Mondo

Kylässä Vienassa

Kylässä Vienassa

Vienan Karjalan syrjäisissä kylissä pääsee kuulemaan perinteistä karjalaista runolaulua. Matkaan kannattaa lähteä pian, sillä laulua taitavat enää harvat.
Teksti Meri Nykänen
Kuvat Juuso Paloniemi
Mainos

Vienan Karjalan syrjäisissä kylissä pääsee kuulemaan perinteistä karjalaista runolaulua. Matkaan kannattaa lähteä pian, sillä laulua taitavat enää harvat. 

Vuokkiniemeläisen Santra Remsujevan tuvassa on tungosta: tytär ja miniä kattavat tšaijut eli teet pöytään, takahuoneesta kurkkii Remsujevan pojantyttö, kymmenvuotias Iro.

»En muista, piästä on mennyt pois, sahajauhoa vain», 96-vuotias Remsujeva voivottelee tuvan nurkassa, kun häntä pyytää esittämään laulun, ja tunnustelee vierailijat käsikopelolla. Vuokkiniemen vanhimman asukkaan ohut ääni ja paksut lasit ovat kuitenkin vain hämäystä, sillä pienen suostuttelun jälkeen Remsujeva syttyy laulamaan.

Vanhuksen ääni ja koko olemus muuttuvat vahvemmiksi, kun hän saa kiinni oikeista säkeistä. Aivan kuin hän saisi voimaa tutuista lauluista ja starinoista eli saduista. Ehkä se onkin juuri niin.

Vuokkiniemi on yksi Vienan Karjalan runokylistä ja Remsujeva yksi harvoista elossa olevista perinteisen runonlaulun taitajista.

Meneillään on Kalevalan kulttuuriperintöä vaalivan Juminkeko-säätiön matka Vienan Karjalan runokyliin. Kolmen päivän matkan aikana käydään kuulemassa laulantaa Vuokkiniemen lisäksi Uhtualla, Vuonnisessa ja Haikolassa.

Juminkeko-säätiön puheenjohtaja Markku Nieminen nauhoittaa parhaillaan Remsujevan laulua. Hän haluaa näyttää meille ja maailmalle, millaisia uhanalaisen kulttuurin taitajia runokylistä vielä löytyy. Mummojen kotitaloissa sykkivä vienankarjalainen kulttuuri on katoamassa, ja siksi Remsujevan laulussa on aivan erityinen kaiku.

Vierailun lopuksi Santra Remsujeva esittää vielä Jazz-laulun – ja kertoo nuoremmilleen, miten elämässä pärjää.

»Laiskotella ei pidä vaan tehdä töitä. Silloin ei ehdi miettiä, mikä sitä parasta aikaa on elämässä ollut.»

Vienan Karjalan runokyliin päästäkseen on kuljettava kuoppaisia teitä. Täällä välimatkoja ei mitata kilometreissä vaan tunneissa. Vuokkiniemeen on Kuhmon korkeudella sijaitsevalta Vartiuksen raja-asemalta vain hieman alle sata kilometriä, mutta ajomatkaan menee kelistä riippuen muutamia tunteja.

Varhainen aamu Vuokkiniemessä. Osa kylästä on suojelualuetta.

Tie voi olla poikki minkä mutkan takana tahansa, eikä tienviittoja ole. Opas Markku Niemistä eivät kuoppaiset tiet pelota. Kun edessä on viidenkymmenen metrin mutavelliallas, Nieminen painaa kaasua. Toinen käsi vääntää rattia ja toinen kannattelee mikrofonia. Nieminen tietää, että Karjalassa on suurempiakin haasteita kuin teiden kunto.

Esimerkiksi tuhottujen runokylien elvyttäminen. Monia Vienan Karjalan kyliä tuhottiin toisen maailmansodan aikana, ja 1950- ja -60-luvuilla niitä tyhjennettiin. Ihmiset haluttiin siirtää isoihin asutuskeskuksiin, jotta heitä olisi helpompi valvoa.

