Lääkäriperheessä ruoditaan yhdessä potilastapauksia – Isä ja poika Appelberg: ”Puhumme varmasti aivan liikaa työasioista”
Jan ja Erik Appelberg ovat lääkäreitä jo neljännessä ja viidennessä sukupolvessa. Ammatti yhdistää isää ja poikaa niin, että tavatessa jutellaan lähes aina myös työasioista.
Kun Otto Immanuel Appelberg aloitti työnsä Kotkan kaupunginlääkärinä vuonna 1881, hän tuskin osasi arvata, että vielä 140 vuotta myöhemmin hänen jälkeläisensä toimivat samassa ammatissa. Naistentautien erikoislääkäri Jan "Janne" Appelberg on syystäkin ylpeä suvustaan.
Oton poika Ragnar työskenteli Kotkan kaupunginsairaalan ylilääkärinä, ja hänen poikansa Henrik Appelberg, Jannen isä, toimi lähes 40 vuotta korvalääkärinä. Myös Jannen poika Erik erikoistuu korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäriksi.
– Lääkärin ammatti oli minulle itsestään selvä jo pienestä pitäen. Ei siinä ollut mitään kiehtovaa tai erikoista, vaan se tuntui aivan luonnolliselta. Isäni oli pidetty lääkäri. Hän oli paljon poissa kotoa, mutta sitä pidettiin perheessä itsestään selvänä asiana, Janne Appelberg, 67, kertoo.
Ammatillinen päämäärä ei kuitenkaan heijastunut Jannen koulumenestykseen, päinvastoin.
– Olemme nauraneet kaverien kanssa monesti, että emme nykyään läpäisisi ylioppilaskirjoituksia. Niin paljon jätti oma opiskeluinto toivomisen varaa.
Tie lääkäriksi olikin nousta aluksi pystyyn. Janne ei saanut opiskelupaikkaa lääketieteellisestä tiedekunnasta ensimmäisellä, toisella eikä kolmannellakaan yrittämisellä.
– Pääsin kuitenkin Åbo Akademiin opiskelemaan matematiikkaa ja fysiikkaa. Vietin siellä kahdeksan vuotta ja sain maisterin paperit, jolloin olin pätevä sairaalakemisti.
Viimein Janne pääsi Ruotsin Linköpingiin opiskelemaan lääkärin tutkintoa. Hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1988. Matka isien ammattiin oli kestänyt tuolloin 14 vuotta.
– Olin aika sitkeä tyyppi. En ollut kuitenkaan edes kurssimme vanhin, hän naureskelee.
Lähes koko perhe alalla
Erik Appelberg, 34, ei käyttänyt kovin paljon aikaa muihin opintoihin. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 2008, kävi armeijan ja lähti sen jälkeen opiskelemaan Hankeniin eli ruotsinkieliseen kauppakorkeakouluun.
– Vuoden jälkeen tuli tunne, että tämä ei ole minun juttuni. Hain Tarton yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan ja aloitin kuuden vuoden opiskelut Virossa. Viihdyin Tartossa, joka oli kiva opiskelijakaupunki.
Erik erikoistuu parhaillaan isoisänsä tavoin korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäriksi.
– Valinnalla ei kuitenkaan ollut tekemistä isoisän kanssa. Kun tutustuin muihin erikoisaloihin, huomasin viihtyväni parhaiten korvatautien yksikössä. Työ vaihtelee leikkauksista poliklinikkatyöhön, ja sitä pystyy tekemään sekä julkisella että yksityisellä puolella, hän kertoo.
Opiskeluaikanaan Erik teki pari vuotta myös yleislääkärin töitä Kymenlaakson keskussairaalassa Kotkassa ja terveyskeskuksen päivystyksessä. Erikoistuminen alkoi Kotkassa, mutta nykyisin hän työskentelee pääkaupunkiseudulla HUSin sairaalassa korvaklinikalla.
Isää ja poikaa yhdistää ammatillisesti sekin, että molemmat pitävät leikkaamisesta. Janne kiinnostui gynekologisista leikkauksista jo opiskeluvuosinaan.
– Kaikkein mieluisinta ovat kuitenkin olleet lapsettomuushoidot. Niissä syntyy pitkiä potilassuhteita, ja työ on hyvin palkitsevaa. Olen pystynyt usein konkreettisesti auttamaan potilasta. Asiakkaina on ollut sekä miehiä että naisia.
Isä opetti kuuntelemaan
Janne muutti Ruotsiin vuonna 1980 ja avioitui kotkalaisen Helenan kanssa. Esikoinen Maria syntyi naapurimaassa vuonna 1987. Kun pikkuveli Erik ilmoitti tulostaan parin vuoden päästä, Appelbergit muuttivat takaisin Kotkaan. Kotiseudulla oli turvaverkkoa lasten hoitoon, muun muassa Helenan äiti.
Myös Mariasta tuli lääkäri, ja hän erikoistuu parhaillaan gynekologiksi. Sisarukset asuvat Helsingissä toistensa naapureina.
