Kurjet – Kansallisteatteri tuo Krohnin sisarukset keskiöön näytelmässä, jonka kaikki osa-alueet toimivat
Joskus näytelmä yllättää positiivisesti. Aino Kallaksesta ja Helmi ja Aune Krohnista kertova Kurjet Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä on kaunis, viihdyttävä ja inspiroiva. Mitä voimanaisia!
Miten hienoa nähdä nämä vahvat naiset näin hyvin edustettuna näytelmässä! Merkittävillä suomalaisilla naisilla on vielä pitkä takamatka miehiin verrattuna, jos vertailukohtana pidetään heistä kertovia näytelmiä ja muita teoksia. Kurjet kirii matkaa osaltaan upeasti kiinni. Nyt keskiössä ovat suomalaisen kulttuurielämän Kolme sisarta, Suomen vastine Brontën sisaruksille: sivistyneet ja tuottoisat Helmi (Kristiina Halttu) ja Aune Krohn (Pirjo Määttä) ja Aino Kallas (Katariina Kaitue). Samalla koko Krohnin sivistysperhe ja -suku saa ansaitusti valokeilan.
Tiina Puumalainen (ohjaus, käsikirjoitus) ja Hanna Suutela (käsikirjoitus) ovat tehneet sen, missä moni periodidraama epäonnistuu tai mihin ne eivät edes ymmärrä pyrkiä. Kurjet tuo nimittäin historian lavalle todella viihdyttävästi ja näytelmä on yllättävän hauska!
Sähäköiden Krohnien valtava sisu ja intohimo tekstiä ja kirjoittamista, omaa työtä ja vapautta kohtaan saa katsojankin kohentamaan ryhtiään. Tulisieluiset voimanaiset nousevat monta kertaa miehiä vastaan, kun nämä yrittävät kahlita heitä. Toisaalta Aunen kautta näytetään myös se aiemmin vähälle huomiolle jäänyt puoli naisista, jotka joutuivat ehkä vastentahtoisestikin jäämään omaishoitajan rooliin. Aunesta välittyy hyvin se katkeruus ja turhautuminen, kun oma intohimo jää säästöliekille, pieniin oman rauhan hetkiin.
Näyttelijäkaarti on kauttaaltaan juuri niin hyvä kuin konkareilta on lupa odottaa. Suorastaan vangitsevan pääkolmikon lisäksi Nicke Lignell tuo useilla hahmoillaan huumoria kohtauksiin, Paula Siimes ja Harri Nousiainen varastavat vähäeleisesti monta kertaa huomion ja Esa-Matti Long komppaa.
Heikkoja lenkkejä ei löydy. Puvustus (Heli Hynynen) on upea ja nousee Venäjän hoviin sijoittuvassa kohtauksessa oivaltavasti jopa hetkeksi päärooliin. Lähes jatkuvassa liikkeessä oleva monikäyttöinen lavastus (Teppo Järvinen) on kekseliäs ja toimiva, ja esimerkiksi Kiiskilän päärakennuksen esittelyssä ja Julius Krohnin kuolemaa seuraavassa koskettavassa kohtauksessa se tuo korvaamatonta lisäarvoa. Samassa kohtauksessa Joakim Berghällin musiikki on parhaimmillaan.
