"Lääkäri alkoi luetella, missä kaikkialla syöpää oli" – Jukka Laisin kunto romahti, vaikka hän luuli jo selättäneensä melanooman

Luomi lapaluiden välissä kasvoi silmissä, ja sitä myös kutitti. Elokuussa 2016 porilainen Jukka Laisi varasi ajan työterveyslääkärille.

– Minut passitettiin suoraan kirurgille. Luomi poistettiin ja lähetettiin tutkittavaksi. Kahden viikon päästä sain kuulla, että siinä oli huonolaatuinen muutos. Vasta silloin jysähti. Aiemmin en ollut osannut pelätä, Jukka Laisi, 64, muistelee.

Kyse oli vaarallisimmasta ihosyövästä, melanoomasta. Sairastumisriskiä lisäävät ihon toistuva palaminen lapsena ja muu runsas aurinkoaltistus. Jukan lapsuudessa ei paisteelta juuri suojauduttu.

– Olen 60-luvun muksu ja vietin kesät mökillä. Siellä oltiin hienolla kelillä sortseissa ilman paitaa. Siihen aikaan ei tiedetty aurinkorasvoista tai ihosyövistä, ja käsivarret helottivat välillä punaisina. Olen kuitenkin aika hyvänahkainen enkä muista varsinaisesti palaneeni.

Jukan tilanne oli vakava, koska melanooma oli ehtinyt kasvaa jo 3,5 millimetrin syvyyteen. Hänelle sanottiin suoraan, että siinä vaiheessa etäpesäkkeitä on yleensä syntynyt. Tarkemmissa tutkimuksissa vasemman kainalon vartijaimusolmukkeista löytyikin syöpäsoluja. Kainalo tyhjennettiin, ja melanooman ympäriltä poistettiin lisää kudosta kuuden sentin alueelta.

– Seuraavaksi minut kuvattiin päästä varpaisiin. Se jännitti kovasti, mutta onneksi etäpesäkkeitä ei näkynyt. Kaikki syöpä oli saatu pois, ja saatoin huokaista helpotuksesta.

Varmuuden vuoksi Jukalle määrättiin puolentoista vuoden interferonihoito. Pistoksina annettava lääke tehostaa elimistön terveiden solujen puolustusreaktioita.

– Aluksi olo oli huono, mutta koin, että elimistössäni tapahtui jotain ihmeellistä. Pikkuhiljaa vointini tasaantui. Seurantakäynnit eli verikokeet ja kuvantamistutkimukset terveydenhuollossa harvenivat, Jukka kertoo.

Hän oli onnellinen, koska kaikki oli kunnossa. Melanooma melkein unohtui. Vointi pysyi hyvänä aina talveen 2021 saakka, jolloin hän sairastui Lapin hiihtoreissun jälkeen sitkeään flunssaan. Tauti ei meinannut hellittää millään, joten hän meni lääkäriin. Diagnoosi oli poskiontelotulehdus, jonka hoidoksi määrättiin antibioottikuuri.

– Vaiva lähti suurin piirtein, mutta poski jäi vaivaamaan. Sitä särki yhä, joten menin uudestaan lääkäriin. Tämä totesi, että poskessa oli mätää ja kirjoitti uuden lääkekuurin.

Siitä huolimatta särky ei laantunut. Jukka varasi ajan korvalääkärille, joka punkteerasi molemmat poskiontelot juuri ennen juhannusta.

– Juhannuksen jälkeen toinen poskiontelo oli taas täynnä tavaraa. Lisäksi toinen silmä oli kipeä.

Jukka pantiin jonoon keskussairaalan korvapoliklinikalle. Kun hän viimein sai sinne ajan, hänet tutkittiin perusteellisesti. Poskiontelot punkteerattiin harva se päivä.

– Punkteerauksen yhteydessä tuntui kuin silmä lähtisi pois päästä. Minusta silmä jopa näytti olevan eri tasolla kuin toinen. Kun huomautin asiasta, se kuitattiin tulehduksen aiheuttamaksi turvotukseksi.

Seuraavaksi Jukka ohjattiin hammaslääkärille. Epäiltiin, että yhden hampaan juuressa oli mätää, joka aiheutti oireet. Hammas poistettiin, juuret putsattiin ja juuren kautta avattiin yhteys poskionteloon.

– Olin viikon ajan ihan muodoton enkä kehdannut liikkua ulkona, koska näytin niin karsealta.