Nyt kyliä ja taloja on rakennettu uudelleen, teitä kunnostetaan ja mummot tarjoavat vieraille kotimajoitusta. Monet pienet matkatoimistot järjestävät kulttuurimatkoja myyttiseen ja romanttiseen Vienaan, sillä tänne tullaan jäljittämään oman suvun tai suomalaisuuden juuria.

Kukapa ei haluaisi olla kotoisin Kalevalan laulumailta. Vienankarjalaisesta kulttuurista mieleen nousee vain hyviä asioita: iloa, laulua ja lämpöä. Omassa laimeassa sukunimessänikin tuntuu yhtäkkiä olevan aivan uutta särmää ja syvyyttä, kun ohitamme kylän, josta nimen kerrotaan lähteneen.

Vienan Karjalan runokyläkierros kannattaa aloittaa juuri Vuokkiniemestä, sillä se on Vienan karjalaisin kylä: 85 prosenttia asukkaista on karjalaisia ja puhuu keskenään suomen kieltä muistuttavaa karjalan murretta. Kylässä on parisataa taloa ja viitisensataa asukasta. Elias Lönnrot vieraili Vuokkiniemessä ensimmäisen kerran syyskuussa 1833, ja juuri täältä hän löysi ainoan tallennetun kansanrunon, jossa mainitaan paikannimi Kalevala.

Haikolan kylä puolestaan on lähimpänä karjalaista runokyläidylliä.

Kapea tie näyttää jo loppuvan, mutta niin vain kauempana veden ympäröimästä maasta nousee hyväkuntoisia vienalaisia taloja. Syrjäisen sijaintinsa ansiosta ne ovat säilyneet paremmin kuin monessa muussa Vienan kylässä.

Haikolan kylä näyttää Vuokkiniemen jälkeen pieneltä idylliltä, jossa jokainen palanen on sijoitettu harkitusti paikalleen. Harmaita mökkejä reunustaa vähän vinoon painunut puuaita, yhdestä piipusta tupruttaa ohuesti savua. Tämän näkymän eteen onkin tehty paljon työtä.

Haikola on yksi tärkeimmistä Vienan runokylien elvytysprojektin alaisista kylistä. Kansainvälisessä 25-vuotisessa elvytyshankkeessa on Suomesta mukana juuri Juminkeko-säätiö. Tarkoituksena on kunnostaa rakennuksia ja pitää kylä elävänä. Tavoite on kova, sillä kylässä on seitsemän taloa ja vain muutamia asukkaita. Sähköä ei ole.

Tänään asukkaista on liikkeellä vain valkopartainen ja -tukkainen Miihkali Stepanov. Hän seisoo kotinsa ulkorappusilla ajattoman näköisenä – kuin olisi ollut siinä jo 1700-luvun alussa, jolloin Haikolan ensimmäinen talo rakennettiin. Ja niin hän tavallaan onkin, sillä Stepanovin suvun historia on syvällä vienalaisessa kulttuurissa.

Miihkali Stepanovin isä oli kirjailija Ortjo Stepanov, jonka romaanisarja Kotikunnan tarina on vienankarjalaisille yhtä merkittävä kuin Väinö Linnan tuotanto suomalaisille.

Matka menneeseen jatkuu Haikolan kalmismaalla, jonne on haudattu yhdeksän sukupolvea. Vienalainen kalmismaa on perinteisesti sijoitettu aina kylän kauneimmalle kohdalle. Haikolassa se on niityn takana metsikön reunassa, roikkuvien puunoksien alla. Kalmistoa ei hoideta millään tavalla, vaan se elää omaa elämäänsä. Kaiken annetaan olla: oksia ei saa taittaa tai marjoja syödä. Kaatuneita ristejäkään ei nosteta. Ihmiset ovat siirtyneet tuonilmaiseen, mutta elämä jatkuu.

Haikolassa osataan kyllä pitää meteliäkin. Keskikesällä kylässä järjestetään Sommelo-kansanmusiikkijuhla. Silloin Haikola repeää niin, että senegalilaiset ja brasilialaiset rytmit kuuluvat kalmismaalle asti.

