Kuolinimoitukset yhdistävät suomalaisia tehokkaammin kuin Putous tai jääkiekon MM-kisat

”Printtilehden elinkaari ei kestä loputtoman pitkään.” Totuuden lausuu Iltalehden vastaava päätoimittaja Perttu Kauppinen Suomen Lehdistön haastattelussa vuonna 2021. Lähestyn kovia väitteitä usein vastakohdan kautta. Onko olemassa asioita, joiden elinkaari kestää loputtoman pitkään? Perusteleeko Kauppinen Iltalehden digitaalisen Plus-palvelun välttämättömyyttä kaiken katoavaisuudella, Herakleitos-henkisellä sitoutumisella muutoksen pysyvyyteen?

Painettu sanomalehti tavoitti vuoden 2022 Kansallisen mediatutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista. Olen kuulunut heihin koko ikäni. Peruskoulun lopussa laajensin lakanan kokoisen Savon Sanomien loppupuolen selailun koko lehden päivittäiseen haltuunottoon. Vähävarainen yliopistoaika jopa vahvisti rutiinia, sillä jaoin talouden journalistiikan opiskelijan kanssa. Tupakoinnin jätin, lehden rapistelun addiktiota voimistin. Nyt vapisen pelkästä luopumisen ajatuksesta.

Luen yksittäisiä artikkeleja ja matkaolosuhteissa myös päivän lehden pikkunäytöltä, mutta en tee niin mielelläni. Puhelin, jolla ei puhuta, pirstoo aivot. Karkaan kesken pääkirjoituksen ATP-tuloksiin tai ennen nukkumaan menoa aloittamaani artikkeliin Warningin kahdesta levystä. Miksi niitä ei tullut enemmän? Eteisen lamppuja löytyy sittenkin Citycenteristä. Muistutus: ”Tee ostoslista, kolmen päivän ruuat”. Huokaisen ja googlaan itseni. Kello on kuusi aamulla ja kaikki menetetty.

Paperilehti on assosiaatiokaaokseen verrattuna suljettu järjestelmä. Otsikoiden silmäily ei edellytä klikkauspäätöstä. Lihavoituja nimiä ja kappaleiden aloituksia tutkiessaan toteaa pian, että juttu on sama lukea kokonaan. Näytöltä nielty journalismi vastaa itse kunkin preferenssejä, paperilla yllätykset ovat periaatteessa mahdollisia. Lehden luvun voi myös saattaa päätökseensä täyttämällä paperinkeräyskoria. Seuraavaan aamuyöhön ja jakelijan juoksuaskeliin havahtumiseen saakka on valmista.

Uutisvirrassa uiva ei pääse koskaan kuiville. Notifikaatio väijyy häntä kuin merilokki sorsanpoikasta.

Paperisen sanomalehden puolustaminen on vaikeampaa kuin esimerkiksi kansien väliin painetun kirjan, jota vastustavat vain moukat. Kirjan ylivertaisuus sähkö- ja ääniversioihin verrattuna liittyy kätevyyden ohella säilyvyyteen. Lehtikysymyksessä ikuisuus on unohdettava. Arkistoistani löytyy rajallinen määrä lehtileikkeitä, julkaisemiani esseitä ja kirjojeni arvosteluja. En tilaa lehteä säilyttääkseni siitä mitään osaa. Helsingin Sanomien toimitus, paino ja jakelukoneisto näkevät suuren vaivan, jotta voin taitella heidän luomuksestaan biojätepussin.

Perttu Kauppinen on tietenkin oikeassa: printtilehden elinkaari ei kestä loputtoman kauan. Jos hänenkin Iltalehtensä jättää yöksi sateeseen, aamulla jäljellä on hajonnutta muhjua. Rotta kipittää nurmen poikki maisteltuaan kantta. Paperilehti on hauras entiteetti, osin multana syntynyt, tuolille unohtuva ja päälle istuttava. Edes tabloid-kokoinen lehti ei pärjää kätevyydessä puhelimelle, jolta lukeminen on ruuhkametrossa kiistatta helpompaa.

