Äiti, miten me jaksetaan kaivaa iskälle hauta? Teija Nousiainen havahtui, kun lapsi kysyi isän kuolemasta yllättäviä kysymyksiä

Iskä on täällä hoidossa. Iskä tuli tänne kuolemaan. Täällä ei pystytä parantamaan enää ketään.

Helsinkiläinen Teija Nousiainen kuunteli vierestä, kun saattohoitokodin perhetyöntekijä kertoi hänen 4- ja 6-vuotiaille lapsilleen, mitä seuraavien päivien aikana tapahtuisi.

Oli parempi olla suora ja kaunistelematon. Aikuisten täytesanat ja kiertoilmaisut oli heitettävä romukoppaan. Saattohoidon perhetyöntekijät olivat opettaneet Nousiaiselle, että niin lapsille kuului kuolemasta puhua.

Nousiaisen puoliso ja hänen lastensa isä oli sairastanut noin puolentoista vuoden ajan aggressiivista keuhkosyöpää. Maaliskuussa 2021 hän kuoli Terhokodissa Helsingissä.

Nousiainen oli silloin 37-vuotias. Hänestä tuli nuori leski.

Mitä kuolema lapsille tarkoitti?

Nousiaisen lasten kaikki isovanhemmat olivat elossa. Heillä ei ollut aiempia kokemuksia siitä, mitä läheisen menettäminen tarkoitti. Lapset eivät olleet koskaan edes käyneet hautajaisissa.

Saattohoidossa lapsille kerrottiin, että isästä jää ruumis. Enää isään ei sattuisi. Sitten perhetyöntekijä esitti lapsille kysymyksen.

Olivatko lapset tienneet, että isä oli niin kipeä, että tämä kuolisi?

Kotona ei isän kuolemasta ollut juurikaan etukäteen puhuttu. Aikuiset kahden kesken kyllä, mutta ei lasten kanssa.

Teija Nousiaisen 6-vuotias esikoinen antoi empimättä vastauksen: kyllä hän oli tiennyt.

Kun vanhempi kuolee, lapsen koko maailma muuttuu. Lapsen turva on perheessä, ja sitten perhettä ei enää ole. Yhtäkkiä ollaan ihan eri todellisuudessa, sanoo psykologi ja psykoterapeutti Soili Poijula.

Poijula on tehnyt 40 vuoden ajan töitä menetyksiä kokeneiden perheiden kanssa. 1990-luvulta lähtien hän on keskittynyt työssään traumaan ja suruun traumaattisten tapahtumien aiheuttamissa kriiseissä sekä kehittänyt traumapsykoterapiaa Suomessa.

Poijula selittää, että niin kauan kuin lapsella ei ole omaa kokemusta läheisen kuolemasta, lapsen on hankala ymmärtää kuoleman lopullisuutta.

– Toisaalta se suojaa, kun ei ymmärrä, mitä kaikkea menettää, Poijula sanoo.

On suhteellisen harvinaista menettää vanhempi lapsena. Vuonna 2022 Suomessa kuoli 1 179 ihmistä, joilla oli alle 18-vuotiaita lapsia. Yhteensä kuolleita oli 63 219.

Miten me jaksetaan kaivaa iskälle se hauta?

Teija Nousiainen oli palannut lasten kanssa saattohoitokodista kotiin. Esikoinen istui äitinsä sylissä ja tykitti vaikeita kysymyksiä.

Mihin isi haudataan? Mitä iskän vaatteille tapahtuu? Asuuko iskä nyt Terhokodissa? Mitä isille tapahtuu, kun hän kuolee? Mitä arkkuun laitetaan päälle? Saako arkkua auki? Kuka iskän jaksaa nostaa, kun se kuolee?

Tällaisia kysymyksiä lapsi oli pohtinut. Kysymykset ovat yhä tallessa, sillä Nousiainen kirjoitti ne muistiin päiväkirjaansa.

Kysymysten konkreettisuus yllätti Nousiaisen. Hän ei ollut osannut ajatella, että lapsi käsittelisi lähestyvää menetystä sillä tarkkuudella. Nousiaisesta tuntui, että kysymykset olivat melkein liikaa hänelle itselleen, eikä hänellä edes ollut vastauksia läheskään kaikkiin niihin.

Jotkut kysymykset tuntuivat Nousiaisesta erityisen kamalilta. Kerran esikoinen kysyi, mistä lapset saisivat uuden isän.

– Lähetin Eijalle [Terhokodin perhetyöntekijä] viestin, että en jaksa. Tällaistako tämä nyt jatkossa on? Nousiainen sanoo.