Mutta palataan tähän hetkeen ja paikallisten pariin, sillä heidän tapaamisensa on Vienan-matkan hienoin elämys.

Parasta Vienan Karjalassa ovat mummot. Heidän kodeissaan elää se myyttinen runonlaulanta, jota kulttuurimatkailija haluaa kuulla. Mummot pitävät pintansa, vaikka pakkasta olisi lähemmäs 40 astetta ja lumi telkeäisi ulko-oven – kuten Vuonnisen kylässä asuvalle Veera Kieleväiselle kävi viime talvena. Onnekseen 79-vuotias Kieleväinen ei ole niitä mummoja, joiden kaikki lapset ovat muuttaneet perheineen isoihin kaupunkeihin, joten apu löytyi läheltä. Veera Kieleväinen kotonaan, autioituneessa Vuonnisen kylässä.

Kieleväinen kattaa keittiönsä kukalliselle liinalle pinon lettuja sekä itse tekemiään hilloja, ja alkaa kertoa vieraille kansanparannuskeinoistaan. Seinällä oleva käkikello tuntuu tikittävän vain joka toisen sekunnin. Se taitaa käydä Vienan Karjalan mummojen aikaa, sellaista aikaa, jota ei enää ole muualla.

Kieleväisen ja muiden karjalaismummojen kotien ulkopuolella todellisuus on karu.

Runonlaulun avulla on perinteisesti levitetty tietoa ja ylläpidetty perinteitä syrjäisissä kylissä. Nyt tilalle ovat tulleet uudet keinot, eivätkä laulutaidot enää siirry nuoremmille polville. Samaan aikaan kun mummo laulaa runojaan, vieressä laajakuvatelevisio saattaa tykittää ampumahiihtoa venäläisellä selostuksella.

Monessa Vienan Karjalan kylässä talot ovat ränsistyneitä ja harmaita. Jossain sentään näkyy kirkkaansiniseksi maalattu ovi tai ikkunankarmi. Sininen on täällä toivon väri.

Kyläkaupan rappusilla voi nähdä isän ja aikuisen pojan ryypiskelevän yhdessä. Muuta tekemistä ei ole. Työttömyys, köyhyys ja viina lyhentävät etenkin miesten elinikää.

Useimmat Vienan Karjalan vanhoista ihmisistä pysyvät vuoden ympäri puutaloissaan, joillain saattaa olla kerrostaloasunto Kostamuksessa. Täällä pysyminen todella tarkoittaa pysymistä, sillä vanhukselle kahden kilometrin matkakin on jo mahdoton. Tiet ovat huonossa kunnossa, julkista liikennettä ei ole, eivätkä jalat kanna.

Siksi vieraat ovat tervetulleita. Kaikilla vain on sama huoli: vieraiden pitäisi käydä useammin ja jäädä pidemmäksi aikaa. Mummot ovat yksinäisiä.

Uhtuan kylässä meitä odottaa Ilmi Bogdanova.

Sadesäällä Uhtuan eli Kalevalan kylän talot näyttävät kuin menettävän ääriviivansa. Viidentuhannen asukkaan kylän tasaisen maiseman rikkovat vain eriväriset pienet Ladat – se on ainoa oikea kulkuneuvo täällä, ja myös ainoa, johon löytää varaosia.

Haikolan runokyläidylliin verrattuna Uhtua näyttää isolta ja korkealta: on kerrostaloja, muutama kauppa, Sampo-hotelli ja kuuleman mukaan pieni baarikin.

Uhtuassa karjalaiset ovat vähemmistö. Monissa perheissä vanhemmat puhuvat karjalaa, mutta lapset vastaavat venäjäksi. Venäjä on kylän puhekieli.

Mutta kyllä täältäkin löytyy vielä vanhaa runonlaulantaa. Lätäköiden laikuttaman pikkutien päästä löytyy Ilmi Bogdanovan kotitalo.