Marian puoliso on perheestä ainoa, joka ei ole terveydenhoitoalalla. Äiti Helena työskentelee terveydenhoitajana hänen ja Jannen yhteisessä yrityksessä Kotkassa. Erikin avopuoliso Helmi on sairaanhoitaja.
Kun isältä ja pojalta kysyy, puhuvatko he paljon työasioista, he vastaavat yksimielisesti: varmaan aivan liikaa!
– Pohdimme usein ajan ilmiöitä, kuten koronan jälkeistä aikaa ja esimerkiksi sitä, miten Yhdysvaltojen tiukennettu aborttilaki heijastuu yhteiskuntaan, Janne kertoo.
Molemmilla on myös kiinnostavia potilastapauksia, joista riittää hedelmällistä keskustelua.
– Jos tytär on mukana, pohdimme usein gynekologisia tapauksia, Janne sanoo.
”Lääkäri on aina potilaansa puolustusasianajaja.”
Molemmat ovat sitä mieltä, että saman ammatin harjoittaminen tuo ison lisän perhesuhteisiin.
– Olen myös usein huomannut, etten tiedä niin paljon kuin nämä nuoremmat lääkärit, Janne sanoo ja naurahtaa.
– Arvelen, että keskusteluistamme on ollut minulle hyötyä potilastyössä. Jotenkin ymmärrän paremmin koko lääketieteellisen työskentelyn perusidean. Olen saanut opastusta esimerkiksi siihen, miten potilas parhaiten kohdataan, Erik toteaa.
Hän on oppinut isältään myös, että potilaalle pitää antaa riittävästi aikaa kertoa asioistaan.
– On erittäin hyvä, jos lääkärillä on aikaa ja malttia kuunnella.
Janne on halunnut korostaa lapsilleen paitsi kuuntelemista myös oikeudenmukaisuutta. Hän muistelee, kuinka hänen oma isänsä tuli kerran sairaalasta kotiin ja oli hyvin närkästynyt, koska eräs kollega ei ollut arvostanut potilasta.
– Se oli hänen mielestään hyvin loukkaavaa. Lääkäri on aina potilaansa puolustusasianajaja. Potilaasta saa esimerkiksi antaa tietoja ainoastaan oikeuden päätöksellä, oli tilanne mikä hyvänsä. Potilas on ykkönen, Janne painottaa.
Kokemusta julkiselta ja yksityiseltä
Isä ja poika eivät halua puhua varsinaisesti hankalista potilaista.
– Maahanmuuttajien kanssa on joskus hankalaa siksi, ettei ole yhteistä kieltä. Silloin lääkärin pitää vain toivoa, että tulee ymmärretyksi. Tulkkipalvelujen laatu vaihtelee, ja usein joudutaan tyytymään puhelintulkkaukseen, Erik kertoo.
Häiritseekö, jos potilas on tutkinut nettiä ennen vastaanotolle tuloaan ja ilmoittaa sitten lääkärille itse, mikä häntä vaivaa?
– Ei ainakaan minua. Päinvastoin siitä saattaa olla joskus jopa hyötyä, Erik arvelee.
Janne sanoo, että ongelmallista on, jos potilas on tehnyt itselleen etukäteen väärän diagnoosin. Silloin saattaa käydä jopa niin, ettei hän usko lääkäriä, joka yrittää korjata diagnoosia.
Isän ja pojan kokemukset ovat erilaisia jo siksi, että Janne on pääosin pitänyt yksityisvastaanottoa, Erik on työskennellyt julkisessa terveydenhuollossa.
– Julkisella puolella on ollut pakko tottua säästöihin, eikä esimerkiksi kaikkien tutkimusten tekeminen välttämättä onnistu, Erik sanoo.
Janne ihmettelee toisinaan julkisen puolen säästölinjauksia.
– Pitäisi myöntää, että esimerkiksi mammografiaseulonnoissa säästäminen on taloudellinen juttu eikä perustu tutkittuun hyötyyn. Meillä ilmaiset seulonnat alkavat vasta 50-vuotiaana. Monessa maassa ikäraja on laskettu 40 vuoteen.
Janne asuu nykyisin osan vuodesta Espanjan Aurinkorannikolla Benalmádenassa, jossa hän pitää vastaanottona yhtenä päivänä viikossa. Kotimaassa hän on kutistanut työviikkonsa nelipäiväiseksi.
Partiopoika tahtoi ammattikouluun
Isän ja pojan suhde vaikuttaa hyvin välittömältä, ja siinä näkyy molemminpuolinen kiintymys. Myös Erikin nuoruusaika sujui heidän mukaansa pahemmitta myrskyittä.
Erik harrasti ahkerasti partiotoimintaa, kuten Jannekin aikoinaan. Aikuisena ovat isä ja poika ovat harrastaneet sukeltamista ja laskettelua myös yhdessä.
– Suurin erimielisyyden aihe oli se, kun Erik ilmoitti lähtevänsä yläasteen jälkeen ammattikouluun. Ilmoitin kovalla äänellä, että itse saat päättää mitä teet, mutta lukioon menet!
Erikiä hieman hymyilyttää koko juttu.
– En tiedä, olinko niin varmasti menossa ammattikouluun. Kaverit ehkä yllyttivät, ja sain siitä kimmokkeen.
