ELOKUUN LOPPU. Runoilijan päätös kypsyy.
Ankarasti juhlitun viikonlopun jäljiltä olo ei ole auvoisa, mutta sitä parantaa vakaa päätös täysin tipattomasta kuukaudesta.
Tammikuu on amatöörijuoppojen klisee, tipaton syyskuu kesken kauden on tyylikkäämpi veto. Ei iltapäiväoluita. Ei viikonloppuviskejä. Ei viiniä ruuan kanssa, aamupäivän tasoittavista puhumattakaan.
Kaikille kyse ei ehkä olisi valtavasta elämänmuutoksesta, mutta usko minua: myytti runoilijoiden viinanjuonnista ei ole vain myytti.
KESKIVIIKKO 1.9. Runoilija pohtii hegeliläistä kaksoisnegaatiota ja selviää päivän velvollisuuksista.
Ensimmäinen täysraitis päivä on kiireinen, vapaudun työvelvollisuuksista vasta iltakahdeksalta. Normaalioloissa joisin pari ansaittua viinilasillista ja pari ansaitsematonta päälle. Kaikki on mennyt kuten ajateltu on – opetus, palaverit, kirjastovierailu.
Ehkä. Mistä tiedän, ellen summaa tapahtumia kantaravintolan nurkkapöydän zeniläisessä rauhassa?
Kaipaan punaviinin lämmintä läikähdystä, sen sopivasti turruttavaa mutta samalla ajatukset kirkastavaa puraisua. Yritän sitkeästi ajatella muuta, mutta varmimmin mielen miehittää juuri se, minkä sieltä yrittää pitää poissa. Lohduton ajatus: entä jos viehtymys viiniin vain pahenee selväpäisten jaksojen aikana?
Onko juotava tasaisesti, jotta ei alkoholisoituisi?
Ehkä kieltäymys pitää viedä loppuun asti. On pyrittävä kieltämisen kieltämiseen, Hegeliltä haiskahtavaan kaksoisnegaatioon: on unohdettava paitsi viinanjuonti, myös se, että sen yrittää unohtaa.
Paha vain, etten voi juoda unohtaakseni.
PERJANTAI 3.9. Runoilija saa oudon kutsun.
Illalla kännykkä piippaa. Tervetuloa Rush – Hard Generation -klubille Aktia-saliin. Nimesi on ovella. En tunne tekstiviestin lähettäjää enkä ravintolaa.
Jos olisin ottanut muutaman lasillisen, olisinko uteliaisuudesta lähtenyt katsomaan kortit? Todennäköisesti. Taksilla.
Nyt jään kotiin katsomaan televisiosta keskustelua, jossa pohditaan mahdollisuuksia järjestää kansanäänestys EU:n perustuslaista.
Säyseä selväpäisyys tappaa sosiaalisen improvisaatiokyvyn.
LAUANTAI 4.9. Runoilija lähtee Kaivohuoneelle ja kohtaa Puhuvan pään.
Olen istunut kotona kaikki illat. Näin ei voi jatkua, ei saa jatkua. On liikuttava ja nähtävä ihmisiä.
Suunnistan Nova Clubin päätösbileisiin Kaivohuoneelle.
Juomakuponkeja lyödään kouraan jo ovella, mutta niissä ei ole alkoholitonta vaihtoehtoa. Baarimikko tarjoaa ystävällisesti spraittia.
Kuvittelen olevani selityksen velkaa ja soperran jotain sekavaa kosteasta kesästä. Baarimikko katsoo oudommin kuin koskaan. Pujahdan saliin, jossa kekkerit ovat täydessä vauhdissa. Varmasti hyvät pirskeet, mutta tipattoman on vaikea eläytyä. Miten pitäisi olla, missä seistä luontevasti?
Keskusteluun ei saa oikeaa saundia. Mitä sanotaan niille, joille ei ole mitään sanottavaa?
Normaalisti yrittäisin napata humaltuneet kiinni nopeilla lasillisilla, mikä tosin on järjetön taktiikka, koska silloin aina päätyy loppuillasta kaikkein kännisimmäksi: se on kuin nostaisi nopeuden kahteensataan ja kiilaisi kiihdytyskaistalta niiden sekaan, jotka ajavat kahdeksaakymppiä.