Miten viisas lapsi, perhetyöntekijä viestitti. Hän vakuutti, etteivät kysymykset jatkuisi ikuisuuksia.

Soili Poijula huomauttaa, että lapsi on ajattelun kehityksessä konkreettisen ajattelun vaiheessa. Vasta 12 ikävuoden jälkeen lapsi kykenee abstraktiin ajatteluun. Siksi itse näkeminen, kokeminen ja koskettaminen on lapelle niin tärkeää.

– Ongelmat surussa ovat usein sellaisia, että lapsilla on omia ajatuksia ja pelkoja siitä, mitä tapahtuu hautajaisissa, haudassa tai kuolleille. Ajatukset voivat aikuisesta olla makaabereja. Siksi on tärkeää ohjeistaa, ettei pidä hämärtää asioita. Ei pidä sanoa, että isä nukkui pois, sillä silloin lapsi voi alkaa pelätä nukkumista, Poijula sanoo.

Teija Nousiaisen kuopuksen piirros isästään.

Teija Nousiainen oli sopinut esikoisen kanssa etukäteen, että jos isä kuolisi päivällä, lapsi voisi tulla mukaan todistamaan kuolinhetkeä. Hänet haettaisiin paikalle, vaikka sitten kesken esikoulupäivän.

Yöllä esikoista ei herätettäisi. Niin oli yhdessä sovittu.

Kun puoliso veti viimeisen henkäyksen, Nousiainen oli hänen vierellään. Kello oli noin kaksi yöllä. Kuolonkorina kuulosti Nousiaisen mielestä pahalta, ja hän joutui välillä lähtemään pois huoneesta. Hänen siskonsa oli paikalla tukihenkilönä. Jälkikäteen Nousiainen on ajatellut, että oli ehkä hyvä asia, ettei esikoinen ollut paikalla. Hetki olisi voinut pelottaa.

Aamulla hän kertoi kotona heränneille lapsilleen, että isä oli nyt kuollut. Sen jälkeen lapset pääsivät katsomaan isän ruumista.

– Lapset ottivat kengät pois ja juoksivat suoraan huoneeseen. Siinä sitten katsottiin ja ihmeteltiin. Ei ollut mikään kiire siinä, istuttiin.

Ai tuolta se näyttää, näyttää kuin se nukkuisi, Nousiainen muistaa lasten sanoneen.

– Oli kiva nähdä, ettei lapsillakaan ollut mikään kiire pois. He pyörivät huoneessa ja piirtelivät.

Jos lapsi ei näe vainajaa, epätodellisuuden tunne tai aaveiden pelko herkästi vahvistuu, sanoo Soili Poijula.

Siinä missä esimerkiksi unien näkeminen vainajasta voi tuoda aikuiselle lohtua, lapsesta se voi tuntua pelottavalta. Poijula korostaa, että siitäkin on tärkeä puhua.

Lapsen tunteiden säätely on kehittymätöntä, siksi aikuisen antaman tuen tarve on ehdotonta.

Poijula tähdentää, että ylipäänsä läheisyyden, lohduttamisen ja puhumisen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Tutkimuksesta tiedetään, että vanhemman menetys lapsuudessa on riski mielenterveyden häiriöille aikuisuudessa, erityisesti masennukselle ja traumaperäiselle stressihäiriölle. Tätä voidaan ehkäistä keskustelemalla lapsen kanssa kuoleman herättämistä kysymyksistä.

Puolisonsa menettäneelle aikuiselle se voi kuitenkin olla raskasta. Poijula huomauttaakin, että lapsen surun tukeminen on myös sitä, että tuetaan leskeksi jäänyttä vanhempaa. Apuna ovat muu perhe ja ystävät, mutta myös esimerkiksi päiväkodin tai koulun aikuiset.

– Siinä alkuvaiheessa varsinkin, mutta myös suruvuoden kuluessa.

Teija Nousiainen kertoo, että erilaisissa vertaisryhmissä lasten kokemaa surua on käsitelty erityisesti taideilmaisun keinoin. Hän on käynyt lastensa kanssa Terhokodin sekä Nuoret lesket ry:n vertaisryhmätapaamisissa.

Jääkiekkoharrastus. Koulutodistusten jako. Kun joku toinen isä halaa lastaan leikkipuistossa.

Näissä tilanteissa Teija Nousiainen välillä tuntee vihan ja katkeruuden tunteita. Hän on huomannut ajattelevansa, että hänen tehtävänään on rakastaa kahden edestä nyt, kun lasten isää ei enää ole.