Janne sanoo, että Erik oli teini-iässä aika itsepäinen oman tiensä kulkija. Isoja konflikteja ei kuitenkaan syntynyt.
– Parasta Erikissä on aina ollut hänen luotettavuutensa ja suorapuheisuutensa, isä kehuu.
Nuorena poika kunnostautui myös hauskoissa tempauksissa.
– Koiramme Leo karkaili naapurin pihalle kerjäämään herkkuja, kun siellä grillattiin. Erik liimasi Leon kaulapantaan lapun, jossa luki: ”Olen naapuri Leo. Olen ylipainoinen ja sydänsairas, joten älä ruoki minua!”
Mustanaamio-perheen hoidossa
Janne ja Erik tuntevat ylpeyttä sukujuuristaan.
– Monet kotkalaiset muistavat vielä isäni. Vitsaillaan, että joku Appelberg on aina lääkärinä. Välillä potilaat menevät meissä sekaisin. Olemme sellainen Mustanaamio-perhe, Janne nauraa.
Myös Erik sai kuulla potilailta sukujuuristaan, kun hän työskenteli Kotkassa.
– Eräs potilas kertoi, että isäni on leikannut hänen korvansa. Vastasin, että toivottavasti ei sentään. Toinen puolestaan oli käynyt jo isoisäni isän Ragnar Appelbergin hoidettavana. Ragnar toimi lääkärinä kuolemaansa eli vuoteen 1949 asti.
Janne asuu Pyhtään Heinlahdessa huvilassa, jonka hänen isoisänsä osti vuonna 1926. Hän harrastaa siellä kesäisin puutarhanhoitoa.
– Saan samalla hyötyliikuntaa. Muuten oman kunnon hoitaminen tahtoo rajoittua siihen, että syön kourallisen lääkkeitä päivittäin, Janne virnistää.
Hän ei ole välttynyt suomalaisten kansantaudeilta, ja käytössä ovat sekä kolesteroli- sekä verenpainelääkkeet.
Erik kutsuu vanhaa kotiaan museoksi, koska siellä on niin paljon alkuperäisiä tavaroita isoisän ajoilta. Talvisin hän käy Heinlahdessa harvoin, mutta kesäisin sitäkin useammin.
Palaamme vielä perheen lounaskeskusteluihin. Erik muistelee, miten hän yritti Hankenin-opiskeluvuotenaan puhua ruokapöydässä jostain opintoihinsa liittyvästä.
– Se oli sama, kuin jos olisin seinille puhunut, hän nauraa.
Sama ammatti vahvistaa suhdetta
Sosiaalipsykologi Saara Kinnunen sanoo, että yhteinen ammatti on isän ja pojan suhteessa vahvistava tekijä.
– Iän myötä jutunaiheet alkavat usein olla aika vähissä, jos ei ole esimerkiksi yhteistä harrastusta. Aikuisen pojan ja isän suhde saattaa jämähtää siihen, ettei ole mitään molempia kiinnostavaa keskustelunaihetta.
Kinnunen sanoo, että ikääntyvät vanhemmat eivät monestikaan jaksa olla kovin kiinnostuneita omista lapsistaan ja näiden tekemisistä.
– Mielestäni suhteessa ei ole haitaksi sekään, että puhutaan paljon työasioista. Jos vaihtoehtona on se, ettei ole oikein mitään puhumista, niin sama ammatti on valtava vahvuus ja antaa oman lisänsä perhesuhteisiin.
Aina ammatista ei kuitenkaan tule yhdistävää tekijää. Maatiloilla ja yrittäjäperheissä on nähty monta draamaa, kun lapsi ei haluakaan jatkaa tilaa tai yritystä.
– Vanhemmat ovat voineet pitää itsestään selvänä, että lapsi jatkaa aikanaan perheyritystä. Tällöin lapselta vaaditaan suurta vahvuutta, jotta hän pystyy ilmoittamaan, että minä kuljen oman tieni ja hakeudun johonkin ihan muuhun.
Kinnusen mukaan monessa maanviljelijäperheessä tehdään myös surutyötä, jos lapsi ei haluakaan jatkaa tilan hoitoa.
– Nuorelle ihmiselle on hyvin velvoittavaa, jos hänelle on pienestä pitäen iskostettu mieleen, että tilaa pitää jatkaa. Hän saattaa päättää, että haluaa vapaamman elämän. Tuolloin tila pitää jossakin vaiheessa yleensä myydä. Myynti voi olla vanhemmille hyvin raskas prosessi ja osoittautua jopa mahdottomaksi, jos ostajaa ei löydy.
Jos tilan jatkajaa ei löydy omista perillisistä, surutyö saattaa kestää vuosikymmeniä. Saara Kinnunen arvelee, että asiasta ei silti välttämättä puhuta paljon ääneen.
– Luopuminen tuntuu vanhemmista ehkä epäonnistumiselta. He saattavat hävetä, etteivät ole osanneet esittää työtään tarpeeksi kutsuvana, ja siksi lapsi on hylännyt heidän ammattinsa.
Asiantuntija: sosiaalipsykologi Saara Kinnunen.