Kun kyyryssä kulkeva 76-vuotias Bogdanova avaa oven, sisällä aukeaa pastellinen satumaailma. Harmaahiuksinen Bogdanova on pukeutunut vaaleanpunaiseen villatakkiin ja kirkkaanvihreään hameeseen. Jaloissaan hänellä on pörröiset kotitossut, niiden alla narisee puulattia.

Bogdanova istuu kukkatäkillä vuoratun sängyn laidalle ja puristaa kangasnenäliinaansa kaksin käsin. Aivan ensimmäiseksi hän kertoo tärkeimmän: mies on kuollut kaksi ja puoli vuotta sitten viidenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen.

»En pääse siitä vielä tolkkuun», hän sanoo. Sitten Bogdanova alkaa laulaa sepittämiään lauluja. Eräs niistä kertoo hänen omasta äidistään, ja sen aikana selviää, miksi Bogdanova pitelee nenäliinaa. Hän kertoo alkavansa joka kerta itkeä Äitin laulua laulaessaan.

Tällä kertaa eniten liikuttuvat kuitenkin kuulijat, niin rakastavasti ja yksityiskohtaisesti laulaja muistelee äitiään ja tämän leipomia sultsinoita. Alkuun päästyään Bogdanova ei malttaisi lopettaa ollenkaan.

»Mitä tulitte näin pieneksi ajaksi?» Bogdanova kysyy vierailun lopuksi. Hänellä olisi aikaa ja tarinoita, tämä oli vasta alkua.

Lopuksi kuulemme vielä tuutulaulun. Bogdanovan varoitus osui oikeaan: tätä laulua kuunnellessa luomet alkavat väkisin painua kiinni.

Runonlaulanta ei ehkä enää siirry sukupolvelta toiselle, mutta ne onnekkaat matkailijat, jotka pääsevät todistamaan lauluhetkeä, eivät voi unohtaa kuulemaansa. Laulua on myös tallennettu. Isoimmat tähdet kuten Vuokkiniemen Santra Remsujeva ovat jo levyttäneet, niin sinnikkäästi Markku Niemisen nauhuri on pyörinyt mummojen nurkissa. Sitten kun kukaan ei enää muista, miten lapsi lauletaan uneen, Ipodista voi etsiä vienankarjalaisen tuutulaulun.

Mutta nyt huoneessa on vain Ilmi Bogdanovan laulu ja jossain etäällä pitsiverhojen takana sateinen Uhtuan kylä.

Vienan Karjalan etevimpiin suullisen perinteen taitajiin kuulunut Santra Remsujeva kuoli heinäkuussa 96-vuoden iässä. 

Pikafaktat: Vienan Karjala

Mikä?

Viena on Venäjän Karjalan pohjoisin osa. Vienan runokyliksi sanotaan kyliä, joista on kerätty Kalevalan synnyttänyt aineisto. Runokylistä kolme on Suomen puolella, loput Venäjällä. Kylät ovat huonossa kunnossa, mutta niissä tehdään elvytystyötä.

Miten pääsee?

Runokyliin pääsee omalla autolla tai järjestetyllä matkalla. Useimmissa kylissä on kotimajoitusta, joistain löytyy hotelli. Tiet ovat erittäin huonossa kunnossa eikä tienviittoja juurikaan ole. Ensikertalaisen kannattaa lähteä järjestetylle matkalle. Viisumin saaminen kestää noin kaksi viikkoa.

Mitä maksaa?

Valmiita tai räätälöityjä matkoja järjestävät monet suomalaiset matkatoimistot. Esimerkiksi Juminkeon (www.juminkeko.fi) kolmen päivän valmismatkalle pääsee noin 300 eurolla. Hinta sisältää matkat, majoituksen ja ruuat.

Mitä mukaan?

Vienassa ei ole mukavuuksia, kuten suihkuja ja sisävessoja. Mukaan kannattaa ottaa retkeilyvaatteita: hyvät kävelykengät, kumisaappaat ja sadetakki.

Julkaistu: 27.4.2011