Kun puoliso lähti oman käden kautta, Miina Varjosen elämä romahti – Nyt hän tietää, ettei ollut syyllinen puolisonsa päätökseen ajaa päin rekkaa

Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai artikkelin lopussa olevalla lomakkeella.

Oli varhainen kevätaamu toukokuussa 2022. Miina Varjonen käveli äitinsä rinnalla autiota maalaistietä. Aurinko nousi.

Mun puoliso ei enää koskaan näe tällaista, Varjonen ajatteli sokissa. Heräävää kevättä, aurinkoa, yhteistä elämää.

Hetkeä aiemmin Varjosen puhelin oli soinut.

Puhelu tuli lähisukulaiselta. Varjosen puoliso oli kuollut auto-onnettomuudessa. Vaikutti siltä, että onnettomuus oli tahallinen.

Siihen Varjonen ei ollut varautunut, vaikka hän olikin vaistonnut puolison sisällä kytevän pahan olon.

Nyt kolme vuotta myöhemmin syyt ja seuraukset ovat hahmottuneet selkeämmin ja syyllisyydentunne on hellittänyt otettaan.

Yksinkertainen vertauskuva on auttanut Varjosta kriisin käsittelyssä. Elämä on kuin boolimalja, johon kaadetaan sisältöä. Joskus yksi jääpala voi saada maljan läikkymään yli äyräiden. Oliko hän, avopuoliso, tuo kohtalokas jääpala?

Ei ollut, sen hän tietää nyt. Hän ei ollut syyllinen puolisonsa päätökseen ajaa päin vastaan tulevaa rekkaa.

Varjonen haluaa auttaa muita. Siksi hän antaa tämän haastattelun.

– Suru ei katoa, mutta se muuttaa muotoaan, hän sanoo.

Yrittäjä Miina Varjonen, 29, on löytänyt avopuolisonsa menetyksestä merkityksen elämäänsä. Hän tietää, miltä itsemurhan tehneen henkilön puolisosta ja läheisistä tuntuu.

Sankimman sumun hälvettyä mieleen ovat nousseet hyvät kohtaamiset. Yksi sellainen liittyy ylikonstaapeliin, joka jaksoi kuunnella Varjosta pian kuolinuutisen jälkeen. Puhelu kesti tunnin. Poliisilla oli työvuosien kerryttämää tunneälyä, Varjonen kuvailee.

Kaikilla sitä ei ollut. Varjonen koki jääneensä yksin järkytyksen jälkeen. Onneksi oli äiti ja muutama kaveri, jotka jaksoivat pitää häneen yhteyttä.

Asuntomyyjänä työskennellyt Varjonen tutustui tulevaan kumppaniinsa vuonna 2018. Seurustelu alkoi pari vuotta myöhemmin, ja yhteen he muuttivat vuonna 2021. Yhteisessä kodissa Nokialla pariskunta ehti elää vajaan vuoden.

– Puolisoni oli mysteerimies, hän piti pitkään pientä etäisyyttä minuun. Hän rakasti luontoa ja huolehti läheisistään. Ajelimme pitkin Suomea retkeilyautollamme, Varjonen muistelee.

Kohtalokasta onnettomuutta edeltävänä iltana pariskunnalla oli ollut riitaa. Mies lähti omille teilleen retkeilyautolla, Varjonen äitinsä luo.

Aamuyöllä Varjonen katseli äitinsä sohvalta kännykkänsä videovalvontasovelluksesta, miten poliisit menivät heidän kotiinsa.

Mitä oli tapahtunut? Se selvisi hetken päästä, kun puhelin soi.

Rakastettunsa lisäksi Miina Varjonen joutui luopumaan kodistaan. Hänellä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia ylläpitää isoa asuinhuoneistoa. Oli odotettava vuosi, ennen kuin asunto löysi uudet omistajat.

– Oli pakko tehdä töitä kaiken sen rinnalla. En pysähtynyt, ja suru muuttui vähitellen keholliseksi kokemukseksi. Olin todella yksin pääni sisällä, vaikka ympärilläni oli ihmisiä.

Varjonen sai ”infernaalisia” päänsärkykohtauksia ja kärsi muun muassa sydämentykytyksistä ja tunnottomuudesta.

Kipujen ja surun keskellä oli rakennettava uusi identiteetti entisen sijalle.

– Kuka minä olin ilman puolisoani? Surin myös menetettyä elämää. Mietin monta kertaa, miksi en ollut puolisoni kyydissä.

