Kunniaan liittyvä väkivalta ja anti-gender-liike pyrkivät samaan: Naisten äänen vaimentamiseen

Anti-gender-liike on viime vuosina noussut yhdeksi näkyvimmistä tasa-arvoa vastustavista ilmiöistä. Se on laajentunut vaikutukseltaan Euroopassa ja saanut jalansijaa osana laajempaa poliittista keskustelua. Liike ei ole yhtenäinen, vaan koostuu erilaisista konservatiivisista, uskonnollisista ja poliittisista toimijoista, joita yhdistää halu kyseenalaistaa sukupuolten tasa-arvo, sukupuolen moninaisuus ja seksuaalioikeudet. Sen retoriikka vetoaa perinteisiin ja arvoihin – mutta seurauksena on sukupuolten tasa-arvon ja ihmisoikeuksien asteittainen kaventuminen.

Liikkeen näkyviä tavoitteita ovat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien, seksuaalikasvatuksen ja lisääntymisoikeuksien vastustaminen, mutta taustalla on syvempi pyrkimys: yhteiskunnan arvojen ja vallan uudelleenjärjestely. Anti-gender-liike ei toimi tyhjiössä, vaan kytkeytyy laajempiin autoritäärisiin virtauksiin, joissa demokratian perusarvot asetetaan kyseenalaisiksi ja valta keskittyy yhä harvemmille.

Trumpin aikakauden politiikka vahvisti ilmiön näkyvyyttä ja antoi sille uudenlaista poliittista legitimiteettiä. Se normalisoi arvo- ja identiteettipuhetta, jossa ihmisoikeudet voidaan esittää uhkana kansalliselle yhtenäisyydelle.

Niin anti-gender-liikkeessä kuin kunniaan liittyvässä väkivallassa on myös kyse samoista asiasta: vallasta ja sen hallinnasta. Kysymys ei ole vain ideologiasta, vaan myös siitä, kuka saa määritellä naisen paikan, käyttäytymisen ja vapauden rajat. Kun puhe perinteistä, uskonnosta tai kulttuurista muuttuu välineeksi hallita, se ei enää suojele – se alistaa. Tällainen ajattelu antaa oikeutuksen niille rakenteille, jotka ylläpitävät väkivaltaa ja kontrollia, ja samalla tekee siitä moraalisesti hyväksyttävää.

Uskonnon tulkinnat, haitalliset perinteet ja patriarkaaliset rakenteet kietoutuvat toisiinsa ja ylläpitävät valtaa, joka rajoittaa naisten ja tyttöjen vapautta, itsemäärämisoikeutta ja seksuaalioikeuksia. Anti-gender-retoriikka antaa näille rakenteille uuden kielen ja poliittisen muodon – sen avulla vanha hierarkia näyttää taas puolustamisen arvoiselta.

Erityisen tuhoisa vaikutus näkyy niissä vähemmistöyhteisöissä, joissa valtaa käytetään sekä sisäisesti että ulkoapäin. Tällainen retoriikka vahvistaa vanhoja epätasa-arvoisia valtarakenteita ja toimii lyömäaseena: sillä hiljennetään ja mitätöidään niitä, jotka uskaltavat puhua väkivallasta, kontrollista tai epätasa-arvosta. Samalla identiteettipolitiikan toinen varjopuoli tulee näkyväksi – pelko leimautumisesta ja ulkopuolisten väärinymmärryksistä saa monet vaikenemaan, ja ongelmat jäävät ilman ratkaisua. Kun niistä ei uskalleta puhua avoimesti, rehellisesti ja ilman rasismisävyjä, keskustelu siirtyy ääripäihin, joissa naisten ääni katoaa kokonaan. Näin ne valuvat populistiseen keskusteluun, jossa vähemmistöön kuuluvat tytöt ja naiset joutuvat kantamaan sekä syyllisyyden että uhrin roolia – mutta vailla todellista toimijuutta.