Sisältö ei ratkaise. On maatuvaa ainetta ja kovempaa. Paperilehti muistuttaa repeävine, kellastuvine ja hajoavine sivuineen liiaksi elämää, ihmiskunnan ongelmista ratkaisemattominta. Elämän raaimpia, tärkeimpiä ja kaikkien kohtaamia hetkiä ei määritä kätevyys. Niinpä meillä syvän hyvinvoinnin päässä on järkeilty, että kaikkien synnytystä ja pahoinpitelyä vähäpaineisempien tilanteiden tulee järjestyä kätevyyden sanelemin ehdoin. Elämän on paras mahtua taskuun.

Hahmotan paperisen sanomalehden omintakeisena yhdistelmänä käytettävyyttä, vaivalloisuutta ja haaskausta. Kaiken yli lankeaa tottumuksen voima. En vain toistaiseksi ole kuullut riittävän kestäviä perusteita paperilehdestä luopumiselle.

Toistaiseksi olette kuulleet kestäviä ja preferenssipohjaisia perusteita paperilehden ylivertaisuudelle. Loppuessee on kylmää faktaa. Timo Rautiainen linjaa Trio Niskalaukauksen kappaleessa ”Hämmennys ja viha” (2002):

Olen kyllin vanha lukemaan

kuolinilmoitukset sarjakuvien sijaan

Olen nyt samaa ikäluokkaa kuin Rautiainen Rajaporttia levyttäessään, eikä hänen viisauttaan tule ohittaa. Luovuin sarjakuvista broadsheetin valtakaudella aavistuksen ennen Niskalaukauksen valtavirtasuosiota. Kuolinilmoitusten äärelle olen alkanut hiljentyä vasta viime vuosina.

En tuntenut hämmennystä saati vihaa huomattuani, että kuolinilmoitukset puuttuvat puhelimelta luettavasta Helsingin Sanomista. Sarjakuville on päivän mobiililehdessä varattu oma osastonsa, kulttuurisivujen kokoluokkaa.

Yhdysvalloissa suurimmat lehdet ovat ulkoistaneet kuolemista ilmoittamisen legacy.com-nimiselle palvelulle. Etusivun kuvassa harmaantunut pariskunta kävelee poispäin kamerasta. Alta löytyy valikoima hiljattain menehtyneiden julkisuuden henkilöiden muistokirjoituksia. Tavallisia ihmisiä voi hakea esimerkiksi paikkakunnittain tai oppilaitoksittain. Uskonnollinen kuvasto on häivytettyä. Lecagy.comin visuaalinen ilme tuo mieleen korkean profiilin vanhainkodin tai Hangon kaupungin matkailuesitteen.

Suomessa lanseerattiin kuolinimoitus.fi- ja ikuisuus.fi-nimisiä sivustoja 2010-luvulla. Ne eivät tavoittaneet merkittävää suosiota, mikä on kansallisen ylpeyden aihe. Suomalaiset ymmärtävät kuoleman materiaalisuudesta jotain mitä kohti ylipainoisinakin painottomat amerikkalaiset eivät enää uskalla katsoa. Pohjoisessa nähdään katsomisen vaiva.

Täkäläisten paperilehtien on auliisti myönnettävä, että ilman kuolinilmoituksia niiden mandaatti jäisi nykyistä heikommaksi. Fraasissa ”auringonlaskun ala” on turhaan negatiivinen klangi. Sadat varhaisjakelijat ovat viime vuosina menettäneet työnsä, koska lehdet ja asiakkaat lumoutuvat digitaalisesta auringonnoususta.

Kuolinilmoitus on oma vankkumattoman demokraattinen genrensä, joka lävistää kansan rahvaasta eliittiin. Vauva- ja syntymäpäiväilmoitukset jäävät kuolinilmoituksiin verrattuna jämäkategoriaan. Tarvitaan espoolainen nousukas kuvauttamaan vauva taljalla ja kertomaan, että Oscarille syntyi pikkuveli. Tarvitaan omainen ilmoittamaan, että elämä päättyi. Omaisuus on korkea aste ihmisyydessä, kuolinilmoituksen laatiminen sen käytäntöä.

