Lähes kaiken nähnyt tekijä antaa lahjomattoman arvionsa suomalaisen jalkapallon pelaajakehityksen tilasta

Jyrki Ahola, 53, on kokenut suomalaisessa juniorijalkapallossa paljon.

Jo vuonna 1989 valmentamisen aloittanut riihimäkeläinen on työskennellyt maan johtavissa junioriorganisaatioissa valmentajana, talenttivalmentajana ja valmennuspäällikkönä, ollut koulimassa tulevia maajoukkuepelaajia ja jättänyt jälkensä satoihin lajitoimijoihin. Valmennushistoriaa löytyy alakouluikäisistä lapsista Veikkausliigaan asti.

Viimeiset vuodet Ahola on ahertanut ennen muuta pelaajatarkkailun parissa. Uudessa roolissaan hän on päässyt hyödyntämään yli 30 vuoden aikana kertynyttä tietotaitoaan ja kokemuspankkiaan juniorityöstä.

Nykyisen työnantajan, turkulaisen FC Interin, palveluksessa tehtäviin kuuluu pelaajakartoituksen lisäksi muutamien tuttujen valmentajien sparrailu. Ennen Inter-pestiään Ahola ”scouttasi” pelaajia myös Ilvekselle ja eräälle ulkomaalaiselle seuralle.

Millaisena kokenut junioritekijä näkee suomalaisen pelaajakehityksen tilan vuonna 2025?

– Hyviä asioita on kyllä tapahtunut. Meillä on ok-tason pelaajia enemmän ja heidän valmiutensa ovat keskimäärin paremmat kuin aikaisemmin, Ahola arvioi.

– Mutta kehitys on mennyt vähän siihen, että ikäluokat ovat tasapaksuja. Kärjen taso ei ole noussut. Meillä on seuroja, joissa on yli tuhat jäsentä eikä sieltä tule yhtään pelaajia. Pystyvätkö seurat aidosti huolehtimaan koko pelaajamäärästä laadukkaasti?

Erityisen huolissaan Ahola on juniorijalkapallon suurista ryhmäkoista. Jos seurat eivät pysty ratkaisemaan haastetta, hän ei usko merkittävään tasonnousuun ainakaan lähivuosina.

– Ryhmät ovat niin isoja, että valmentajat eivät pääse valmentamaan oikein missään vaiheessa. Kyse on enemmän liukuhihnatyöstä. Kun joukkueessa on 15 kenttäpelaajaa ja kaksi maalivahtia, ryhmä on vielä hallittavissa ja pelaajat ovat aidosti kohdattavissa ihmisinä. Näin syntyy myös luonteva pelaaja-valmentajasuhde.

Ahola ymmärtää, että isot pelaajamäärät ovat mahdollistaneet esimerkiksi päätoimisten valmentajien määrän kasvun. Kun laji vetää yhä enemmän maksavia perheitä puoleensa, entistä useammalle futistekijälle on voitu alkaa maksaa varteenotettavaa korvausta.

Muutosta Ahola ei pidä kuitenkaan yksinomaan myönteisenä. Yksi ongelmista on, että päätoimisten valmentajien työmäärä kasvaa liian suureksi.

– Meidän pitäisi lopettaa päätoimisuudesta hokeminen ja palata siihen, että ratkaisevaa on ammattimaisuus ja pelaajalähtöinen toiminta.

– Joku, joka tekee valmennusta oman työnsä ohessa, voi olla helvetisti ammattitaitoisempi kuin päätoiminen, joka saa työstä kolme tonnia ja juoksee tapahtumasta toiseen.

Marraskuussa 2017 vuoden poikajoukkuevalmentajana Palloliiton perinteisessä Captain’s Ball -gaalassa palkittu Ahola on nähnyt vuosikymmenten aikana lukuisia trendejä, villityksiä ja metodeja, jotka ovat uponneet suomalaiseen lajiväkeen kuin kuuma veitsi voihin.