Keskustelen jonkun kanssa tv-chatin Puhuvasta päästä. Kaikista viinaa juoneista Puhuva pää on hauska. Tai tarkemmin – Puhuvasta päästä puhuminen on hauskaa. Selväpäiselle tylsistelijälle Puhuva pää jää etäiseksi, huumori vieraaksi.
Saarikoski sanoi, että humala on paikka.
SUNNUNTAI 5.9. Runoilija onnittelee itseään.
Lopultakin valoa. Usein sunnuntai on krapulaisen teiniangstin luvattu päivä, puolibukowskin totuuden hetki, eksistentiaalisen vilun näyttämö.
Nyt olen aikaisin hereillä ja skannaan kirkkain aistein ja antennein Hesarin ajankohtaiset. Olo on kuin kolme kiloa pudottaneella laihduttajalla.
KESKIVIIKKO 8.9. Runoilija ikävöi menetettyä luovuutta.
Yritän kirjoittaa. Yritän kirjoittaa mutta en kirjoita. Ajattelen liian kirkkaasti, arkisesti ja itsekriittisesti. Yllättäen huomaan, että juopumusta ei saakaan kaipaamaan jokin välittäjäaineen jekku tai geeneihin kirjoitettu himo, vaan laskelmoiva vakuuttuminen etanolin eduista kirjallisessa työssä. Voi olla, että juovuksissa ajattelu taantuu, mutta ainakin se avartuu niille taajuuksille, joilla virittyvät luovat tuokiot ja itsetuntemuksen kuulaat tilat. Ikävöin niitä day after -aamuja, joina paperilapulta on tahattoman surrealismin seasta löytynyt omalla käsialalla kirjoitettu ihka oikea säe.
TORSTAI 9.9.-PERJANTAI 10.9. Runoilija valvoo ja oivaltaa transferenssisuhteiden ytimen.
Raittiuden riemuihin viettelevissä valistusvihkoissa väitetään aina, että unen laatu paranee, kun lopettaa juomisen. Ei pidä paikkaansa. Tai mistä tiedän, kun en pääse testaamaan unta juuri ollenkaan?
On ajatuksia ja on aamuöisiä ajatuksia; aamuyö on köyhän miehen humala.
Valvoessani muistelen lapsuutta. Lapsena kysyin isältä, miksi ihmiset juovat viinaa, kun se maistuu pahalta, maksaa paljon, ihmiset sitä juotuaan rupeavat riitelemään ja kaikille tulee lopuksi paha olo. Mitä isä vastasi, sitä en muista.
Päädyn siihen, että myöhemmän elämän krempat johtuvat sittenkin lapsuuden vaurioista, sanoivat trendikkäät lyhytterapeutit, positiivisuuspsykologit ja muut pakkomyönteisyyden apostolit mitä tahansa. Alkoholin avulla voi regressoitua lapseksi jälleen ja korjailla hissukseen vaurioita käymällä niitä transferenssisuhteissa läpi. Olen tyytyväinen vastaisen viskittelyn oikeuttavaan oivallukseeni.
Huoneen nurkassa pölyttyy liuta Virosta raahattuja viinapulloja. Tuntuu kuin ne öisin kajastaisivat outoa, vihertävää valoa.
PERJANTAI 10.9. Runoilijasta sukeutuu Robert De Niro.
Käännynnäisestä tulee nopeasti kiihkoilija. Katson ärtyneenä metron siideriseurueita ja kännisiä hortoilijoita.
Itse koen olevani Suuri Esimerkki, kieltäymyksen ja itsehallinnan ikoni, hyveen perikuva. Olen Päivi Räsänen ja Robert De Niro samassa persoonassa, olen Raamatunlause ja taksikuski:
“All the animals come out at night…sick! Some day a real rain will come and wash all this scum off the streets…”
Kirottuani koko kesän hurskastelevaa ja moralisoivaa alkoholikeskustelua alan nyt ymmärtää kolumnistikollegoita ja jopa yleisönosastojen vakiorutkuttajia. Katukuva on pilalla. Keskikaljaa tihnuttavat, nurkkiin kuseskelevat, haukottelevat ja röyhtäilevät mäyräkoirapöhnäilijät ärsyttävät aivan erityisesti.