Vainajista alettiin tiedottaa keski-eurooppalaisissa sanomalehdissä jo printtimedian alkuhämärässä 1600-luvulla. Muotoratkaisut ovat vaihdelleet maittain. Esimerkiksi Saksassa kuolinilmoitukset on yhä tapana julkaista valokuvan kera. Suomessa kasvot liitetään vain nekrologiin, joka on – toisin kuin kuolinilmoitus – toimituksellista sisältöä.

Tyypilliseen kotimaiseen kuolinilmoitukseen kuuluvat vainajan kokonimi, synnyin- ja kuolinajat ja -paikat, määre ”rakkaamme”, runositaatti, tiedot siunaustilaisuudesta sekä kuva-aihe, joka voi olla muukin kuin risti. Pääskyt, kyyhkyt, erilaiset kukat ja veneet ovat kasvattaneet suosiotaan. Uskontokuntiin kuulumattomia signaloidaan lehvällä, vapaa-ajattelijoita liekkimaljalla. Islamin ja juutalaisuuden symboleja näkee vähän, sillä maahanmuuttajataustaiset ilmoittavat kuolemasta sanomalehdissä kantasuomalaisia innottomammin. Syyt liittyvät kielimuuriin ja ilmoituksen sosiaaliseen funktioon. Lähipiiri kertoo kuolemasta vainajan etäisemmille tuttaville, kyläyhteisölle, kollegoille ja serkuille. Jos he asuvat Namibiassa eikä leskikään osaa suomea, investointi ei kannata.

Vaikka suomalainen kuolinilmoitus ylittää monet luokkarajat, akuuteimmin vähävaraiset uhkaavat jäädä ulkopuolelle. Tavanomainen kaksipalstainen päivälehdessä maksaa helposti viisisataa euroa, sunnuntaisin jopa yli tuhat. Kustannukset katetaan kuolinpesän varoista – mikäli sellaisia on. Joillekin jää pahimman tapahduttua käteen velkaa ja haaroista revenneitä farkkuja.

Puutteineenkin paperilehden kuolinilmoitus on Putousta tai jääkiekon MM-kisojen finaalia vahvempi signaali yhtenäiskulttuurin sitkeydestä. Laihojen ristien ja Leino-sitaattien täyttämä aukeama sunnuntain lehdessä kuiskaa: istumme jaetulla nuotiolla, jonka lämmöstä nimeltä mainitut puuttuvat.

Kari Hotakaisen romaanissa Ihmisen osa (2009) nälkää näkevällä Pekka Malmikunnaksella on suunnitelma. Hän seuraa riittävän etäisyyden päästä, kun arkku lasketaan kuoppaan. Pian saattoväki ohjataan muistotilaisuuteen seurakuntatalolle. Pekka liittyy jonon jatkoksi, viimeistelee surujuhlaan sopivan habituksen wc-tiloissa ja esittäytyy vainajan pojalle tämän isän kalakaveriksi.

Pekka eli vainajan kanssa Ahvenkoskella uistellut ”Juha-Matti” on syönyt viimeksi 35 tuntia sitten. Seisovan pöydän lohifileet puhuvat riutuneelle, joka lastaa reilun annoksen. Tilanteen huumaama Pekka tulee kuitenkin puhuneeksi ohi suunsa. Erkki-vainaan Ahvenkoski-reissuista ei ole kuullut edes pöytään ilmaantunut tytär. Lautanen jää liki koskemattomana pöytään, kun Pekka poistuu juhlasalista katseet selässään.

Kotoa löytyy makaroneja ja ketsuppia, joita puutostilainen vatsa ei kestä. Pekka joutuu siivoamaan lattialle karanneen oksennuksen käsin. Myös vessapaperista on pula.

Ihmisen osan hautajaiskohtauksen suomalaisuus ei saavuta huippuaan, kun vainajan pahkatyöt mainitaan. Sotkut siivottuaan Pekka kerää voimansa ja alkaa ”selata kuolinilmoituksia, joita hän oli leikellyt lehdistä”. Koska mahdollisuus jää auki, ajattelen, että Pekka on maakuntalehden kestotilaaja. Hän on kohdannut taloudellisen äkkiromahduksen, mutta maksettu kausi jatkuu vielä jouluun. Kahvittomat ja leivättömät aamupalat voi nauttia tuoretta sanomalehteä selaten. Sen verran itsekunnioitusta on jäljellä.