On ollut Ajax-drillejä, Coerver-filosofiaa ja Ekkono-metodia. Milloin on innostuttu fysiikasta, milloin taktiikasta. Juniorikentillä on puhuttu havainnoinnista, kaaoksesta tai hyökkäysten kiihdyttämisestä. Samalla kokonaiskuva ja perusta, kuten pallonkäsittely, liikkumistaidot ja peli itsessään, ovat tuntuneet jääneen sivuosaan.

Aholan äänensävy suorastaan kiihtyy, kun keskustelu kääntyy juniorijalkapallon viime vuosien virtauksiin.

– Meillä on helvetin hienoja PowerPoint-esityksiä ja mageita klippejä, ja pelaajat osaavat vastata valmentajien kysymyksiin niin kuin valmentajat haluavat, mutta sitten kun menee katsomaan treenejä, niin siellä ei tapahdu oikein mitään.

Kyse ei ole siitä, etteikö Ahola pitäisi videoita, valmennuslinjoja, testejä ja muita tukitoimia tärkeinä. Ne eivät kuitenkaan koskaan voi syrjäyttää tärkeimpien perustaitojen ja pelin päivittäistä toistamista.

– Palloon pitää saada valtavasti kosketuksia. Sitä ei voi oikaista hienoilla termeillä tai tyylikkäillä presentaatioilla. On vertikaalista ylivoimaa, henkilökohtaista pausaa ja kaaosta. Aina, kun tulee uusia ihmisiä, tulee uusia termejä.

– Pitää muistaa, että juniorifutis on ensisijaisesti lasten leikkiä, hikoilua ja paikka ilmaista itseään, Ahola korostaa.

Valmennuslinjojen sivujen suuri määrä ei ole aina synonyymi laadulle. Parhaaksi lukemakseen valmennuslinjaksi Ahola nostaa HJK:ssa pitkän päivätyön tehneen Tuomo Saarnion laatiman 12-sivuisen oppaan, joka on Aholalla edelleen visusti tallessa. Vähemmän on usein enemmän.

– Kyse ei ole siitä, mitä valmentaja osaa, vaan siitä, mitä pelaaja oppii. Se on se juttu! Valmennuslinjojen haaste on se, että linjat muuttuvat, kun päätoimiset tekijät vaihtuvat. Koen, että toimintaa pitäisi rakentaa enemmän seurakulttuurin sekä seuran perinteiden ja arvojen varaan, Ahola jatkaa.

– Se, mitä pelaaja osaa, on merkki valmentajan osaamisesta. Tärkeintä on saada pelaaja kehittymään ja innostumaan. Tyyli on sitten vapaa. Yleensä lapset oppivat tekemällä – ja sitten pitää vain tehdä. Koutsin tehtävä on antaa malleja ja virikkeitä sekä toimia esimerkkinä.

Arvioidessaan pelaajakehityksen kokonaistilaa Ahola ei silittele myöskään Palloliittoa, organisaatiota, jonka kirstusta hänen palkkansa tuli useiden vuosien ajan Helsingin Jalkapalloklubin talenttivalmentajana.

Osin kommenteissa piilee myös itsekritiikin siemen.

– Talenttivalmentajille on maksettu tukea yli kymmenen vuotta. Missä tämä tuki näkyy konkreettisesti? Suomen FIFA-rankingissa? Pelaajien tasossa?

– Me myös hukataan monta hyvää valmentajaa liittoon. Ikävä kyllä. Maajoukkuetyö ei ole valmentamista, se on enemmän organisointia. Organisoidaan tapahtuma, vedetään pari treeniä ja sitten on jo maaottelu. Sama koskee aluetoimintaa.

Jyrki Aholalla on kokemusta ja näkemyksiä suomalaisesta jalkapalloilusta.

– Vaikka moni liiton valmentaja on pystynyt repimään rajallisesta pelaajamateriaalista hyviä tuloksia, niin he olisivat kovia tekijöitä myös käytännön seura- ja kenttätyössä. Siellä heistä voisi olla vielä enemmän hyötyä ja he pystyisivät vaikuttamaan suurempaan määrään pelaajia päivittäin.