Yhteisöissä piilevät konservatiiviset voimat käyttävät tätä hiljaisuutta hyväkseen. Anti-gender-retoriikka tarjoaa heille kielen, jolla voidaan oikeuttaa kontrolli, sukupuoliroolit ja vallankäyttö – kaikki yhteisön sisäisen yhtenäisyyden tai “kunnian” nimissä. Kun nämä voimat vahvistuvat varjoissa, yhteiskunta menettää kyvyn nähdä, miten syvälle ne vaikuttavat naisten elämään ja osallisuuteen.

Kun konservatiivinen ja äärioikeistolainen retoriikka vahvistuu, myös maahanmuuttovastaisuus kasvaa. Se tekee keskustelusta entistä kapeampaa ja lisää painetta vaieta – erityisesti maahanmuuttajataustaisten naisten kohdalla. Monet jättävät kertomatta kokemastaan väkivallasta, jotta eivät antaisi “aseita” niille, jotka käyttävät maahanmuuttoa poliittisena pelinappulana. Näin syntyy kaksisuuntainen hiljaisuuden kierre: ulkopuolinen epäluulo ja sisäinen kontrolli kaventavat vähemmistönaisten mahdollisuuksia puhua, toimia ja vaikuttaa.

Tämän seurauksena naisten ja tyttöjen osallisuus kapenee monella tasolla. Julkinen keskustelu muuttuu vihamielisemmäksi, yhteisöissä konservatiiviset normit vahvistuvat ja arjessa pelko sekä hiljaisuus estävät osallistumisen ja avun hakemisen. Naiset joutuvat kantamaan vastuun yhteisöjensä maineesta samalla, kun heidän oikeutensa omaan elämäänsä kaventuvat.

Anti-gender-retoriikka ei ole vain poliittinen liike, vaan ajattelutapa, joka antaa uudelleen äänen vanhoille valtarakenteille. Se toimii sillanrakentajana patriarkaalisten, uskonnollisten ja kulttuuristen hierarkioiden välillä ja tekee niistä jälleen hyväksyttäviä. Mitä näkymättömämmäksi valta muuttuu, sitä vaarallisemmaksi se käy – ja juuri siksi siihen on puututtava kaikilla tasoilla.

Jos haluamme vahvistaa demokratiaa ja tasa-arvoa, meidän on tunnistettava tämä kerroksellisuus ja uskallettava puhua niistäkin ilmiöistä, jotka ovat epämukavia. Se edellyttää, että vähemmistöön kuuluvat naiset nostetaan aktiivisiksi toimijoiksi, ei vain kohteiksi. Heidän äänensä on kuuluttava johdonmukaisesti ja rakenteellisesti – ei symbolisesti tai yksittäisten edustajien kautta, vaan kuulemalla monien erilaisia kokemuksia ja näkökulmia.

Vähemmistönaisten ääni on vahvistettava johdonmukaisesti ja pitkäjänteisesti kuuluviin. Tasa-arvoon ja väkivaltaan liittyviä ongelmia on tarkasteltava ja sanoitettava yksilön kokemusta laajempina yhteiskunnallisina ilmiöinä myös vähemmistöyhteisöissä. Vain silloin voidaan nähdä, miten valta, uskontojen eri tulkinnat, kulttuuri ja sukupuoli kietoutuvat toisiinsa ja ylläpitävät eriarvoisuutta.

Tarvitsemme tutkimusta ja näkyväksi tekemistä: on selvitettävä, miten sosiaaliset ja rinnakkaisyhteisöjen rakenteet heikentävät maahanmuuttajataustaisten naisten ja tyttöjen osallisuutta. Ja ennen kaikkea tarvitaan rohkeutta käydä ne keskustelut, joita on liian pitkään vältelty.

Tasa-arvo ei ole valmis rakenne eikä yhdenmukainen malli kaikille. Se syntyy moninaisuudesta.