Riittääkö hänen rakkautensa lapsille? Kysymästä hän käsitellyt myös terapiassa.

– Eihän täydellistä vanhemmuutta ole. Sillä lohduttaudun, Nousiainen sanoo.

– Sehän siinä on, ettei tule toista isää. Sen sijaan uuden puolison voi jokainen löytää, hän jatkaa.

Nousiainen sanoo tunnistavansa, että hän suree jo valmiiksi mahdollisia tulevaisuuden tapahtumia: isä ei ole mukana lasten ylioppilasjuhlissa, isä ei ole saattamassa lasta alttarille…

– Ei lapsi ajattele sillä tavalla. Mutta minä suren niitä.

Erityisen hirveä päivä on isänpäivä.

– Se on vaikea pyhä. Se tulee aina olemaan. Siinä on viikkotolkulla askartelua ja hössötystä… Nousiainen kuvaa.

Päiväkotia ja myöhemmin koulua hän on ohjeistanut yhdellä tavalla. Lapset saavat itse päättää, kenelle he isänpäiväkortin haluavat askarrella.

Lapset ovat vieneet kortteja myös isän haudalle.

Kestämme kohdata surevan aikuisen, mutta surevan lapsen kohtaamisen ja lohduttamisen aikuiset kokevat pelottavana ja raskaana, Soili Poijula sanoo.

1980–1990-lukujen taitteessa Suomeen rantautuivat traumaattisten tapahtumien kriisityön periaatteet. Nähtiin laaja kulttuurinen muutos: alettiin ajatella, että perheissä lapset ovat tasavertaisia omaisia.

Enää ei ajateltu, että suru oli vain normaalia ja siitä piti jollain tavalla selviytyä. Varsinkin äkillisiin menetyksiin liittyi kirkon, terveydenhuollon ja sosiaalihuollon työtä.

Uraauurtavaa työtä ovat tehneet omaisjärjestöt, Poijula huomauttaa. Hän nostaa esiin esimerkiksi lapsikuolemaperheiden yhdistys Kävyn sekä nuorten leskien yhdistyksen.

– Silti edelleen lapsen tahto on vanhemman taskussa, Poijula sanoo.

– Edelleenkin lapset ovat sivuroolissa surussa. Meillä puhutaan hirveästi lasten ja nuorten hyvinvoinnista ja mielenterveysongelmien yleistymisestä, mutta vaikuttaa sittenkin siltä, että on helpompi keskittyä mielenterveyshäiriöihin kuin niiden ehkäisyyn.

Poijulan mukaan Suomessa tunnistetaan verrattain huonosti, milloin lapsen suru ei ole enää tavanomaista surua. Hänestä kaikkein huonoimmassa asemassa ovat juuri lapset, jotka eivät itse osaa hakea aktiivisesti apua.

– Olisi tärkeää tunnistaa, että kaikenikäiset ihmiset voivat sairastua traumaattiseen suruun tai pitkittyneeseen suruhäiriöön, hän sanoo.

Teija Nousiaisen lapsen näkemys omasta perheestä. Muilla perheenjäsenillä on punainen paita, vuonna 2021 kuolleella isällä ei.

Yhdestä asiasta Teija Nousiainen on iloinen. Isän kuolema loi lapsiin avoimet ja välittömät suhteet.

– Terhokodissa painotettiin, että lapsille pitää puhua asioista, ottaa heidät mukaan, Nousiainen sanoo.

Enää ei oikeastaan olekaan sellaista asiaa, josta Nousiainen sanoisi lapselle: ei kuulu sinulle.

– Olen tajunnut, mikä viisaus asuu pienissäkin lapsissa. He oikeasti ymmärtävät paljon enemmän kuin aikuinen osaa miettiä. Uskon, että puhumattomuus ei suojaa lapsia yhtään. He täyttävät ne kohdat omalla mielikuvituksellaan.

Nousiaisen perhe ei ole uskonnollinen, mutta silti he ovat puhuneet keskenään siitä, missä isä nyt mahdollisesti on. Nousiainen on joskus sanonut lapsille, että ehkä kuolleet ovat tähtiä, niinkin voi joku ajatella.

Kun perhe viime vuonna oli etelänlomalla marraskuussa, esikoinen oli eräänä iltana pysähtynyt katsomaan taivasta matkalla illalliselta hotellille. Kohtaus on jäänyt Nousiaisen mieleen.

Kato, tuolla on tähtiä, iskä kattoo meitä, esikoinen sanoi.

Niin, se ehkä kattoo, Nousiainen vastasi.

Sitten esikoinen jatkoi matkallaan eteenpäin.