Viidellä eri vuosikymmenellä pelaajia valmentanut ja tuhansia junioreita nähnyt Ahola on viime vuosina pohtinut paljon myös omia aktiivivalmennusvuosiaan.

– En varmaan aina ole ollut maailman mukavin ihminen. Varsinkin HJK:n junioreissa meillä oli Erkki Vallan ja kumppanien kanssa hirveä vimma kehittää parempia pelaajia. Se ajoi mua niin vahvasti eteenpäin, että ei sitä aina tullut mietittyä, millainen yksilö kukin pelaaja on. Kyllä mulla joskus meni vaatiminen yli.

Toisaalta Ahola haluaa muistuttaa, ettei korkean vaatimustason ylläpitämistä pidä nähdä kirosanana. Olennaista on tuntea pelaajat ja heidän väliset erot. Joillekin nuorille voi olla vaativampi kuin toisille. Lisäksi urheilu on pääsääntöisesti turvallinen paikka hakea rajoja ja käsitellä pettymyksiä.

– Me vähän pelätään, että pelaajat menevät rikki tai että he harjoittelevat liikaa. Ei se ole kuitenkaan keneltäkään pois, jos yksittäinen pelaaja haluaa harjoitella paljon, Ahola pohtii.

Monet riihimäkeläisen entiset suojatit, esimerkiksi Norjassa nykyisin pelaava keskikenttäpelaaja Santeri Väänänen, ovat usein kiitelleet nimenomaan sitä, että Ahola osasi pitää yllä korkeaa vaatimustasoa. Puskea pelaajiaan taiten lähelle äärirajoja.

Juuri vaatimustaso on aihe, jota Ahola on miettinyt paljon katsellessaan esimerkiksi liiton pelaajakehitystapahtumia, kuten poikien jokavuotista Huuhkajaturnausta.

– Jos nuori pelaaja on lupaava, hän saa usein tehdä, mitä haluaa. Pelaaja saattaa esimerkiksi tulla myöhässä koppiin, ei puolusta kunnolla tai on muuten välinpitämätön muita kohtaan. Annamme tällaisten perusasioiden mennä liian helposti läpi, Ahola avaa esimerkkinä.

– Kun valmentaja tekee duuninsa huonosti, hän saa potkut. Myös pelaajien pitäisi ymmärtää syy-seuraussuhteet. Jos nuori ei tee vaadittuja asioita, hänet pitäisi voida pudottaa esimerkiksi seuraavasta maajoukkuetapahtumasta.

– Jos pelaajaa kohtaan ei ole oikealla tavalla kova, löysä tekeminen menee läpi. Siihen ei missään vaiheessa puututa. Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu.

Vaatimustason lisäksi Ahola on pyöritellyt mielessään toisaalta myös siitä, kuinka aikaisin pelaajia kannattaa lokeroida, arvottaa saati tuomita. Aholan mukaan tämä ei koske vain niin sanottuja late bloomer -pelaajia, vaan myös fyysisesti aikaisin kehittyneitä junioreita.

– Suomessa täytyy pitää huolta jokaisesta pelaajasta, jolla on vahva sisäinen motivaatio!

Uransa aikana Ahola on nähnyt lukuisia pelaajia, joista ei juniorivaiheessa odotettu mitään, mutta lopulta tie on vienyt ammattilaiskentille asti.

Esimerkki-ikäluokka löytyy läheltä, vuonna 2002 syntyneistä pojista, joita Ahola valmensi vuosien ajan HJK:ssa. C-juniorivaiheessa Aholan valmentama Klubi-ryhmä sijoittui maineikkaassa Suomen Nike Premier -turnauksessa vasta seitsemänneksi. Osa jalkapallon seuraajista epäili, tulisiko joukkueesta lainkaan hyviä aikuispelaajia.