Sitten Jukan kunto romahti. Hän ei jaksanut tehdä mitään, ja nenästä alkoi vuotaa verta. Verisuihku saattoi yllättää, kun hän istahti vessanpytylle. Vuotavaa suonta ei voitu polttaa tai ommella, vaan Jukka joutui kulkemaan monta päivää tuppo nenässä.

– Kun menin syyskuussa korvalääkärille, tämä kysyi, mitä kuuluu. Vastasin, että aika huonoa. Hän sanoi, että se näkyi ulospäinkin. Silmäni olivat selvästi eri korkeudella. Totesin, että sitähän olin yrittänyt koko ajan kertoa.

Magneettikuvaus paljasti, että silmänpohja oli halki ja siellä kasvoi kasvain. Se oli järkytys. Jukan piti lähteä välittömästi taksilla jatkotutkimuksiin Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Siellä otettiin ”tuhoton määrä” verikokeita ja tehtiin kuvantamistutkimuksia.

– Oli selvää, että kyse oli jostain vakavasta. Verisyöpääkin epäiltiin.

Jukka viipyi sairaalassa perjantaista maanantaihin. Sen jälkeen hän pääsi kotiin. Tuloksista luvattiin soittaa viikon päästä.

– Olin väsynyt ja peloissani. Nukkuminen oli vaikeaa, koska kivut posken ja silmän alueella olivat kovat. Minulla oli voimakas kipulaastari. Lisäksi söin särkylääkkeitä niin paljon kuin oli sallittua ja vähän enemmänkin.

Raskaimmalta tuntui vaimon ja lasten huoli. Sen muisteleminen saa yhä Jukan herkistymään.

– Sairastumiseni koetteli koko perhettä. Tuntui hirvittävältä tuottaa muille tuskaa, hän sanoo.

Kun odotettu soitto sairaalasta tuli, Jukka oli yksin kotona. Langan päässä oli totinen, asiallinen kirurgi. Hänellä oli karua kerrottavaa.

– Hän alkoi luetella, missä kaikkialla syöpää oli. Sitä oli löytynyt niin silmästä, poskiontelosta, selkäydinkanavasta kuin rintarangastakin. Meinasin saada sydänkohtauksen.

Jukka kysyi lääkäriltä ennustettaan, mutta tämä ei osannut sanoa siitä mitään. Sen sijaan lääkäri kertoi, että syöpään oli hyviä lääkkeitä, jos se oli samaa sorttia kuin Jukan ensimmäinen syöpä. Tautia ei pystyttäisi enää parantamaan, mutta sen etenemistä voitaisiin jarruttaa.

– Ensimmäiseksi soitin vaimolleni. Se oli hyvin ikävä puhelu. Hän ei ollut osannut odottaa sellaisia uutisia. Syöpää oli niin monessa paikassa, että mieleen tuli väkisinkin, että noutaja kolkutti jo ovella. Vähempäänkin oli moni kuollut.

Jukka lohdutti vaimoaan sanomalla, ettei mikään ollut vielä varmaa: murehtiminen oli ennenaikaista. Sitten hän lähti ulos kävelemään, jotta saisi tuulettaa päätänsä.

– Päätin, että yrittäisin kohdata tulevan rauhallisesti, turhia panikoimatta, oli vastassa mitä hyvänsä. Sen jälkeen oli helpompi kertoa lapsille, missä mennään.

Koska elämän jatko näytti epävarmalta, Jukka halusi hoitaa hoitotahtonsa ja testamenttinsa kuntoon. Tuntui todella kovalta kirjata omaisuus paperille ja laatia sen jakamisesta virallinen suunnitelma. Hän kuitenkin koki, ettei asiassa voinut viivytellä. Lähtö voisi tulla äkkiä.

– Yllättäen vointini kuitenkin parani heti lääkehoidon aloittamisen jälkeen. Kivut katosivat muutamassa päivässä. Pian jaksoin jo käydä säännöllisesti lenkillä ja tehdä kotona pieniä askareita. Syöpälääkärini ei ollut uskoa korviaan, kun kuuli, miten hyvin minulla meni.

Tosin matkaan ilmaantui mutkia. Jukalle nousi yhtäkkiä horkkamainen kuume. Mittari näytti 41 astetta, eikä puhelin ollut pysyä kädessä, kun hän soitti apua. Ambulanssin saapuessa kuume oli jo jonkin verran laskenut. Jukka sai kuitenkin kyydin päivystykseen.