Pienen tai suuren ihmisen sijaan Ihmisen osa kuvaa tavallista. Hänen osansa on tyytyminen: jos ei muuten, niin pakon edessä. Hotakaisen henkilöhahmot jakavat esseekirjailija Vladimir Jermakovin elämänfilosofian:

Pahimmassa tapauksessa voisi kyllä hyväksyä päämääräksi sen tavallisen, kohtuullisen hyvinvoinnin; ei se tietenkään ole Jumalan valtakunta, mutta ei myöskään mikään apokalypsis.

Tapauksen ei tarvitse olla pahin. Pekka Malmikunnas etsii leikekokoelmastaan normista poikkeamatonta, yksi- tai kaksipalstaista kuolinilmoitusta. Hän päätyy 59-vuotiaaseen mieheen, jota kaipaa omaisten ohella työnantaja VR. Hautajaiset pidettäisiin kahden viikon kuluttua, missä ajassa Pekka ehtisi tehdä taustatyöt ”tunnollisesti, tarkasti ja nöyrästi”.

Hotakainen ei sattumalta laita nälkiintynyttään etsimään leipäänsä kuoleman liepeiltä. Myöhemmin romaanissa Pekka kiertää maistelemassa myös ruokakauppojen ilmaisnäytteitä, mutta muistotilaisuusjuoksuruokailu on konseptina merkityksellisempi. Täyttymyksen eteen on otettava osaa. Ylimielisyys tuntemattomien surun keskellä kostautuu suusta vedettynä tikkarina. Pekka saisi armopalansa muualta helpommalla, mutta hänpä haluaa säilyttää kasvonsa. Adressien ja virsien keskellä on mahdollista muistaa elävänsä.

Kun tutkin sunnuntaisin Hesarin kuolinilmoitusaukeamaa, minun ei tarvitse naamioitua Juha-Matiksi. Vatsani on täynnä puuroa ja kahvia, mutta ammennan samasta pohjavirrasta kuin Hotakaisen fiktiivinen osanottaja. Mitä tavallisempi tapaus, sen tarkemmin luen: Juhani tai Raija, syntynyt vuonna 1936 Haminassa. Lasten, julkisuuden henkilöiden tai samassa onnettomuudessa kuolleiden ilmoitukset kampeavat huomiota sivuseikkoihin. Keskimääräisen ilmoituksen viesti erottuu vahvana: keskimäärin sinäkin kuolet.

Kriisipsykologi Salli Saari on luonnehtinut kuolinilmoitusta avoimeksi romaaniksi, ”jossa on annetut henkilöt ja tiettyjä vihjeitä”. Koska toimin kirjallisuuden enkä psykologian alalla, en ole tottunut käyttämään mielikuvitustani. Luen kuolinilmoituksia mahdollisimman suppeaa ja persoonatonta yleisviestiä etsien. Helsingin Sanomissa voi sunnuntaisin olla yli viisikymmentä ilmoitusta. Kuolema on niistä jokaisen päähenkilö, eikä minun kuolevaisena tule tuntea vaan tiedostaa hänet.

Suomalaiset osaavat kiitettävän hyvin väistää persoonallisen kuolinilmoituksen houkutuksen. Vanhin ikäpolvi ei sellaista tunnekaan. Tällä hetkellä tyypillinen perikunta koostuu 1950-luvun lopun ja 1970-luvun välillä syntyneistä lapsista sekä kaksi vuosikymmentä heitä vanhemmasta leskestä. Sitaateissa edes modernismi ei tunnu murtaneen virsien, Otto Mannisen, Eino Leinon ja Aila Meriluodon hegemoniaa. Henkilötietoihin mukaan otettu lempinimi vastaa käsitystä kuolinilmoitusirrottelusta.

Jotkut kuitenkin lainaavat Tom Waitsia tai viittaavat edesmenneen moottoripyöräilyharrastukseen. Jos ”oman näköinen” kuolinilmoitus ei perustu vainajan täsmällisiin toiveisiin, pääosaan nousevat omaisten tulkinnat, mahdollisesti väärät. Vainaja pyörii haudassaan jos on sinne edes ehtinyt. Hänen mahdollinen oma tarpeensa hallita kuolemanjälkeistä näkyvyyttään on yhtä ongelmallinen mutta eri lailla. Työpöydälle jätetyt käsikirjoitukset ymmärrän – niissä on kauan haudotun koston mahdollisuus. Hautajaisteni soittolistaa tai kuolinilmoituslyriikkaa en silti lähtisi valitsemaan.