Itsemurha on puolisolle vakava kriisi, joka aiheuttaa syvää surua, kertoo psykologi, kriisi- ja traumapsykoterapeutti Päivi Tervamaa. Suruprosessi etenee aina yksilöllisesti ja voi kestää vuosia. Jos kriisiä ei käsittele, siitä voi kehittyä trauma.

– Läheisen itsemurha on aina järkytys, käsittämätön tapahtuma. Ensimmäinen vuosi on pahin, kaikki tulee uutena. Elämä särkyy. Asiat jäävät kesken. Sen jälkeen alkaa sopeutumis- ja selviytymisprosessi, hän sanoo.

Sisäinen kipu voi olla todella kova. Ihminen joutuu kohtaamaan paljon erilaisia tunteita: itsesyytöksiä, häpeää, pelkoa.

– Pikkuhiljaa keho alkaa reagoida. Tulee kipu- ja särkytiloja, puutumisia, ihan kuin tulisi hulluksi. Entiseen ei ole enää paluuta. On pakko rakentaa jotain erilaista uutta.

Miina Varjonen yritti turruttaa tuntemuksiaan alkoholilla. Hän joi hetken aikaa ahdistukseen. Sitä hän ei ollut aiemmin tehnyt. Se ei auttanut.

Työterveyden välittämä psykologi ei kirjoittanut lähetettä psykoterapiaan, koska kolme psykologikäyntiä riittivät hänen mielestään kriisin käsittelyyn.

Eivät ne riittäneet. Kynnys ammattiavun hakemiseen kohosi, ja Varjonen luovutti.

Tervamaa tunnistaa tilanteen yleisellä tasolla.

– Jos henkilö näyttää päällisin puolin toimintakykyiseltä, voidaan erehtyä ajattelemaan, että tapahtunut ei ole jättänyt jälkiä. Se on virhearvio. Romahtaminen voi tulla myöhemmin. Trauma piiloutuu. Ihminen haluaa näyttää toimintakykyiseltä. Hän häpeää, kun ei pärjää, traumapsykoterapeutti taustoittaa.

Suru on normaali tunne, joka ei häviä elämästä, hän muistuttaa. Suru ja kipu voivat pulpahdella esiin läpi elämän. Joskus ne ovat piilossa, joskus näkyvissä.

Miina Varjosen arki alkoi pikkuhiljaa rakentua uudenlaiseksi. Siinä auttoivat uupumattomat keskustelut äidin ja ystävien kanssa, lopulta myös ammattiapu. Varjonen on käsitellyt kokemaansa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

Kovistakin kokemuksista voi toipua täysin, Päivi Tervamaa toteaa.

– Kun voimme muistella tapahtunutta ilman, että se täyttää meidät kauhulla ja paniikilla, olemme saaneet tunteet itsellemme takaisin. Voimme rakastaa ja tehdä työtä, huolehtia itsestämme ja ottaa apua vastaan, toimia omia unelmia ja toiveita kohti, hän sanoo.

Toipuminen on pitkällä, kun rankka kokemus ei enää määrittele koko elämää vaan muuttuu osaksi omaa elämänhistoriaa.

Miina Varjonen sai apua myös henkisyydestä. Hän tutustui energiahoitaja Katja Kivelään ja ystävystyi hänen kanssaan. Yhteiset keskustelut ja syvärentoutushetket ovat lisänneet voimaantumisen tunnetta.

– Olen aina uskonut sielunelämään ja siihen, että elämä ei pääty kuolemaan. Se on tuonut minulle toivoa. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin selviytyä. Toinen vaihtoehto olisi ollut jäädä sänkyyn makaamaan, hän sanoo.

Varjonen löysi vertaisapua Facebookin Itsemurhalle läheisensä menettäneet – sekä Nuoret Lesket -ryhmistä. Parhaillaan hän suunnittelee yrittäjänä retriittejä Kivelän kanssa läheisensä menettäneille.

– Niin moni ihminen tarvitsisi kannattelua. Yhdessä jaetut kokemukset ja tunteet eheyttävät ihmistä kokonaisvaltaisesti. Elämä on tässä ja nyt ja voi muuttua hetkessä, Varjonen muistuttaa.

Hänelle kävi niin kesällä yksittäisen somepostauksen jälkeen. Varjonen julkaisi LinkedIn-alustalla irti päästämistä käsittelevän kirjoituksen, joka herätti entisen freestylehiihtäjän Pekka Hyysalon huomion. Heidän välilleen syntyi yhteys.

– Olin tapaillut joitakin miehiä ennen Pekkaa, mutta se ei ollut tuntunut hyvältä. Pekan kohdalla oli heti hyvä tunne.

Miina Varjonen oli valmis uuteen suhteeseen. Elokuussa Miina ja Pekka kihlautuivat.