivat olleet samaan aikaan kausityöntekijöinä. Ystävä oli lähtenyt polkupyörällä ruokaostoksille ja nostamaan rahaa, mutta kuollut venäläisten pommitukseen. Vitalii Ishchenko istui hiljaisena ruokapöydän äärellä.

Alona Ishchenko vetää henkeä ja vapisee hiljaa. Hänen äänensä painuu kuiskaukseksi.

– Hän vain katsoi minua ja sanoi: minä lähden.

Ishchenko oli aavistanut, että niin kävisi. Hän sanoo ymmärtävänsä miestään.

– Näin sen hänen silmistään. Tiesin, etten voi muuttaa hänen päätöstään, voin vain olla tukena. Hän matkusti Ukrainaan maaliskuun ensimmäisenä päivänä.

Viime jouluna, kun kaikki oli vielä hyvin. Alona, Denys ja Vitalii Ishchenko saivat perheen mustan kissankin hetkeksi aloilleen kuvaan.

Minun tehtäväni on pitää taloa pystyssä

Kännykkä pöydällä piippailee. Ishchenko hymyilee, että Vitalii siellä viestittelee. Viestit kertovat, että mies on kunnossa. Alona sanoo, että hän pärjää itse melkein parhaiten, kun ihmiset eivät kysy, miten hän voi.

– Tämä kuukausi on tuntunut siltä, että olen emotionaalisesti täysin rikki. Silti minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pärjätä. Minun tehtäväni on turvata lapseni ja pitää taloa pystyssä. Aina välillä olen hyvin päättäväinen ja täynnä tarmoa, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Toisinaan taas olen aivan palasina. Olen henkisesti ja ruumiillisesti väsynyt, mutta mieheni, lapseni, perheeni, sukulaisteni ja synnyinmaani takia en voi antaa periksi, Ishchenko sanoo.

Toimeentulossa auttaa vakituinen työpaikka Juuresvakka-yhtiössä. Ishchenko meni tuoreeltaan keskustelemaan uudesta tilanteestaan työnantajansa kanssa.

– Selitin esihenkilölleni tilanteen. Itkin, ja esihenkilöni itki kanssani. Olin nyt yksin ekaluokkalaisen kanssa. Minun täytyi viedä hänet aamulla bussipysäkille ja hakea myöhemmin iltapäiväkerhosta. Minut siirrettiin aamu- ja iltavuoroista päivävuoroon ilman kahta sanaa.

– Minä pärjään kyllä, koska muuta vaihtoehtoa minulla ei ole, sanoo Alona Ishchenko.

Työnantaja kysyi, tarvitsisiko Ishchenko vapaata.

– Sanoin, että mieluummin olisin töissä, koska jos vain seuraan sotauutisia, tulen hulluksi. Se on yksinkertaisesti liikaa hermoilleni. On elintärkeää olla töissä, saada muuta ajateltavaa. Olen saanut niin vahvaa tukea monin eri tavoin työnantajaltani, että se on helpottanut oloani paljon. Se on ollut todella koskettavaa, Ishchenko kertoo ja naurahtaa, että alkuun kyllä sattui ja tapahtui.

Ensin hän itse oli sairaana, sen jälkeen lapsi ja sitten kissa. Lämmitysjärjestelmä reistaili. Mies lähetteli viestejä, mistä löytää apua ja keneen ottaa yhteyttä. Miehen veljen vaimo muutti taloon poikansa kanssa, ja nyt samanikäiset serkukset kirmaavat ympäri taloa musta kissa perässään. Ishchenko nauraa olevansa niin kiireinen, että hän ihmettelee, missä vaiheessa ehtisi murehtimaan. Nauru auttaa, vaikka kyynelten läpi.

Seitsemänvuotias Denys kaipaa isäänsä. Ishchenko sanoo Denysin tietävän, että isä on sodassa puolustamassa Ukrainaa.

– Ensimmäisenä iltana, kun olimme kahdestaan, hän kysyi minulta: ”Mitä sitten, jos isä ei tule takaisin?” Tunsin, miten sydän melkein särkyi rinnassani. Harhautin hänen huomionsa hetkeksi muualle, että sain aikaa miettiä. Sitten vastasin, että tunnethan sinä isän: hän tulee kyllä, koska me odotamme häntä. Poikani mietti hetken ja sanoi sitten, että niin, isä on iso ja vahva kuin supersankari Hulk. Isä tekee, mitä pitää tehdä, ja tulee sitten kotiin.

Kommentoi »