Mitä ne minulle kuuluvat?

Toimittaja Tuomas Karemo käsittelee kuolemanhallinta-aihetta Yleisradion Kulttuuricocktail-sivuston esseessään. Hänen mukaansa omiin hautajaisiin liittyvät viinitoiveet kertovat infantilisoituneesta kuolemasuhteesta. Karemo muistelee sairaan äitinsä haluttomuutta käsitellä vääjäämättömään poismenoonsa liittyviä järjestelyjä:

Äitini viihtyi elämässä, ei hautajaisissa. En usko, että hän olisi halunnut tulla ”viihtymään” hautajaisiinsa tai mittaamaan, kuinka hänen näköisensä tilaisuus kaikkinensa oli.

Kuolinilmoituksia selatessa huomaa onnekseen, että enemmistö suomalaisista ajattelee kuten Karemon äiti. Yksillä on Jumala ja toisilla ei, mutta minä-nimisen haamun venyttäminen minän jälkeiseen aikaan on yksiselitteisesti väärin. Jos ei syntiä niin ainakin vieraannuttavaa. Adressipinon ja kynttilöiden viereinen valokuva saa puolestani olla epäedustava ja korneihin kehyksiin ahdettu. Juhlasalin loisteputkivalo heijastukoon hikisestä otsastani.

Tutkija Annina Korpela muistuttaa Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa, että Suomessa merkkihenkilön status ei yleensä johda merkittävään kuolinilmoitukseen. Hän on kahlannut väitöskirjaansa varten noin 40 000 Helsingin Sanomissa vuosina 1904–2004 julkaistua ilmoitusta. Lehdet kyllä asemoivat pitkäaikaisen kansanedustajan kuolleiden osaston kärkeen, mutta itse ilmoituksesta titteli puuttuu. Risti ja Koskenniemi-sitaatti löytävät paikkansa kuten muillakin. Korpela kertoo vaikuttuneensa etenkin taiteilija Albert Edelfeltin postimerkin kokoisesta kuolinilmoituksesta elokuulta 1905. Vainajan ja surevien nimet on annettu, ei muuta.

Korpela pitää digitaalisten kuolinilmoitussivustojen yleistymistä edelleen epätodennäköisenä. Hän havaitsee paperisen kuolinilmoituksen versovan enemmänkin sosiaalisen median alustoille. Kuolinpäivitykseen on mahdollista liittää ”muistolauseita tai vaikka vainajalle tärkeä laulu”.

Niin pitkään kun paperista ei luovuta, Facebook-muistaminen jää alisteiseksi varsinaiselle kuolinilmoitukselle. Some-alustat vieläpä kannustavat mukailemaan perinteisten ilmoitusten mielikuvituksettomuutta. Profiilissaan jokainen on yksilö vain tekemällä samanlaisia asioita kuin muidenkin profiilien yksilölliset aaveet.

Vladimir Jermakovin essee ”Tolstoin varjo” (2001) muistuttaa kulutusyhteiskunnan ydinristiriidasta: kuolema on siivottu näkyvistä mutta hallitsee kaikkea. Tavaraa on mahdollista tuottaa röykkiöittäin vain hyväksymällä, että kaupan takapihalle kasvaa tunkio, jota maapallo ei ennen pitkää jaksa kantaa. Jotta homo faber pärjäisi kuolemankulttuurissaan, hän on tehnyt itse kuolemasta tabun, ”kutistanut sen hautajaismenoiksi”.

