Lähikoulu ei enää yhdistä – se voi erottaa tai muuttua loukuksi

Yksi suomalaisen koulutuksen keskeisistä tavoitteista on aina ollut tarjota kaikille lapsille tasa-arvoinen ja yhdenvertainen mahdollisuus oppimiseen. Lähikoulu-ajatus on ollut tärkeä keino tämän tavoitteen toteuttamisessa: ajatus siitä, että jokaisella lapsella on oikeus käydä koulua omassa naapurustossaan, on pitkään toiminut tasa-arvon symbolina. Nykyisessä segregaation maailmassa tämä periaate ei kuitenkaan enää takaa tasa-arvoa.

Alueilla, joilla perheiden resurssit ovat rajalliset, lähikoulu ei ole mahdollisuus vaan pikemminkin loukku. Niissä kouluissa, joissa oppilailla on paljon tuen tarpeita ja henkilökunta kuormittuu, opetuksen edellytykset heikkenevät. Perheillä ei aina ole mahdollisuutta muuttaa toiselle alueelle tai valita toista koulua. Näissä tilanteissa lähikoulu ei enää yhdistä – se eristää.

Segregaatio eli alueiden sosioekonominen ja etninen eriytyminen on jo todellisuutta monissa isoissa kaupungeissa. Siksi emme voi keskittyä vain ennaltaehkäisyyn, vaan meidän on purettava myös jo syntynyttä eriytymistä tehokkaasti. Kun tietyistä kouluista pyritään pois ja toisia vältellään, kouluvalinnat alkavat heijastaa alueiden jakolinjoja – ja samalla vahvistavat niitä. Lapset kasvavat erillään toisistaan ja yhteiskunnasta: kielestä, kulttuurista, verkostoista ja tulevaisuuden näkymistä. Samalla heidän elämänpiirinsä ja käsityksensä omasta paikastaan yhteiskunnassa kaventuvat, kun arki jää pyörimään vain tietyille alueille. Tämä erillisyys ei jää lapsuuteen – se seuraa nuoruuteen, jatkokoulutukseen ja työelämään – jos työelämään ylipäätään pääsee. Se uusintaa juuri sitä eriarvoisuutta, jonka koulutuksen piti purkaa – ja luo pohjan rinnakkaisyhteiskuntien synnylle.

Segregaatio ei myöskään ainoastaan heikennä opetuksen tasa-arvoa – se myös lisää yhteisöllistä väkivaltaa ja turvattomuutta tietyillä alueilla. Näistä ilmiöistä kärsivät erityisesti maahanmuuttajataustaiset lapset, joiden kasvuympäristö rajoittuu ja mahdollisuudet osallistua yhteiskuntaan kaventuvat jo varhain.

Usein ratkaisuksi tarjotaan painotettuja luokkia tai koulun valinnan vapautta. Mutta nämä keinot eivät riitä. Segregaatio ei synny kouluista, vaan yhteiskunnan rakenteista: asumisesta, varallisuudesta, kielitaidosta ja sosiaalisista verkostoista. Painotetut luokat eivät auta, jos koulut itsessään jäävät alueellisesti eriytyneiksi. Samassa rakennuksessa voi syntyä erillisiä todellisuuksia – ja ne lapset, joiden perheillä ei ole mahdollisuuksia hakea painotuksiin tai järjestää koulumatkoja, jäävät yhä paikalleen. Lopputuloksena on koululaitos, jossa toisilla on väyliä valita – ja toisilla ei ole edes karttaa.

Tarvitaan monia yhtäaikaisia ratkaisuja. Pitkäjänteisiä, kuten asuntopolitiikan uudistamista, resurssien tasaamista ja sekoittavaa kaavoitusta. Mutta myös nopeampia ja käytännönläheisiä toimia – sellaisia, jotka voivat auttaa jo tämän päivän lapsia, eivät vain ehkä tulevia sukupolvia.

Yksi mahdollinen ja kokeilemisen arvoinen keino on kansainvälisesti tunnettu busing – eli oppilaiden ohjattu kuljettaminen alueiden ulkopuolisiin kouluihin. Termi voi herättää kielteisiä mielikuvia, sillä siihen liittyy historiallisia jännitteitä erityisesti Yhdysvalloissa. Myös Britanniassa kokeilut ovat toisinaan kaatuneet syrjintään ja paikalliseen vastustukseen.

Silti busingin ydinidea ansaitsee tarkastelun myös Suomessa. Meillä on mahdollisuus soveltaa sitä omiin olosuhteisiimme: Ei pakkona, vaan kannustettuun vapaaehtoisuuteen ja suunnitelmallisuuteen perustuvana keinona lisätä monimuotoisuutta ja yhdenvertaisuutta kouluissa. Se voisi tarkoittaa maksuttomia koulukuljetuksia yli aluerajojen, houkuttelevia erityislinjoja, jotka täydentävät lähikoulujärjestelmää, sekä vanhemmille suunnattua viestintää, joka avaa yhteisen koulun merkitystä koko yhteiskunnalle.

Tärkeää on, että ratkaisut perustuvat sosioekonomiseen tasa-arvoon – eivät etnisiin rajoihin. Oikein toteutettuna busing voi tukea kaikkia lapsia, joiden mahdollisuudet ovat vaarassa kaventua kotialueen olosuhteiden vuoksi.

Jos yhteiskunta ei tietoisesti tuo lapsia yhteen, elämä kyllä erottaa heidät. Meillä on vielä mahdollisuus valita: rakennammeko yhteistä koulua – vai rinnakkaisia todellisuuksia? Meidän tehtävämme ei ole ylläpitää järjestelmää, joka uusintaa eriarvoisuutta, vaan rakentaa kouluja, jotka murtavat sitä.

Jos emme tee tietoisia päätöksiä yhteisen koulun puolesta, teemme huomaamattamme päätöksiä sen hajoamisen puolesta.

Kysymys ei lopulta ole vain koulusta. Se on kysymys siitä, millaisen yhteiskunnan haluamme kasvattaa – ja keiden kanssa.