Ei se ole ongelma, että minä en osaisi pitää hauskaa ilman alkoholia, vaan se, että muut eivät näköjään sen kanssakaan. Joisivat edes viiniä tai väkeviä, jotta tavoittaisivat nousuhumalan euforian, sen ylikuplivan hybriksen ja pulppuavan seurallisuuden. Jos jotkut kerran ovat siinä onnellisessa asemassa, että ovat antaneet itselleen luvan juopotella, miksi he eivät tee sitä oikein?
LAUANTAI 11.9. Runoilija haaveilee päiväkänneistä.
Yllättäen huomaan kaipaavani krapulaa, lennokasta seurallista kreatiivista krapulaa, joka avaa kiitoradan hallittuun, uuteen nousuun. Muistan lukeneeni kulttuureista, joissa alkoholia juodaan juuri krapulan takia. Ja onko mitään parempaa kuin krapulainen seksi?
Kaipaan rentoa ja harmonista toista päivää, kun ei enää ole kiire mihinkään, ei tarvitse juosta valomerkkien perässä, ei jonottaa ravintoloihin; kun taksit kulkevat, kaikilla on kapakoissa aikaa, ja iloiset tunnit pitävät kustannukset kurissa.
Päiväkännit ovat parhaat kännit ja omat juhlat kukkeimmat silloin, kun ne kontrastoituvat muiden arkeen, hermostuneisiin lauantaishoppailuihin, räntäisiin töistäpalaamisiin.
SUNNUNTAI 12.9. Runoilija kohtaa kriitikot ja ryhtyy matemaatikoksi.
Pyhäpäivä avautuu raskaanharmaana. Äkkään Hesarista ja Nytistä arvostelut kuunnelmasta, jonka Radioteatteri on tehnyt runo-opukseni pohjalta. Itselläni ei ole kerrassaan mitään tekemistä toteutuksen kanssa, mutta silti: pitäisikö minun todella lukea arvioita selvin päin, ilman krapulankaan turvallista utua?
Toinen kritiikeistä on kiittävä, toinen happamahko.
Tavallisesti kai olisin jo matkalla baariin. Kapakoitumisen legitimoiva logiikka on yksinkertainen: hyviä uutisia juhlitaan, huonot antavat syyn karvaannautinnolliseen marttyyriuteen, jota pieni humala pukee kuin turkki jääkarhua.
Nyt olisi valtakirja kumpaankin. En anna periksi, sittenkään.
Iltapäivällä on runokeikka Tampereella. Paluumatkalla istun junassa ja huomaan kuluttavani aikaa tekemällä omituisia laskelmia. Lasken prosenttilukuja ja suhteutan raittiiden päivien määrää juopottelupäiviin. Takana on 39 prosenttia tipattomasta ajasta. Eksyn eksaktiin, pakkomielteiseen numeromagiaan. Raitistelusta tulee tieteellistä, olen raittiuspositivisti.
Lasken, että jo muutamalla vuosittaisella tipattomalla kuukaudella laimentaisin alkoholinkulutuksen kirkkaasti alle virallisten ongelmarajojen.
Omatunto ei ole kemiaa vaan silkkaa matematiikkaa.
PERJANTAI 17.9. Runoilija taistelee urheasti repsahdusta vastaan.
Vaarallinen ilta. Viinan seireenit pujahtavat tajuntaan, jossain ilkkuu Carl Barks -henkinen atrainhahmo. Muistan Oscar Wilden lohkaisun, jonka mukaan kaikkea muuta pystyy vastustamaan paitsi kiusauksia.
Ajatukset sortuvat kerettiläisiksi: Mitä hyötyä on tipattomista kuukausista, jos ne toisaalta vain lisäävät juomista? Jos on hyvissä ajoin päättänyt viinattomista viikoista, kiskoo hyvin omintunnoin kaksin käsin viime hetkeen asti ja toistaa saman kuurin jälkeen. Eikö kärvistelyllä vain kätilöidä selväpäisyyden ja juoppouden pahimmat puolet esiin?
Minkä vuoksi kysytään, miksi Jeppe juo? Miksi ei joisi?
Ikävöin viinareissujen parhaita pöytiä, kohottavia keskusteluita, barokkioopperoiksi paisuneita bakkanaaleja. Kaipaan seikkailua, suuria tunteita ja dramaattisia käänteitä. Tipaton elämä on olmiolemista, eteiselämää. Juhlat ovat jossain, ja minä olen tässä.
Hegeliläinen kaksoiskielto on kauempana kuin koskaan.