Esseistin tilannearvio on realistinen. Ikäpolveni länsimaisen ihmisen oli vähintään ennen koronapandemiaa ja Ukrainan sotaa mahdollista elää pitkiä ajanjaksoja ajattelematta kuolemaa. Äitini isä kuoli pian ensimmäisten syntymäpäivieni jälkeen, joten en muista hänen poismenoaan. Seuraava vainaja lähisuvussa oli isäni äiti, jonka arkkua kannoin 24-vuotiaana. Ennen hänen hautajaisiaan en ollut kohdannut kuolemaa vaan harrastanut kirjallisuuden kuolemarepresentaatioita. Iloluontoisemmille ikätovereilleni, joiden isovanhemmat sattuivat olemaan nuorempia, lopullisuuden teeman väistely saattoi onnistua aina neljännelle vuosikymmenelle saakka.

Suomalaisten 1900-luvun alun eliniänodote jäi kauas nykyisistä luksuslukemista. Mummokin tottui varhain sukulaisten ja kylänmiesten ruumiisiin. Kylmenneitä pestiin saunassa. Evakkoon ajanut talvisota alkoi, kun mummo oli täyttänyt kuusitoista.

Tuomas Karemon kritisoima infantiili kuolemankulttuuri haluaa tehdä myös hautajaisista, ainoasta jäljelle jääneestä lopun hetkestä, henkilöbrändiin sopivat bileet. Perversio koskee silti vain etujoukkona itseään pitävää marginaalia. Enemmistö valitsee – Karemon termein – ”peruslohikeittohautajaiset”. Hotakaisen Ihmisen osa tarkentaa, että lohi tarjoillaan toisinaan fileemuodossa. Hänen hautajaiskohtauksensa viesti on sama kuin Karemon: suomalainen osaa kunnioittaa vaatimattomasti, kunhan ei yritä. Spotify-listojen ja muiden oikkujen poissaolo on itsessään kumarrus.

Kuolinilmoitus toimii hautajaisten julkisena ja formaalina lisäosana. Mitä tutumpi ja huomiota herättämättömämpi estetiikka, sitä puhtaamman lopullisuuden reflektoinnin tilan ilmoitus luo. Puutuin isäni kuolinilmoitukseenkin vain kannattamalla muotoilua ”Antti perheineen” nimien luettelemisen sijaan. En osoittanut välinpitämättömyyttä vaan tilannetajua, kerrankin. Saimme reilulla tuhannella eurolla kaksipalstaiset kolmeen lehteen. Triplasti preferenssien poissaoloa ja keskittymistä olennaiseen.

Ei kysytty, näyttikö omalta. Kuoleman tyyli ei ole keskusteleva. Viikatemiehen tapoja mukaillen suomalaiset sanomalehdet pidättäytyvät edes spekuloimasta kuolinilmoituksista luopumisella. He hautautuisivat vihaiseen lukijapalautteeseen.

Jokin ajaa Timo Rautiaisen laulun miehen ”sängystä ylös vaikka täyden kuun aika mennyt on menojaan”. Hän ihmettelee, miten sydän jaksaa hakata. ”Hämmennys ja viha” kuvaa brutaaliksi yltyvää keski-iän kriisiä, johon liittyy rajallisuuden tiedostamista ja pään hakkaamista eri paksuisiin seiniin. Jälki ei ole kaunista, mutta kuolinilmoitusten lueskelu on laulun päähenkilöltä kiistatta jalo ele. Noilla riveillä ”Hämmennys ja viha” nousee itseinhonsa suosta. On täällä ennekin kuoltu, perkele, ja eletty. Suhteellisuudentajun siemen leijailee kovaan maahan.

Kuolinilmoitus kysyy häneltä, sinulta ja minulta, miten ylipäätään suhtaudumme vainajiin. Kunnioitammeko, karnevalisoimmeko vai unohdammeko? Keskimmäinen vaihtoehto tulee kuvatuksi ja tuomituksi Karemon esseessä. Viimeksi mainittu kummittelee amerikkalaiseen internetilmoituskulttuurin taustalla. Mihinkään ei ole yhtä helppoa kadota kuin verkkoon, missä vainajakin on kaikkien eli ei kenenkään nähtävissä. Rintaperillisen sormenpäät eivät tummu painomusteesta.

