Kuva menetetystä Karjalasta on siloteltu – Se on sivuuttanut poliittiset jakolinjat ja muut kiusalliset asiat
Onneksi kuva Karjalasta on vihdoin muuttumassa monipuolisemmaksi. Sille onkin tarve, sillä suvuissa muistitieto hapertuu ja yhteys elettyyn elämään lipuu entistä kauemmas. Menneet ristiriidat ovat osa tämän päivän itseymmärrystä ja karjalaista perintöä, kirjoittaa Antti Järvi.
Olen viime vuosina tullut tukevasti keski-ikään. Yksi sen ilmentymistä on, että olen tutustunut omiin karjalaisiin juuriini sekä työn merkeissä että vapaa-ajalla.
Meitä siirtokarjalaisten jälkeläisiä on Suomessa arviolta runsas miljoona. Monet yhdistykset vaalivat karjalaista kulttuuria ja historiaa, joten jos haluaa perehtyä menneeseen, mahdollisuuksia riittää: kyläkirjoja luovutetun Karjalan kunnista, historiikkeja, perinnelehtiä, pitäjäjuhlia tai vaikkapa Facebook-ryhmiä, joissa ihmiset jakavat muistoja ja valokuvia.
Tällainen tiedon keruu ja jakaminen on hyvin ansiokasta toimintaa. Kokemukseni mukaan siihen on silti liittynyt yksi merkittävä puute: kuva Karjalasta on putsattu aatteista ja yhteiskunnallisista ristiriidoista.
”Toinen maailmansota silotti yhteiskunnallista vastakkainasettelua.”
Taloudellinen kurjuus ja sivistystason nousu toivat työväenliikkeen myös Karjalaan 1900-luvun alussa. Toiminta kukoisti etenkin Viipurin alueella ja maaseudun teollisuuskeskuksissa. Itsenäisten pienviljelijöiden hallitsemissa pitäjissä liikkeen suosio oli vähäisempää.
Sisällissota syttyi Karjalankannaksella aiemmin kuin muualla Suomessa, siis jo ennen kuin työväenliikkeen johto Helsingissä päätti ryhtyä vallankumoukseen. Sodan jälkeen voittajat valvoivat työväestön toimia ja hallitsivat kertomusta siitä, mitä oli tapahtunut.
Katkeruus kyti läpi 1920- ja 30-luvun, mutta toinen maailmansota tunnetusti silotti yhteiskunnallista vastakkainasettelua. Heti talvisodan jälkeen alettiin myös korostaa sitä uhrausta, jonka evakot olivat tehneet isänmaan hyväksi.
”Vuosikymmenien ajan yhdistyksissä ajateltiin, että kunnon karjalainen on syvästi isänmaallisesti ajatteleva oikeistolainen.”
Pitkään ajattelin, että tuo yhteinen kokemus – pakko muuttaa pois kotiseudulta ja sen luoma yhtenäinen kertomus – oli syynä siihen, että kuva 1900-luvun alkupuolen Karjalasta vaikutti usein niin silotellulta. Se sivuutti poliittiset jakolinjat ja muut kiusalliset asiat.
Kun olen jutellut karjalaseurojen aktiivien kanssa, olen ymmärtänyt, että kyse on ollut valinnoista. Vuosikymmenien ajan yhdistyksissä ajateltiin, että kunnon karjalainen on syvästi isänmaallisesti ajatteleva oikeistolainen, ja tätä näkökulmaa pönkitettiin poliittisilla nimityksillä seurojen päättäviin elimiin.
Muistan, kuinka yksi järjestötoimija selitti asiaa myös mahdollisilla jälkipolvien reaktioilla. ”Emme halua, että kukaan pahoittaa mielensä”, hän sanoi.
Onneksi on merkkejä siitä, että kuva Karjalasta on vihdoin muuttumassa monipuolisemmaksi. Sille onkin tarve, sillä suvuissa muistitieto hapertuu ja yhteys elettyyn elämään lipuu entistä kauemmas.
Menneet ristiriidat ovat osa tämän päivän itseymmärrystä ja karjalaista perintöä.