SUNNUNTAI 19.9. Runoilija leikkii kotia.
Käytän ylimääräistä aikaa ja energiaa siivoamiseen. Koska televisiosta ei tule mitään, on vuokrattava video.
MAANANTAI 20.9. Runoilija tärisee teatterissa.
Olen skipannut muutamat ilmaisen juoman juhlat, tieten, mutta en hirveästi tahtoen. Tänään on runokirjasta ja osin uusista riveistä parsitun näytelmän ensi-ilta, jonne en malta olla menemättä.
Repliikit hakkaavat tajuntaa kuin märät rätit ilman viinin pehmentävää puskuria. Olen liian lähellä ja liian kaukana.
LAUANTAI 25.9. Kantapaikan yksinäisessä universumissa soi etäinen fuuga.
Juon kapakassa vettä koko oraalisen fi ksaation vimmalla. Ravintolassa on retorisia kerroksia, humalan asteen virittämiä aaltopituuksia, toisiaan kohtaamattomia keskusteluavaruuksia.
Mietin miten kaikki muuttuisi, jos nyt joisin. Lipittäisinkö nurkassa nököttävän naisen kauniiksi ja kiinnostavaksi, sanoisinko sille hei? Lietsoisinko baaritiskillä rötköttävän äijän poliittiseen väittelyyn?
En tiedä, en halua tietää. Päässä on myrsky, edessä vesilasi.
Joka tapauksessa väitän, että alkoholin myötävaikutuksella on löytynyt enemmän aviopuolisoita ja seksiseuraa kuin niitä on alkoholin vuoksi menetetty. Leikittelen ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos elämästä nyt vietäisiin pois kaikki viinan mukanaan tuoma ja annettaisiin takaisin kaikki, minkä viina on vienyt. Vakuutun siitä, että Rex Alcoholicus on kaikkine oikkuineenkin ollut elämässäni hyväntekijä.
Silti jokin porvarillinen tehokkuuden vaatimus häiritsee. Katson hilpeää pöytäseuruetta ja mietin, mitä hyötyä tuosta kaikesta kenellekään on. Juovukkeiseen tyhjäkäyntiin elämän varrella käytetyssä ajassa olisi opetellut kolme kieltä. Tipattomalle vuorokaudet ovat pitkiä, aika riittäisi kevyesti kansanopiston esperantokursseihin.
Kuuntelen itsensä ystäväkseni juoneen puolitutun mietteitä. Humalaisen puheenparsi noudattaa fuugan rakennetta: ensin teema esitellään eleettömästi hiljaa, mutta aiheeseen palataan muutamaan kertaan teatraalisella crescendolla teemaa vain hiukan varioiden. Riittävästi juoneella on keskusteluissa aina ilmaherruus.
Mikä saa kännikkään luulemaan, että naapuripöytääkin kiinnostaa hänen parisuhteensa ja siitä vastikään annettu tulosvaroitus?
Mikä oikeuttaa ärveltäjät työntämään turpansa niin lähelle, että tuntee syljen roiskuvan otsaan?
Kysymykset ovat vastattavuudessaan maailman alkusyntyarvoituksen luokkaa.
TORSTAI 30.9. Runoilija pohtii vakavasti tulevaisuutta.
Viimeinen täysraitis päivä. Huomenna alkaa uusi elämä. Tai jatkuu se, mikä vanhasta on jäljellä.
Yksi tipattomuuden huono puoli alati vaanivan repsahduksen lisäksi on se, että lakot vaatisivat arvoisensa, seremoniallisen lopetuksen. Ensimmäinen drinkki on rituaalisuudessaan tärkeä.
Joisinko Renault-konjakkia, kelpaisiko mustaleimainen viski?
Vodkaa ja kallista valkoviiniä samppanjagratinoitujen ostereiden kanssa?
Toisaalta ensimmäinen humala on aina pettymys, se on kuin pitkään varastorasvoissa lojuneella aseella ammuttu ensimmäinen heittolaukaus: ei hallittu, ei edes tähdätty.
Joka tapauksessa tunnen vahvasti, että jossain on tulevat juhlat.
Mielessä taistelevat omahyväinen tunne osoitetusta itsekurista ja Sonja O:n loppulauseet. Kallistun Sonja O:hon.
“Mitä odotan? En aplodeja ainakaan.”