Joose Keskitalon laulussa ”Isä on kuollut” (2020) päähenkilö palaa kotiin. Äiti ja lapset iloitsevat, ”mutta aamulla hän on poissa”. Kohdassa mainitaan kellarista nouseva tuntematon tuoksu. Se, jättääkö vainaja elävät rauhaan, on elävien päätettävissä:

Kuolleet piileskelee jossain piilossa

Me elämme heidän kanssaan

Haudalla käynti ja kynttilöiden polttaminen ovat ylläpitäviä eleitä. Elävät pärjäävät omillaan, vainajat ovat kokonaan vastuullamme. Populaarin surupuheen ohjeet yli pääsemisestä ja huhkittavasta surutyöstä sopivat näennäisen aineettomuuden valtakaudelle. Pääasia, että kaikki multainen unohdetaan. Suhde vainajaan ei avaa uramahdollisuuksia eikä edes kehitä elävän vuorovaikutustaitoja. Vasemmistopuolueet ovat alttiita asettumaan heikompien puolelle, mutta kuolleita hekin pelkäävät. Vaalimainos, jossa Antti Lindtman tai Minja Koskela kyyristyisi juttelemaan hautakiven kanssa, on mahdoton ajateltava, vaikka nimenomaan kalmistossa vasemmisto lähestyisi kaikkien vähäosaisimpia. Eläisi heidän kanssaan.

Suomalaismedian uppiniskainen ja trendivastainen tapa ilmoittaa kuolleet paperilla on loogista jatkoa sille, miten kansakunta on ennenkin kohdannut vainajansa. Esimerkiksi vuosina 1939–1945 ei menty kätevyys edellä. Toiseen maailmansotaan osallistuneista maista vain Suomella oli julkilausuttu ja pitkälle toteutettu tavoite kuljettaa kaatuneet kotiseuduilleen haudattavaksi. Talvisodan alussa ruumiskysymys ehti silti herättää rintamalla hämmennystä, sillä arkkuja ja kuljetuskalustoa ei oltu varattu valmiiksi. Muitakin kiireitä oli. Ohjeistukset liittyen silpoutuneiden sotilaiden logistiikkaan eivät sitä paitsi olisi kasvattaneet taistelutahtoa.

Tammikuussa 1940 päämaja antoi ohjeet Kaatuneiden evakuoimiskeskuksista. Edelläkävijänä oli toiminut Kokkolan kirkkoherra ja toisen armeijakunnan pastori Johannes Sillanpää. Jo itsenäisyyspäivänä 1939, kun taistelut olivat kestäneet viikon, Sillanpää kiersi pitämässä joukko-osastoissa hartaushetkiä ja kiistämässä huhuja joukkohaudoista. Sillanpään usko kotiinkuljetustavoitteen joutui koetukselle tuhoisien Summan taistelujen jälkeen. Pastori ryömi itse taskulamppu kädessään ruumiskasoissa. Puuttuvat tuntolevyt, kaatuneiden huono kunto ja liki neljänkymmenen asteen pakkanen vaikeuttivat tunnistustehtävää. Sillanpää tuli heikkona hetkenään ehdottaneeksi kenttäkrematorion perustamista. Idea kuitenkin torpattiin ja ruumiiden kuljetukset kotiin jatkuivat kuluttavista olosuhteista huolimatta.

Talvi-, jatko- ja Lapin sodissa menehtyi noin 94 000 suomalaissotilasta. Kaksi kolmasosaa pääsi Kaatuneiden evakuoimiskeskusten läpi kotipaikkakuntansa hautausmaille. Lisäksi suomalaiset hautasivat rintamaolosuhteissa kymmeniätuhansia neuvostosotilaita. Henkilötietoja ja vihkisormuksia kerättiin talteen omaisille lähettämistä ajatellen. Geneven sopimus linjasi vihollisten hautaamiseen liittyvät periaatteet – joita Suomi siis noudatti omaehtoisesti – sodan jälkeen vuonna 1949.

Stalinin armeija ei aivan pystynyt samaan. Vainajien kunnioittamisen sijaan johtoperiaatteena toimi elävien ja kuolleiden maksimaalinen halveksunta. Rintamalta keräiltävää ainakin olisi riittänyt. Toisessa maailmansodassa menehtyi arvion mukaan 11,4 miljoonaa neuvostosotilasta. Siviilit mukaan lukien Neuvostoliiton kansalaisia kuoli 27 miljoonaa. Taisteluissa vuoti litroittain verta, koska neuvostoliittolainen sodanjohto luotti massan voimaan. Joukko-osastot eivät saaneet perääntyä toivottomissakaan tilanteissa. Omia kuljetettiin sotavankeuteen ja teloitettiin olemattomin perustein.