– Kuume oli lääkkeiden sivuvaikutus, minkä vuoksi minun piti alkaa syödä joka aamu kortisonia. Se piti kuumeen poissa, mutta sillä on omat haittansa. Sokeriarvoni nousivat niin, että tarvitsin pian insuliinia. Lisäksi paino lähti nousuun.

Jukka pitää lääkkeiden haittoja pienenä pahana. Olennaisinta on, että hoito tehoaa ja pitää hänet elossa. Etäpesäkkeet ovat yhä paikallaan, mutta ne ovat ”kuolleet”.

– Olen nyt elänyt kymmenen vuotta diagnoosini jälkeen ja olen tyytyväinen niin kauan kuin lääkkeet vaikuttavat. Jos niiden teho hiipuu, minun melanoomamutaatiooni on tarjolla muitakin vaihtoehtoja. Lääketiede edistyy koko ajan.

Jukan hyvästä voinnista kertoo se, että hän on yhä työelämässä. Hän työskentelee samassa teollisuustarvikkeita ja työkaluja myyvässä yrityksessä kuin ennen sairastumistaan, tosin nykyään osa-aikaisesti.

– Olin aiemmin kiertävä kaveri, joka esitteli ja myi tuotteita maakunnissa. Nyt teen samaa Porin myymälässä. Viisituntinen päivä sopii minulle hyvin, koska silloin olen virkeä myös ehtoisin. Ensi syksynä jään vanhuuseläkkeelle.

Voimanlähteikseen Jukka nimeää vaimonsa, lapsensa, vaimon lapset sekä molempien lastenlapset. Yhteensä lapsia on kahdeksan ja lastenlapsia seitsemäntoista.

– Iso perhe on ollut tukeni ja turvani. Olisi ollut kamalaa kohdata kaikki tämä yksin. Vaimo on aina ollut mukanani lääkärikäynneillä ja osannut kysellä sellaistakin, mikä itselleni ei olisi tullut mieleen.

Lisäksi Jukalla on harrastuksensa: luontolenkit vaimon kanssa, kalastaminen ja musiikki. Hän soitti ja lauloi 1970-luvun lopussa bändissä, ja yhtyeen jäsenet musisoivat edelleen aika ajoin yhdessä.

– Harrastaminen ja ylipäänsä kaikki asiat, jotka irrottavat syövästä, ovat äärettömän tärkeitä. En halua antaa sairaudelle yhtään isompaa roolia kuin on välttämätöntä.

Vähintään kerran vuodessa Jukka käy puolisonsa kanssa Kanarialla. Matkalla ei kuitenkaan maata rannalla, vaan nautitaan ulkoilmaelämästä leppeässä ilmastossa. Reissut ovat olleet jo pitkään vuoden kohokohtia.

– Kun melanooma löytyi ja luomi leikattiin, jouduimme perumaan matkan. Se oli kova takaisku. Mietin, voisimmeko enää koskaan lähteä sinne. Seuraavana syksynä reissu taas toteutui.

Ihonsa Jukka suojaa vaatteilla ja aurinkovoiteella, jonka suojakerroin on 50. Terveydestä on tullut elämän ykkösasia.

– Ennen tein asioita sen mukaan, mikä oli kivaa ja mukavaa. Nyt mietin, mikä on minulle hyväksi. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja vointiani herkällä korvalla.

Kanarian-matkoilla Jukkaa kauhistuttaa seurata turisteja, jotka ahmivat aurinkoa aamusta iltaan pyyhkeen reunalla. Häntä haluttaisi tuupata nämä veteen.

– Tuntuu hullulta, että kaikesta valistuksesta huolimatta ihmiset suhtautuvat auringon vaaroihin yhä huolettomasti. Moni myös kuvittelee, että melanooma hoituu luomen poistolla, mutta kaikki eivät suinkaan ole niin onnekkaita. Tarinani on hyvä esimerkki siitä, mihin melanooma voi johtaa.

Toisaalta Jukka pitää itseään onnekkaana. Vaikkei sairaus parane, hän ei koe olevansa kuolemassa.

– Minulla ei ole valittamista, vaan päinvastoin tunnen kiitollisuutta saamastani hyvästä hoidosta. Toki seurantatutkimukset kolme kertaa vuodessa jännittävät, mutten halua murehtia asioita etukäteen.