HJK:n 2002-ikäluokan silloisista pelaajista kuitenkin poikkeuksellisen moni on pystynyt myöhemmin nousemaan ammattilaistasolle, osa jopa ulkomaan kentille.

Listaan kuuluvat Väänäsen lisäksi esimerkiksi Huuhkajiin noussut Matti Peltola, Pikkuhuuhkajien Adam Marhiev sekä Veikkausliigassa pelaavat Joslyn Luyeye-Lutumba ja Juho Lehtiranta. Lisäksi vuonna 2003 syntynyt Leo Walta, Peltolan tavoin A-maajoukkueessa esiintynyt keskikenttäpelaaja, kuului pitkään vuonna 2002 syntyneiden HJK-ryhmään.

– Monista ikäluokista on sanottu nuorena, että ei sieltä tule yhtään pelaajaa. Ja sitten kolme jätkää nousee myöhemmin A-maajoukkueeseen. Vaikka he eivät ole junioreina voittaneet käytännössä mitään.

– Toisaalta meillä saatetaan pitää jotakin pelaajaa jo tosi aikaisin superlupauksena, vaikka Keski-Euroopassa vastaavanlaisia tapauksia on kolmetoista tusinassa. Jotain x-factoria pitää olla, esimerkiksi kyky ohittaa tai syöttää eteenpäin. Viimeisen 15 vuoden ajan on ollut helppo todeta, ettei Suomesta ole tullut esimerkiksi hyökkääjiä. Se on ollut krooninen ongelma jokaisessa nuorisomaajoukkueessa. Pitäisikö asialle tehdä jotain?

– Totta kai voittamista pitää korostaa junioreissa, mutta tärkeintä on se, millaisia aikuispelaajia meillä kasvaa. Se on ykkösjuttu. Kaikki muu on turhaa.

Ahola, jos kuka, on erinomainen henkilö vastaamaan myös kysymykseen siitä, miltä vuosikausia arkea määrittäneen elämäntavan, valmentamisen, jättäminen on tuntunut. Vaikka pelaajatarkkailu ja muu jalkapallotyö pitää hänet edelleen liikkeessä, valmennusarjen mukanaan tuoma hektisyys on karissut.

– Mun valmentamisen kupla on puhjennut. Valmentajana sä kuitenkin ajattelet futista 24/7. Kun on valmentanut yli 30 vuotta ja sitten se jää pois, niin kyllä sitä miettii, että tältäkö tämä elämä näyttää.

Ahola myöntää, että valmennusvuosinaan hän määritti itseään pitkälti juuri jalkapallon kautta.

Arjen tuntemuksia hallitsivat voimakkaimmin voitot ja tappiot. Niin vahvasti, että esimerkiksi hyvät tulokset antoivat usein anteeksi heikon valmentamisen, Ahola kuvailee.

Vaikka Ahola ei ole kyennyt terveydellisten ongelmien takia valmentamaan enää viime vuosina, hän on kiitollinen, että saa edelleen toimia jalkapallon parissa.

– Elämäni pyörii edelleen futiksen ympärillä.

Kun kysyn Aholalta, mistä asioista hän on kaikkein ylpein omalla valmennusurallaan, vastaus tulee harkinnan jälkeen.

Muistojen ja kokemusten tiivistäminen yli 30 vuoden ajalta pariin kolmeen lauseeseen ei ole helppoa.

– Kyllä se varmaan löytyy niistä hetkistä, kun on onnistunut saamaan joukkueeseen hyvän ilmapiirin ja laadukkaan harjoitteluympäristön.

– En halua ottaa yhdestäkään pelaajasta kunniaa – valmentajat tekevät sitä nykypäivänä liian usein. Pitää muistaa, että esimerkiksi ennen Veikkausliigaan pääsemistä pelaajalla on saattanut olla kuusi tai seitsemän valmentajaa.

– Mutta totta kai olen ylpeä, jos olen voinut antaa joillekin pelaajille oman pienen panokseni. Sitä vartenhan tätä duunia on tehty.