Timo Hännikäinen kertoo esseeteoksessaan Stalinin muotokuva (2023), että marsalkka Georgi Žukovin mukaan paras tapa raivata miinakenttä oli marssittaa jalkaväki sen yli.

Palasivatkohan eloonjääneet tunnistamaan tovereitaan taskulamppujen avulla?

”Haluamme pysyä ihmisinä”, kertoo ukrainalaisen Mustat tulppaanit -vapaaehtoisjärjestön johtaja Oleksii Žukov Verkkouutisissa maaliskuussa 2023. Sukunimikaimoissa on eroa. Viimeksi mainitun järjestö etsii venäläissotilaiden ruumiita alueilta, jotka Ukraina onnistui valloittamaan takaisin loppuvuodesta 2022. Žukovin mukaan Venäjällä ja Ukrainalla oli sodan ensimmäisinä kuukausina sopimus ruumiiden vaihtamisesta. Kesästä 2022 lähtien Venäjä ei enää ole halunnut ottaa vainajiaan vastaan. Mustat tulppaanit yrittää silti työskennellä vihollisen parhaaksi: ”En halua toisen maailmansodan hulluutta. Sen jälkeen kuolleet jätettiin lojumaan siten, että voimme löytää heitä vielä tänään.”

Tietokirjailija Nina Järvenkylä kertoi sodan ensimmäisen vuosipäivän aikaan Politiikkaradiossa tapaamiensa ukrainalaissotilaiden ihmetyksestä. Miten suhtautua viholliseen, joka lähestyy loputtoman oloisena massana, osin aseitta? Ammuttaessa he eivät välttämättä suojaudu. Mahdollisuudet jäädä henkiin ovat yhtä olemattomat kuin venäläisen omaisen mahdollisuudet toteuttaa täysmittaista omaisuuttaan. Tsaarit ja sodat vaihtuvat, lihamylly jauhaa. Haudattavaa ruumista ei kuulu eikä kuolinilmoitukseen laitettavaa päivämäärää kerrota.

Jermakov hahmottaa läntisen ja venäläisen mentaliteetin eron siten, että lännessä korostetaan lopputulosta ja yhteenvetoa, Venäjällä merkitystä. ”Eurooppalaisilla ahdistus on tuskallista epäilyä elämän lopputuloksen suhteen; meille ikävä tai kaipaus on yhtä kuin elämän merkityksen sietämätön poissaolo”, Jermakov tulkitsee. Hän viittaa venäläiseen anekdoottiin, jossa hätääntynyt potilas kysyy lääkäriltä, jääkö hän eloon. Lääkäri vastaa: ”Onko se elämä nyt niin tärkeää…”

Oblomovin ja Kirsikkapuiston kaltaisissa mestariteoksissa venäläinen toska on filosofinen kysymys. Stalin-Putin-jatkumo tuottaa yksinkertaistetun version ja miljoonat ruumiit. Suomalainen sotilas ei koskaan saavuta yhtä syvää tuntemattomuuden astetta kuin venäläinen kollegansa.

Kuolinilmoituksiin paneutuvien Kari Hotakaisen ja Timo Rautiaisen henkilöhahmojen mielenmaisema asettuu idän ja lännen väliin. Paperilla on kaksipalstainen yhteenveto, toista kuin amerikkalainen muistolause internetin avaruudessa. Nämä miehet ymmärtävät, mitä Jermakovin anekdootin lääkärin hakee vastauksellaan. Silti he pyörittävät päätään sen kuullessaan. He vajoavat, kuten Jermakov muotoilee, ”levottoman ikävän ja kaipauksen valtaan”, siivoavat oksennuksen lattialta ja päättävät nousta taas seuraavana aamuna. Aikanaan heidän henkilötietojensa viereen asetetaan sitaatti runoilijalta, jonka nimen he ovat kohdanneet sanaristikossa.

Seurakuntatalolla tarjoillaan norjalaista merilohta ja kotikaljaa.