Kuolinimoitukset yhdistävät suomalaisia tehokkaammin kuin Putous tai jääkiekon MM-kisat
Paperisen sanomalehden puolustaminen käy vuosi vuodelta vaikeammaksi. Silti sillä on yksi vankka kivijalka, kuolinilmoitukset. Ne muistuttavat siitä, että joskus me kaikki olemme vielä samalla viivalla.
”Printtilehden elinkaari ei kestä loputtoman pitkään.” Totuuden lausuu Iltalehden vastaava päätoimittaja Perttu Kauppinen Suomen Lehdistön haastattelussa vuonna 2021. Lähestyn kovia väitteitä usein vastakohdan kautta. Onko olemassa asioita, joiden elinkaari kestää loputtoman pitkään? Perusteleeko Kauppinen Iltalehden digitaalisen Plus-palvelun välttämättömyyttä kaiken katoavaisuudella, Herakleitos-henkisellä sitoutumisella muutoksen pysyvyyteen?
Painettu sanomalehti tavoitti vuoden 2022 Kansallisen mediatutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista. Olen kuulunut heihin koko ikäni. Peruskoulun lopussa laajensin lakanan kokoisen Savon Sanomien loppupuolen selailun koko lehden päivittäiseen haltuunottoon. Vähävarainen yliopistoaika jopa vahvisti rutiinia, sillä jaoin talouden journalistiikan opiskelijan kanssa. Tupakoinnin jätin, lehden rapistelun addiktiota voimistin. Nyt vapisen pelkästä luopumisen ajatuksesta.
Luen yksittäisiä artikkeleja ja matkaolosuhteissa myös päivän lehden pikkunäytöltä, mutta en tee niin mielelläni. Puhelin, jolla ei puhuta, pirstoo aivot. Karkaan kesken pääkirjoituksen ATP-tuloksiin tai ennen nukkumaan menoa aloittamaani artikkeliin Warningin kahdesta levystä. Miksi niitä ei tullut enemmän? Eteisen lamppuja löytyy sittenkin Citycenteristä. Muistutus: ”Tee ostoslista, kolmen päivän ruuat”. Huokaisen ja googlaan itseni. Kello on kuusi aamulla ja kaikki menetetty.
